I.
— Elkää veikkoset lähtekö!
— Lähdemme — uhallakin.
— Mutta ne vangitsevat teidät? Vievät Siperiaan?
— Viekööt!
— Kyllä ne ilkeävät! Uratn…?
— Eivät!
— Ottakaa toki passit!
— Tässä. Ei passista taikaa.
— Varokaa. Palatkaa terveinä. Hyvästi!…
Maaliskuun viimeisen päivän ilta-aurinko paistoi kuumasti Suomussalmen miehenkorkuisia kinoksia vasten ja räystäät tippuivat iloisia vesihelmiä, kun sarvipäiset porohärkämme karkasivat juosten ulos pappilan itäisestä veräjästä ja läksivät koikkelehtimaan läpi havumetsän alas järvelle. Toverini Heikki ajoi edellä seisten ikääskuin metsänpeikko sivakoillaan ja hilpeästi vilahteli väräjävässä kevättalven ilmassa hänen heleäpalteinen lapinharakkansa, jollainen koreus myös oli yllä minulla, joka lappalaisessa pulkassa, harmaalla taljalla istuen ja Tanelin neulomat pitkät säpikkäät säärissä, karkuutin nuorella petrallani ihan toverini kintereillä.
Hehei! Olipa sopiva hetki lähteä tuulotteleimaan, sillä pitäjän akat, joihin kuului moni miehenpuolikin, haastelivat näinä päivinä mailmanlopun enteistä, ja pääsiäisyönä oli itsensä sen suuren rienaajan oltu näkevinään ratsastamassa luudalla läpi ilmojen kahden hengellisen asunnon väliä ja hurskaat juorut kertoilivat salaperäisistä tapahtumista lähimmässä tulevaisuudessa. Tosin oli aprillin aatto, mutta rakkaassa kotikylässämme oli jokainen luojan päivyt kuin hengellinen maanjäristys ja pyrstötähdet sinkoilivat ympäri kirkontornia peloittaen ihmistä pahemmin kuin pitäjän paras moottorialus syyssateessa tai harakan nauru keväthangella. Oli tosiaan aika luopua viikon päiviksi kainuulaisen rahvaan raskaasta valistustyöstä ja vaeltaa hengittämään raitista ilmaa, unohtaa surut ja kateiden kierot kirot, antaa anteeksi typeryyden salaperäinen kukoistus ja etsiä vaihtelun vaikutelmia Vienan veljesmaan raukoilta rajoilta. Terve talvinen taival lumikimmellyksinesi, terve korpimaisemain tähtinen taivas ja autioiden salokankaiden ikuinen hiljaisuus! Täällä, luonnotarten viileissä helmoissa, karisee päältämme pahan mailman kuona — täällä ihminen, taistelijakin, kapinoitsijakin, tuntee ihmisoikeuden järkähtämättömän ihanteen ja kokoaa henkeensä sitä alkuvoimaa, joka on mailman suola. Oppositsioonin vakaumus, usko uussyntyiseen ihmiseen, jota ei taikausko vangitse, vaikka rautakahle kytkisikin. Suomen kansa elää vielä luolaihmisen elämää, pedot piehtaroivat sen asunnoissa ja aniharvalla on oma rakentama majansa lujalla kalliolla. Olkoon vertaus lingottu tällä lähtömme heleällä hetkellä.
Ja nyt, arvoisat lukijat, pysykää peräköydessämme, kun Alanteen järveltä, Waldemar Churbergia muistellen, suksinemme, pulkkinemme ajaa koppelehdimme halki rämekorpien Vuokin järven jäälle, sivuutamme eläköönhuudolla Elias Lönnrotille Niemen vanhan talon, jossa kalevainen keräilijä kerran yönsä vietti pirtissä, nousemme iltatähtien syttyessä Mäkelän pihalle ja ajaa karkuutamme laulellen halki mehevien metsien, sivu satasylisten halkopinojen Materon talonpoikaiskartanoon, jonne kirkonkylältä karttuu 2 1/2 peninkulmaa.
