II.
Kytkimme petramme kauppiaan kuja-aitaan ja hankimme niille jäkälää, jota aina sattui löytymään jossakin taloloista. Kauppias, entinen laukkuri, oli hyvin tottunut majoittamaan matkailijoita, joita kesillä kuljeksii Kuhmosta päin. Kaikki liike on kohdistunut Kuhmoon, joka on näiden rajaseutujen suurin kauppakeskus. Suomussalmen kanssa ei akonlahtelaisilla ole mitään tekemistä, harva on eläissään käynytkään, vaikka näin likellä asuu. Tiedustimme kauppiaalta, oliko tässä pitäjässä paljon virkamiehiä, ja saimme tietää, ettei ollut ketään muuta kuin pappi lukkareineen ja kansakoulunopettajatar. Rauhan pitäjä! Kostamuksen uratniekkakin, hän, joka viime vuosina oli tehnyt itsensä kuuluisaksi vangitsemalla vaeltavia suomalaisia, oli muutamia viikkoja takaisinpäin kuollut; ihmiset sanoivat liiallisen viinanviljelyksen jouduttaneen hänen virkaeroaan.
Aamulla kello 7 marssimme kirkkoon akonlahtelaisten suureksi kummastukseksi, sillä he eivät hevillä siellä käy, koska pappi on — semmoinen. Tosiaankaan ei kirkossa ollut aikuista väkeä yleisön osastossa; muutamia pieniä koulupoikia veisata piipotteli kaljupäisen lukkarin selän takana. Kirkosta palattuamme tuli pappi perässämme sillin ostoon ja porot nähtyänsä vaihtoi pari sanaa kanssamme. Hän oli aivan ummikko, ei osannut sanaakaan karjalaa, jota hän ei näyttänyt tietävän suomenkielen sukulaiskieleksi. Kun pappi sillit kainalossa oli poistunut, rupesimme mekin tekemään kauppaa, työntäen laukkuihimme kaikenlaista Pietarin korutavaraa. Merkillistä, kuinka kallisarvoisia kankaita pidetään tarjona tällaisessa syrjäseudussa. Saat sieltä kultakalunaa, ristisorokkaa, silkkihuivia, kupukuppia jos jonkinlaista. Matkailija ei voi olla ostamatta tuliaisia vasten tahtoaankin.
Läksimme kansakoululle. Opettajatar Nastasja Lesonen, vakava ja jäntevä ihminen, kotoisin Kivijärveltä ja taitava karjalan ja venäjänkielen, pyysi meidät sisään pienempiin, mutta hyvin siisteihin kamareihinsa. Mitäpä osaa outo matkailija lämpimän samovaarinkaan ääressä jutella asioista, joita Venäjän puolella pidetään arkoina? Hän vaikenee, sillä hän näkee, että parhainkin kansanvalistaja kärsii Karjalassa järjestelmistä, jotka eivät perustu järkeen, sydämeen tai oikeaan kasvatusoppiin, vaan enemmän tai vähemmän virkavaltaan. Opetuksen ymmärtäminen kansantajuisen kielen välityksellä on tietysti ensimäinen asia; jos sitä vaikeutetaan, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka opettavat. Jos ajatukseni joutuvat veljeskunnan arvoisan johtajan tietoon, niin elköön hän säikähtäkö "panfinskaja propagandaa" — vakuutan pyhästi etten siinä asiassa kykene mitään tekemään eikä suinkaan Karjalata sillä valloiteta, jos porourheilija lausahtaa kansainvälisen arvostelman Karjalan koulukielestä. Kauheata vain on, jos joku yksinäinen naisopettaja Suomen rajamailla saapi alituisesti elää pelon ja epäluulon alaisena ja ansaita niukan leipänsä aivankuin armosta.