Tähän yövymme, sillä tästä on meillä toivo saada kolmas matkatoveri Karjalaan. Taloon on nimittäin sijoitettuna kiertävä maamies-opisto, Vuokin ensimäinen niinsanoaksemme yliopisto tahi korkeakoulu, jossa iloinen mustapartainen nuori agronoomi iskeskelee inhimillisen tiedon kipunoita korkeavuokkilaisiin aivoihin yhdessä laulurakkaan maatalousneuvojan ynnä parin neitseen kanssa, joilla kullakin on erikoistehtävänsä vuokkilaisen mailmankatsomuksen uutisviljelyksessä. Kas tuossa hän, parrakas, jo seisoo avopäin vastassamme ja taluttaa pulkkaporon hymyillen nurkan taa sekä toimittaa auliisti jäkälää molemmille härille. Sitten mennään sisään "omalle puolelle" ja voi sun tuhannen turkkilaista, kuinka heillä, näillä maahengen professoreilla, on kodikas supisuomalainen pirtti pitkine seinuslautsoineen, honkapöytineen, lämpimine kiuvasmuureineen! Karhun- ja porontaljat sekä karhunkallot ja pyssyt hohtavat kirkashirsisillä seinillä, mutta vielä kirkkaammin loistavat vaarnoissa kullatut poronlänget. Eipä luulisi olevansa vuokkilaisessa tuvassa, sillä russakatkin ovat ajetut käpälämäkeen ainakin tältä puolelta pihaa. Tarjoilukin on isänmaallista: se paistettu vasikka syödään suomussalmelaisen pikleksen kera ja kastikauhan varsi on niin korutaiteellisesti maalattu että tekee mieli puraista pala varrestakin jälkiruuaksi. Veli Brynolf on näet armoitettu taiteilija, joka rumimmastakin vuokkilaisesta pahkakupista ranskalaisen ripoliinin avulla kirjailee sellaisen korukapineen että tuskin Jaappanin keisarilta löytyy niin kaunista vellikuppia. Suokoon taiteiden ylihallitus hänelle varoja ja apuvoimia sivelemään siroiksi kaikki muutkin Vuokin avaran kylän harmajat pahkakupit ja käkkyräiset puukuirit!
Mutta jättäkäämme syrjään nämä maalliset asiat ja mainitkaamme se taivaallinen ilmestys, jota meillä oli onni ehtoollisen jälkeen ihailla Materon peltokinoksilla porojamme evästellessä. Revontulet ne nimittäin olivat hulmahtaneet palamaan sinä yönä ja salaperäisiä haamuja vilahteli viluisella taivaalla, joka tähtikiiluisena kaareili yli Pärsämön uhkean järviselän. Tämä juhlallinen näky oli kuin nykyaikuisen sotatanteren kaukaista katselemista. Tykkien jylinätä, granaattien räjäyksiä ei kuulu, mutta viileskelevistä tulenkielistä ja savupatsasten suitsutuksesta voipi arvata, mikä pauhina siellä käypi… tuolla kaukana. Se on pohjoisnavan salaperäistä taistelua: jäämeren ikitursot ja ilmapallotieteilijät siellä lyövät kamalata leikkiänsä maatähden piirissä. Puuttuu vain pyrstötähti, joka yhdessä sekunnissa tekisi lopun sekä revontulista että taivaansalaisuuksien tutkijoista? Mutta sehän onkin tulossa, sehän lähestyykin hirmuisella vauhdilla, sehän kiitääkin paraikaa kohti Vuokkia kuin hiidenhirvi sata sarvea päässä ja valkea saparo pystyssä — siitähän kansanvalistuksen kalenterikin jo mainitsee! Ja silloin tulee mailman loppu Vuokin rannalle ja vanhan herastuomarin piipunnysä ja iänikuiset tulukset kirpoavat käsistä, lentävät Kyllölästä Viiankiin asti ja silloin tulee myös loppu tervatynnyrien kruunaamisesta ja "Mokulan kirkko" kaatuu ja "Rämsän kaupunti" hajoaa, ah siunaa ja varjele. Eläkööt revontulet ja luonnon uhma sydänmailla, kauvan eläköön Vuokin rahvas vielä "mailman lopunkin" jälkeen ja eläköön myös leikinlasku tänä huhtikuun aattoyönä.
— Mittee sitä kirkonkylään kuuluu?
— Eihän sitä kummempaa kuin sitä mailman loppua. Sitähän nuo hokevat täälläi. Esivallaltako se…?
— Joo, senaatista…
— Vai sennaatista! Joo…
Me olisimme nähneet ihmeellisiä unia siinä Materon uuden tuvan lattialla loikoessamme, ellei yhteisestä sopimuksesta olisi hypätty ylös anivarahin aamulla vähää ennen kuin aurinko tulipunaisena keränä kurkisti Jysmänseljältä päin ja valaisi jäätyneet hanget. Alkoipas nyt ankara kilpa-ajo Vuokin järvellä, kun neljä poroa porhalsi jäälle, sillä neljäskin urheilija läksi meitä saattamaan Kärkkälään asti. Ajaa helskyteltiin aamutuimassa Vuokin rantoja pitkin niin innokkaasti ettei joudettu poikkeamaan oikeaan eikä vasempaan, vaikka käymätaloja olisi ollut taipalen varressa ja sekä Kovalainen että Viikko Kyllönen varmasti olisivat pitäneet huolen siitä ettei vieraita ikävä olisi haitannut. Vuokin valistukselle muistimme sentään kohottaa yksinkertaisen eläköönhuudon kylän uhkean kansakoulun sivu ajaessamme — se nimittäin lienee ainoa rakkaan isänmaamme kansakoulu, joka opettajan ja oppilasten puutteessa on jätetty tyhjänä seisoa törröttämään kauniille järven rannalle, Rimpilän raunioitten viereen. Vuokkilaiset ovat kai ajatelleet että parempi on koru kuin loru, ja jos Herra suopi, niin he vielä rakentavat kellotornin tämän jalon opistonsa harjalle ja kerran koittaa ehkä sekin pääsiäisaamu, jolloin Jumaliskylän eukot ajavat ihka omaan kirkkoonsa kuulemaan jonkun Tiikkajan pojan sulosanaista saarnaa. Ken elää, se näkee! Ihana oli aamu, jona ajelimme pitkin Vuokin peninkulmien pituista järveä, ja virkeällä tuulella olivat poromme, mutta pahasti viileskeli hanki pulkan pohjaa. Kinnulan talon kautta kävi kulkumme pysähtymättä sivu metsäisten saarien pitkin Jysmän selkää. Hiihtipä meitä vastaan vanha mies, jonka parta aamutuulessa häilähteli, teki hyvän päivän ja häipyi taaksemme, mutta olimmepa hänet ehtineet tuntea hietajärveläiseksi pitäjän kuuluksi verkonkutojaksi, karjalaisveriseksi Jaakko Huoviseksi. Leipäpalan takia tämäkin mies oli seitsemän peninkulman taipalelle työntynyt! — Jo läksivät toverini, jotka molemmat ajelivat suksilla, nousemaan Saarivaaralle, mutta minun pulkkaporoni, joka oli nuorin joukossa, oli kovasta ajosta äkkiä uupunut ja alkoi jäädä jälkeen. Se heittäysi maata kinokselle ja uhkasi tehdä täydellisen lakon. Silloin ymmärsin menetelleeni kokemattomasti siinä että olin sen perään valjastanut puisevan pulkan, kun toisilla oli lähes puolta kepeämpi kuorma. Saarivaaralle saavuttua annoimme veturiemme levähtää ja Anttilan talon kujassa härkämme kilvan jyrsivät jäkäläpantioita vieläpä märehtivätkin sillaikaa kun me murkinoimme vuokkilaisen aamiaisen, maitoperunaa, kalaa ja mustaa kahvia. Isäntä oli Ameriikassa käynyt ja tinki puhumaan "ingliskaa", jossa kielimurteessa me suomussalmelaiset olemme heikonlaiset. Veli Brynolf hän hartaasti tutki jokaisen puulusikan taiteelliset