Istuessamme Akonlahden opettajattaren luona saapui taas pappi koulutupaan ja pani toimeen lapsenristiäiset. Niiden jälkeen hän pyysi meidät pappilaansa ja me marssimme hänen kuluneen kauhtanansa varjossa. Venäläistä sivistystasoa todistavat kaikki rajaseudun papinpuustellit — kulttuurikannalta katsoen ne ovat kurjia hökkeleitä, mutta jos lähdemme Kristuksen opin lähteiltä, niin todellakinhan on oikein etteivät sielun paimenet saa herrastella paremmissa majoissa kuin köyhä kansa. Akonlahden pappi nousi ylös kotinsa portaita ja kolkutti ovelle. Kohta hiipikin joku löysäämään pönkän, jonka takana sekä pappi että hänen rouvansa alituisesti elivät suotta peljäten rauhallista kansaa. Astuimme keittiöön ja pappi kävi heti kiinni vesisankoon, ensin juoden kauhasta ja sitten toimittaen rouvansa samovaaria puuhaamaan. Vierashuoneen seinille oli liistaroitu sikinsokin vanhoja sanomalehtiä, huonekaluja edusti pahanen pöytä ja ahdas, heikko kotitekoinen puusohva sekä pari tuolia. Seinällä oli viulu, josta neljäs kieli oli katkennut.
Papin rouva, maatushkaksi mainittava, oli aivan nuori, hyvännäköinen nainen. Täytyi suuresti ihmetellä että hän tyytyi tällaiseen kohtaloon: hän ei joko itse halunnut tai ei miehensä häntä päästänyt minnekkään, alituisesti eli hän pönkän takana tietämättä, mikä on karjalainen kansa, vielä vähemmin aavistamatta että kuuden virstan päässä on maa, jota sanotaan Suomeksi. Hän ei lukenut mitään, posti ei tuonut hänelle juuri mitään, hän ei kuullut uutisia, hän oli vain olemassa ja kummasteli omaa ikäväänsä. Hänellä ei ollut lastakaan.
— Ettekö ikävöi?
— En.
— Ettekö käy missään?
— En.
— Tutustuisitte kansaan!
— Kuinka se olisi mahdollista?
Hänellä oli kauniit silmät, kuten toverini Brynolf perästäpäin vakuutti — mies parka, joka vain istui ja tuijotti venäläiseen papinrouvaan samoinkuin tämäkin hänen kirkkaisiin silmiinsä — eikä kumpikaan kyennyt lausumaan toinen toiselleen yhtä ainoata ystävällistä sanaa. Minun, onnettoman täytyi johtaa puhetta, sillä ei veli Heikinkään kieli taipunut keisarikunnan suureen symfoniaan, vaan piti hän parhaimpana ottaa papin viulun alas seinältä ja soitella suomalaisia säveliä. Kohteliaasti tarjosi pappi tupakkaa ja kehui viulunsoittajaa. Lauloimme koetteeksi kolmimiehisesti — opettajattaren osanotolla — karjalaisten laulun. Pappi kysyi:
— Onko se hymni?
Selitin sisällön. Sitten hän kysyi:
— Onko se totta että Suomessa puuhataan kapinaa? Piispa minulle kirjoitti että suomalaiset varustautuvat leikkaamaan kurkut poikki kaikilta venäläisiltä.
— Oletteko matkustellut Suomessa? kysyin tämän johdosta.
— En koskaan.
— Olkaa hyvä: matkustelkaa ja sanokaa sitten, onko piispanne kirjoittanut totta.
Kannattiko keskustella politiikasta akonlahtelaisen hengenmiehen kanssa, joka tuskin seurasi minkäänlaista sanomalehteä?