naarmut, vieläpä lapsenkehdonkin hevospirtissä. Pistäysimme myös savupirttiä katsomassa ja täytyy tunnustaa että se terveydellisesti on parempi keksintö, koska ilma siinä pysyy paljon puhtaampana. Siinä asui vuokkilainen vanhapoika ja pari vanhaa neitsyttä — aivan harvinainen poikkeus Suomussalmen fauna fennicassa, sillä naimista ei pidetä täällä puolessa syntinä. Anttilasta ajoimme Kajavan taloon, jonka muka salaisista rikkauksista kansantarina kertoo kummallisia juttuja. Siinä sopii matkalaisen tupakoida vieraskamarissa, jonka seinällä paistaa vaasalaisen sokuritehtaan reklaamiryökkynän korea kuva, ja Matti, nuori isäntä, on tolkun miestä juttuamaan, kuinka vuokkilaisilta hevosilta katkeilevat säpäleiksi päitset, suitset ja marhaminnat, kun ne Karhulan pihassa käydessään sattuvat kohtaamaan "maisterin poron". Matin paljastuksia kuullessa en voinut olla muistamatta korkeamman asteen ekvatsiooneja, siksi tukalalta tuntui asemani… Kajavasta ajelimme hissukseen Murtovaaraan, jossa poromme taas saivat jäkälää ja me itse nautimme erämaalaista silavaa. Talo on vanhanaikuinen, vanha isäntä oikea sydänmaan tervasjuurikka, saatpa tovin-aikaa kiskoa ennen kuin yksikään säije hänessä värähtää. Lapset, russakat, kissa ja ruuna elävät hyvässä sovussa karstaisessa pirtissä. Murtovaarasta läksimme edelleen itää kohti ja, jotta pitkän korpitaipaleen perille pääseminen olisi taattu, tehtiin se vaihdos että minä hyppäsin suksille ja toverini Heikki, aina kristillismielinen mies kaikissa mailman murheissa, otti kuskatakseen lapinahkiotani. Aurinko oli jo lakannut paahtamasta ja ilma viilennyt ihanaksi kevättalven pitkäksi ehtooksi. Suloista olisi ollut ripeä ajelu läpi hauskojen havustojen, mutta puolitaipaleessa jo uupui sama poro, joka kerran oli ehtinyt pulkan vedossa väsyä. Mahdollisesti se oli jollakin tavoin pahoinvoipakin, sillä vaahto pursusi sen suupielistä. Turhaan me vuoronperään koetimme sillä ajaa ja kaikki tavanmukainen hoputtaminen meni hukkaan. Lisäksi katkaisin toveriltani hänen suksensa ja nyt ajeltiin siis pulkalla, kärettömällä sivakalla ja lakkoporolla. Asema kävi siksi tukalaksi että yhteisen konferenssin mukaan, joka pidettiin, suurella suolla, onneton petra sidottiin rämeenlaidassa törröttävään naavapuuhun ja jätettiin siihen. Pimeys jo peitti metsät ja me ajoimme edelleen, kaksi miestä yhdellä porolla, kaksilla suksilla seisten, ja veli Brynolf pulkassa. Matkatoverimme Heikin poro näet kantoi itse pimeyden ruhtinaan nimeä ja, kuten tunnettu, tällä sarvipäällä riittää voimaa lennättää perässään kaksikin aikuista urosta. Veli Brynolfin härällä oli viattomampi nimi ja sarveton päälaki ja sentähden sitä ei koskaan vaivattu kahden hengen painolla. Niin saavuimme Kelloon, hiljaiseen taloon. Ihmiset olivat jo maatamenossa.
— Onkohan talossa hevosta?
— Iltaa…
— Minä kysyn että onko talossa hevosta?…
— Kuuluuko sitä mitä — vieraalle…
— Onkos hevosta?
— Ei ouk kotona. Kajjaanin reissulla on. Lienettekö sivuuttaneet?…
Riensimme yli peltojen toiseen taloon, jonka nimi on Loukko. Siitä saimme hevosmiehen korjaamaan haltuunsa uupunutta poroa, mutta itse kiiruhdimme edelleen ehtiäksemme yöksi määräpaikkaan, jonne enää sanottiin karttuvan ainoastaan nelisen kilometriä. Alakuloisia rämemaisemia nyt talvitie suikersi. Näki ettei sitä oltu viikkokauteen ajettu, sillä tuisku oli peittänyt jäljet, mutta tienkallo tuntui. Rämeet päätyivät järveen ja sen ylitse ajettuamme nousimme maihin talon kohdalta, josta vielä siinsi tuli akkunasta. Tässä sijaitsi nyt Kuivajärven pieni karjalaiskylä, Vuokin sopukka, Venäjän veräjä, aivan erikoisasemassa elelevä taloryhmä, joka ei kuulu varsin Venäjään eikä suorastaan Suomeen, vaan keinahtelee sekä henkisesti että aineellisesti molempain sivistyspuitteiden välissä. Tuskin olivat porotiukumme helähtäneet talvi-illan pimeässä, kun jo pihalle syöksähti parvi avopäistä naisväkeä, joiden vaatetuksen tottunut silmä heti erotti karjalaiskirjavaksi.
— Mistä sie olet? Kusta matatah vierahat? Tulkoa meille! Suomen herrojako hyö ollah? Vai Suomussalmen kiriköltä. Terve vierahille! Tulkoa perässä toiseh taloh!
Kuin paras pikajuoksija riensi joku tyttöihminen viestin vientiin ylös toiseen taloon, niin ettemme poroinemme pysyneet hänen kintereillään. Kohta olivat härkämme paaluihin hihnoitettuina, jäkäläpaakut edessään, ja itse astuimme sisään valoisaan pirttiin Oleksi Saavisen taloon.
— Terveh vierahille! Min sanotte hyvän sanoman?
Minulle olivat kuivajärveläiset entuudesta tuttua väkeä, tovereilleni vain oli kaikki uutukaista. Kateltiin ryhdikäs isäntä ja emäntä, kateltiin talon tyttäret, tanakka Tarja ja pirteä Outi; tuossa astahti vastaan myös entinen Tsenan impi, nuori minna Tarja, joka ilosta loistavin silmin tervehti tuttavaa. Kohta istuttiin kirkkaan samovaarin ääreen toisessa huoneessa, jonka nurkassa kiiluva pyhimyskuva myös hymyili ikäänkuin joku vanha kultainen täti, joka mielellään suvaitsee hilpeätä pilaa, kunhan hänelle vain osoitetaan säädyllistä kunnioitusta eikä liioin puhuta hänen kauniista tekohampaistaan. Sanomattakin on selvää että nuorempi toverini, kristillismielinen mies, heti olisi ihastunut kuivajärvettäriin, mutta jääköön tässä juoruamatta, keneen hänen rehellinen hempensä kohdistui. Me yleensä satuimme jokainen luonnostamme olemaan filosoofi Platon tunnustajia ja jos emme sitä olleet olisi, niin ainakin siksi olisimme tulleet heti karjalattaret kohdattuamme, siinä määrin puhtaita tunteita virittävät nuot rajaseudun luonnontyttäret miehen rinnassa. Kyllähän Heikki lauloi ja Brynolf hymyili mustan partansa sisästä punaletkuista piippuaan sytytellessään väentuvassa, mutta siihen rajoittuivatkin maalliset suhteemme. Suloisesti uinailimme me lattialla kalevalais-pravoslaavnisessa ilmakehässä, ja konsa talon tyttäret aamulla marssivat sisään meitä katsomaan, niin kajahutimme makuultamme heitä vastaan sellaiset suomalaiset loitsulaulut että Outi neiti oitis innostui leipomaan meille juhlapiirakat, kalitat ja shankit, ennustipa vielä shultsinaakin jahka Akonlahdelta palajamme. Mutta kaikista ihanin aamutervehdys oli se että eilen uuvahtanut porohärkä reippaasti saapui luoksemme tuoden terveiset perästäpäin, loukkolaisen suutarin ohjaamana, ja silloin teimme