Ei hän itsekään keskustelua halunnut. Oli vain tullut sinkauttaneeksi mielettömän ajatuksen noin vain — seurustelutaidon puutteessa. Kaikesta näki että hän oli yksi noita sisällisesti retuisia virkailjoita, jollaisen tyypin tapaamme pitkin Vienan Karjalan rajoja. Tällä tyypillä ei ole korkeampia henkisiä harrastuksia; jos sillä on intohimoja, niin ne suuntautuvat enimmäkseen viinapulloon, joka on ainoa ilo surkeassa ikävässä, mikä taas johtuu siitä että pappi ei rakasta kansaa ja kansa vihaa pappia. Kansan viha pappiansa vastaan aiheutuu taas siitä iänikuisesta tosiasiasta että pappi ei ymmärrä kansan kieltä eikä kansan olosuhteita eikä haluakkaan ymmärtää. Mutta mikä on se hengellinen seminaari, joka sellaisia sielunpaimenia lähettää äiti Venäjän liepeille? kysyy näistä olosuhteista huolestuva ihminen. Sellaista tuskin on olemassakaan, sillä nämä svjashtshennik-parat ovat ennen palvelleet satunnaisina valtion alipalvelijoina, jotka eivät suinkaan kaikki ole aavistaneet että kohtalo heistä kerran voi tehdä sielunpaimenen, joka lähetetään jonnekkin sellaiseen paikkaan, jonne ei ketä tahansa raahdita työntää ja jonne ei kuka hyvänsä lähde. Akonlahdenkin pappi oli ennen ollut pikkukoulun opettaja…
— Piispa minut tänne ilkeyksissään lähetti! tuumasi hän itse, salaamatta epäluuloaan. Sitten hän lausui vakuuttavasti:
— Kyllä täältä täytyy pian päästä pois!
— Minnekkä herra pappi aikoo siirtyä?
— En tiedä vielä, vaan siirtyä täytyy — jonnekkin (nado kudanibudj ubiratjsa!).
Voin aavistaa tämänkin papin loppukronikan. Surkeasta kohtalosta näissä olosuhteissa ja tällä asteella on tuskin mitään pelastusta. Tätä kohtaloa täytyy sydämellisesti sääliä. Sanotaan että ihminen on oman onnensa seppä, mutta Venäjän rajapappeihin nähden tämä sananlasku ei pidä paikkaansa. He ovat raukkoja, renttuja — laveampaan olosuhteiden pakosta. Vaikka he tappelevatkin virkaveljiensä kanssa, vaikka heidän kauhtanansa repeää kahtia pyhäinmenojen vieraskesteissä, vaikka he lopuksi löydetään kuolleina paloviinan nauttimiseen jostakin maakuopasta tai vienalaisesta laivasta, niin — jääpi jäljelle leijailemaan ikäänkuin näkymätön kärsivä henki, joka huutaa pelastusta sekä huonoille paimenille että paimenten huonontamalle seurakunnalle. Eikö se kerran, kerran ole tuleva?
Papin asunnosta ulostultua — luonnollisesti hän oli meitä kestinnyt hyvinvalmistetulla teellä ja leivällä ja päivitellyt ettei sattunut votkaa — Iaskeusi pönkkä taas oven taakse ja me luulimme ettemme enää milloinkaan saisi nähdä nuoren maatushkan tummia silmiä. Sillä kaikki tiesivät kertoa ettei rouvaa koskaan nähty kylällä. Mutta tuntikauden kuluttua tapahtui se ihme että tuo kahleeton vanki huomattiin kävelyssä opettajattaren kanssa, ja siis oli vuorostaan pappi jäänyt pönkän taakse. Tämä oli merkkitapaus Akonlahden historiassa.
Mekin läksimme kylälle naisten jälkeen, joimme saijua "Poton" pulskassa talossa ja koetimme laululla huvittaa kerrankin vapaalle jalalle laskettua arkin kyyhkyläistä. Takaisin tullessa esitimme maatushkalle poromme, joista hän näytti lapsellisesti huvitetulta, sillä koskaan elämässään ei hän ennen ollut nähnyt peuraeläintä.