me pyhän päätöksen että pulkka jääköön pois matkasta ja joka mies astukoon sivakoille, joita voi lainata Kuivajärven kilteiltä tyttäriltä. Kuivajärven kylän muodostaa ainoastaan viisi kruununtorpan oikeuksilla varustettua taloa, jotka kaikki ovat parin kivenheittämän päässä toisistaan ja joista viidettä paraikaa rakennetaan surkean palon jälkeen. Kylä on vienankarjalaissyntyisen Huovisen suvun alkujaan asuttama ja vieläkin ovat useimmat Huovisia ja heimolaisia. On Iivanaa, on Hilippaa, on Huotaria, on Miihkalia. Mitään rukoushuonetta ei ole eikä sellaista näytä kaipaavankaan, siksi hyvänsävyistä on heimo, jonka keskuudessa harvoin nähdään pappeja. Kyllähän oululainen Lebedeff käypi ja piispa Kyprianuskin joskus kurkistaa, mutta Kuivajärvessä on liian vähä vettä Jordanin kylpyjuhlaksi. Väki on luonnonkristittyä, sen vaikutuksen se matkailijaan tekee. Suomalais-oikeauskoista kansanvalistusta edustaa tässä syrjäsopukassa opettaja Sakari Jouhki, joka jo on askaroinut Kuivajärvellä kuudettatoista vuotta ja opettanut kohta satoja tyttöjä ja kymmeniä poikia rajan molemmin puolin lueksimaan, kirjoittelemaan ja hiukan laulamaankin. Hän on suomalaishenkinen entinen Lappeenrannan rakuuna-aliupseeri, jolla on puolisona umpi-venakko, joka hänelle on lahjoittanut yhtä monta tervettä lasta kuin karttuu peninkulmia Suomussalmen kirkolta Kuivajärvelle. Jouhkilla on ansionsa, sillä ei kuka tahansa rupee elämänsä-ikää repalehtimaan näillä raukoilla rajoilla. Ikävä vain ettei opettajalle ole puuhattu omaa koulutaloa, jotta ei aina tarvitseisi ryömiä kylänisäntien jalossa. Valistamismerkitys tällä rajaseudulla ei ole aivan vähäinen ja, tottatosiaan, jos vallassani olisi, siirtäisin huomissa päivänä Vuokin autiona seisovan kansakoulun Kuivajärvelle ja näyttäisin sekä yli- että ali-vuokkilaisille pitkää nenää. Huomatkaa että kuivajärveläisessä rajakoulussa soipi kansankieli, kaikuu kalevalainen laulu ja että laulua rakastetaan eikä tietoja vierota, kuten valjussa Vuokissa. Viivyimme lähes koko päivän kylässä vieraillen vuoroin kussakin talossa, jotka huoneittensa puolesta ovat mallikelpoiset ja joista korkea-vuokkilaisten napatalojen sopisi ottaa esimerkkiä. Vuokin raskasmieliselle, mustavaatteiselle naisväelle kelpaisivat myös Kuivajärven naiset elävyyden esikuviksi: he ovat avomielisiä, hilpeitä raskaissa miesten töissään, runollisia lasten hoidossa, seurustelutaitoisia kotioloissaan ja yleensä toteuttavat sen elämän ilon, jota vuokittaret epäilevät synniksi. Karjalainen nainen ei yleensä häpeä sydäntä, ei itkua eikä naurua eikä herkkiä tunteita, mutta meidän jäykillä Suomettarillamme on sydän niin syvällä että vieras joskus luulottelee ettei sitä ole olemassakaan tai että laupias Jumala on sen unohtanut heille luomasta. —
Kun ilta oli viilennyt, valjastimme poromme suksien eteen ja läksimme ajelemaan yli rajalinjan, joka rämemaisemia halkoen leikkaa jonkun lammen tuskin kolmen kilometrin päässä Kuivajärveltä. Ei tarvitse kauvan ajella suikertavaa, syväkuoppaista talvitietä ennenkuin maisemat vaihtuvat hilpeämmiksi ja tie, johon on yhtynyt takaapäin tuleva mökkikylän hotu, nakkelehtii yli niittynotkojen ja hauskojen metsäjärvien ja kaartaa Lytän järvelle, jonka jyrkällä rannalla — vajaan peninkulman päässä Kuivajärveltä — sijaitsee ensimäinen Venäjänpuoleinen pikkarainen Lytän kylä. Pistäysimme muutamassa mökkipirtissä, jossa hyllyvärintainen tytär vikkelästi lennätti meidän eteemme "stolalle" kiehuvan samovaarin ja jonne naapurin naiset ja lapset heti riensivät meitä utelemaan. Tämä pienen pirtin väki ei ollut erittäin kaunista, ukko oli harvinaisen juro ja vihaluontoinen ja kielsi ankarasti meitä sytyttämästä paperossejamme, mutta eräs naapurin nainen herätti piirteittensä säännöllisyydellä ja neitseellisellä kauneudellaan meidän huomiotamme. Meidän oli vaikea uskoa että hänellä oli viisi lasta, sillä suomalaiset viiden lapsen äidit eivät kolmanneksi osaksikaan säilytä sellaista kukkaisulkonäköä kuin joku miehelle mennyt Lytän nainen. Viehättävintä on merkillepanna se harvinainen itsetiedottomuus, joka näissä karjalaiskaunottarissa ilmenee ja jota eivät mailman keimailijat ole olleet tilaisuudessa turmelemaan. Hiljaisella kiitollisuudella havaintoja tekevä vieras aina erkanee näistä tällaisista ilmiöistä ja päivittelee vain sitä ettei hänellä ole ollut valokuvauskonetta mukanaan kohdatessaan vihannan ruusun kaukana korvessa. Ja nämä tällaiset — ensi- ja viimekertaiset — ilmestykset pakoittavat hänet miettimään, mistä kaikesta se riippuu että ihmiset eivät pysy kauniina, vaan etenemistään etenevät siitä jumalankuvasta, joksi heidät on tahdottu luoda?
— Mikä tässä talossa on sukunimenä?
— Omenainen!
— Entäs tuossa naapurissa?
— Omenainen! Saamme tietää:
— Tässä kylässä kaikki ollah Omenaisia!
Lytässä, erämaan keskessä, kasvaa kuin kasvaakin pieniä omenia! Suokoon luoja ettei se vanha Aatami koskaan hairahtuisi tekemään noista hedelmistä "jablokoita".
— Akonlahessa ollah Omenaisia tai Nykäisiä. Niin kansa luulee, mutta papereissa vilisee monta v:tä jeffin kanssa. Kansalliset sukunimet, kuten tunnettu, ovat nykyisin Karjalassa venäläistymässä hyvää vauhtia, tshinovniekasta on hauskempi, kun saa tehdä Remssusesta Remsujeffin, Poutasesta Bogdanoffin tahi Rahikaisesta — Artemjeffin. Tosin monet karjalaiset itsekkin ovat jo sillä asteella että pyytävät komeilla slaavilaisilla nimillä — yhteissuomalainen suku aikojen vaihteessa on aina altis yhtä mielivaltaiseen nimenvaihtoon kuin joku suuren mailman "Kampoferro". Olosuhteiden mukaan — niin meilläkin. Bergmannista tuli ehkä eilen Vuorinen, mutta kuka takaa ettei Vuorisesta huomenna tehdä Skaloffia tai muuta karamattia. Natsionalismin väri on kuin merkkilyhty, se vilkuttaa punaista, vihreää, keltaista…
Ajoimme edelleen viitisen virstaa ja saavuimme illan jo pimetessä Akonlahteen.
Hajallinen, vauraanpuoleinen erämaan kylä satalukuisine ihmisasunnoineen ympäri suurta järveä. Nukkuva nurmilintu, paasto-ajan kalpea shultsina — sallittakoon viaton vertaus. Mustanharmajan karjalaistyylisen talon kohdalla on patsas ja patsaan levyssä paistaa venäjänkielinen kirjoitus:
Babjegubskoje selo.
Onkohan tämä hautakirjoitus? Mitä merkitsevät sanat Babjegubskoje selo? Todentotta, kun syvemmin ajattelee, ymmärtää, että tämä on hautakirjoitus. Vainaja, joka tässä lepää, on entinen Akonlahti. Ei kai olisi mahdotonta ajatella että Suomussalmella jonakin päivänä kohoaisi patsas, jossa olisi kirjoitus Fjällsund? Erhetykset kuka ymmärtää!… Kievari-patsaasta saimme myös tietää että Suomen raja oli ainoastaan 6 virstan päässä, Vienan Kemiin karttui 353 virstaa ja Arkangeliin 832 virstaa.