— Milloin lähdette pois? oli ainoa mitä hän kysyi, ja kuultuaan että aijoimme lähteä varhain seuraavana aamuna, nyökkäsi ystävällisesti päällään ja palasi — lintuhäkkiinsä. Mainittakoon utelevain tiedoksi että papinrouvalla oli ollut yllään rusevatäpläinen musliinihame, tumma nuttu, vaalea huivi päässä ja jaloissa jonkinlaiset koulupojan anturat. (Raja-Karjalassa muuten moni nuori nainen astelee rautapiikkisissä sotilassaappaissa, josta johtuva jäykkyys sattuu omituiseksi vastakohdaksi heidän hempeälle luonnolleen.)
Sunnuntai-illan kuluessa — koska paaston tähden ei ollut tarjona kisoja — pistäysimme myös lukkarin eli psalomshtshikin luona. Tämä oli karjalaissyntyinen miekkoinen, taitava suometvenäät ja kirkko-slaavit, älyniekka kerrassaan, monet kummat kokenut ja monessa meiningissä äijän taiturimpi kuin hänen Tuomas mestarinsa. Äkkinäinen olisi helposti saattanut erehtyä että tämä se olikin seurakunnan virallinen sielunpaimen, sillä hänen hallussaan viruivat kirjat ja hän osasi täsmälleen näyttää mistä asti esimerkiksi ristimäluku oli alotettava. Olen varma siitä että tällä miehellä, sikäläisen mittakaavojen mukaan, on oikeus joka yö uneksia että hänestä huomenna tehdään Babjeguban pop, koskapa vakinainen sielunpaimen pitää täällä-oloaan ainoastaan piispansauvasta lähteneenä letkauksena. Yhtä hän vain valitti: ikää karttuu, päälaki kaljunee. Mutta meihin, turisteihin, hän teki ikinuortevan vaikutuksen. Hänellä oli vaimo, josta hänellä, toistakymmentä vuotta lapsettomana elettyään, oli neljä virkeätä lasta, joilla kaikilla oli raamatulliset nimet. Juttelipa lukkari edellisten esimiestensä surullisia elämäntarinoita, kertoi onnettomasta otjetsista, jonka vaimo raskaana ollessaan vilustui järviretkellä ja kuoli avuttoman kuoleman ja kuinka mies epätoivoissaan vaimonsa hautauksen jälkeen karkasi pois kauhistavasta erämaasta ottaen mieluummin vastaan rangaistuksen ja virkaeron kuin sielunsa särkymisen orjuudessa. Kummalliset, salaperäiset olivat kaikki olosuhteet täällä Karjalassa! Palasimme mietteissämme sivu kirkon, joka siinä seisoi hiljaisena illan hämärässä ja jonka juuressa lepäsi täällä kuolleita papinlapsia. Kuka aavistikaan, kuinka monta sydäntävärisyttävää elämäntarinaa tämäkin jumalanpelon aituus sisässään kätki!
Vielä pistäysimme me majatalossa, jonka nukkekaapin kokoisissa kodikkaissa kammioissa Iro niminen reipas naisihminen meille ehtoollisen rakensi. Minusta nämät Akonlahden stantsijan matalat, kirjoseinäiset kammiot olivat aivankuin otetut jostakin Gogolin romaanista ja puuttui vain se herra matkustaja, joka tässä pitäisi kirjaa "kuolleista sieluista". Jonkun papin sanottiin ennen pitkät ajat tyytyväisenä asuneen näissä komeroissa, joissa ei voinut kättänsä suoraksi ojentaa ja jonka akkunat olivat sievät kuin hiirihäkin reijät. Iro kertoi kuhmolaisten usein tekevän tänne huimaniloisia kesäretkiä, mutta suomalaisten tukkijunkkarien valitti hän joskus samoilevan näitä maita varsin rivoissa tarkoituksissa. Sanoi täytyvänsä passata herraa jos jonkinlaista.
Kauppiaassa jo nukuttiin, kun me sinne yövyimme, ensin annettuamme yöruuat poroillemme, joita kyläläiset päivän kuluessa olivat käyneet ihmettelemässä. Ei kellään täällä Akonlahdessa ollut poroa, vaikka maat olivat jäkälikköjä.