III.
Aamulla varhain, huhtikuun 4 päivänä, hyppäsimme taas suksillemme ja porot vetivät meitä pitkin kohvettuneita teitä takaisin Lyttään, jossa pistäysimme Orton talossa ja jossa nuori emäntä, hyvännäköinen hänkin, ilmoitti kirjallisesti tuntevansa yhden meistä, koskapa hänen miehensä, puuseppä, oli lukenut suomalaista kalenteria. Emäntä salli meidän polttaa paperossejamme, vaikka hänen olikin pakko ilmoittaa ettei pirtissä ikinä ennen oltu tupakoitu. Joskushan täytyi olla ensi kerran. Tämä tupakanpolton vierominen Raja-Karjalassa johtuu kai starovierolaisten vaikutuksesta. Vaikka tuo vanha usko jo on miltei tykkänään hävinnyt, niin on nykypolveen saakka periytynyt ulkonaisia tapoja, joita vielä pyhinä pidetään. Starovertsien tupakansavun kauhu lienee perustunut jonkin raamatunlauseen väärinkäsitykseen: "ei ihmistä saastuta se mikä häneen sisälle menee, vaan kaikki mikä hänestä ulos tulee". Muuten tuo karjalaisten pirttien puhtaanapito tupakan tupruista on tietysti terveydellisesti sangen kiitettävä ja esimerkiksi kelpaava kansantapa.
Auringon hilpeässä paisteessa saavuimme takaisin Kuivajärvelle, josta oli aikomus lähteä uusille retkille. Toverini Heikki (karjalaisnimellä Huotari) valloitti tänä päivänä kaikkien kuivajärvettärien sydämet kaivamalla laukustaan akonlahtelaiset kullanloistavat rintasoljet ja kiinnittämällä ne omakätisesti sekä naimattomien että naitujen rätsinä-rinnuksiin. Lahjoittipa vielä punaisen huivinkin Outille, joka asiasta niin ihastui että parhaan shultshinansa leipoi ja saunan lämmitti. Keskellä keväistä päivää poromiehet nyt hikiänsä löylyttelivät Saavisen rantasaunassa. Veli Brynolf hän vain hymyili naavapartansa sisästä ja oli tyytyväinen. Hän suunnitteli mielessään pyhiinvaellusretkeä aina Solovetskoin luostariin asti. Poroilla! Tietysti poroilla! Sitten mentiin Sakarias Jouhkin luo hänen tuoreita talviahveniaan syömään. Hyvä oli meidän olla, hyvänä pidettiin joka talossa, vaikka tietysti majapaikassa kulut ja porovarustukset rahallakin korvattiin. Saapa nähdä, kuinka kauvan tämä vastavuokkilainen rajakylä säilyy niinkään hauskanomaisena matkailijoille kuin se nykyään on? Laulua siellä rakastetaan, tiedoillekkin arvo annetaan, elämän pieniä ilotteluita ei häpeillä kuten raskashenkisessä Suomessa; siellä tehdään työtä, huoataan harvoin, ei pyritä makeanleivän valhemaille Suureen Länteen, siellä tyydytään korven kohtaloon ja varrotaan kärsivällisesti, ihanteellisesti — hyviä vieraita. Ne hyvät vieraat tulevat järven takaa, sinne silmä kaihoten keväthankia pitkin katsoo, sinne korva herkkänä suvella pälyy — ken huhuu venhettä tyynen järven takaa? — Ken karahuttaa petralla viittojen välitse? — ah käykeä vastakin Hyvät vierahat! — elkeä hylätkö! — matatkoa tervennä! passipo itshellenne!
Kun ilta taas hiukan oli viilennyt ja keväthanget kohvettuivat heliseviksi kiiltopinnoiksi, läksimme toverini Heikin kera toistamiseen rajaa kohti, suksilla ajaen. Mielihaikealla erkanimme veli Brynolfista, jolla ei ollut aikaa tulla mukaan kiertomatkallemme, vaan läksi hän pulkalla vieremään takaisin Vuokin vaaroja kohti. Meidän poromatkamme kulki nyt Hietajärven kautta, joka on pienoinen karjalainen mökkirypäle kuuluva Kuivajärveen ja siis myös Suomussalmeen ja sijaitsee kauniin järven kaltaalla 3 kilometrin päässä Kuivajärveltä. Emme joutaneet tutkimaan näiden mökkilöiden elämää, vaan käänsimme kulkumme Vuokinsalmea kohden toiselle puolelle järveä, jota raja leikkaa. Omituista on ajatella että saman pienen sisäjärven rannoilla toiset ovat Venäjän, toiset Suomen alamaisia. Hirven voipi sakkoja saamatta ampua Vuokinsalmessa, mutta Hietajärvellä ampujaa ahdistaa ankara laki. Joskus kai vedetään samaa nuottaa yhtaikaa sekä Suomessa että Venähellä ja Venäjän puoleinen lapsen itku kuuluu kai tyynellä Suomen rannalle yhtähyvin kuin kisojen piipitys. Jos rajan keskeltä kesäiltana saat onkeesi ison ahvenen, niin etpä tiedä, onko tuo kyrmyniska pidettävä puhtaasti keisarikuntalaisena vai suuriruhtinaallisena saaliina. Mutta jos vanha Väinämöinen jonakin kaihoisana kesäyönä istahtaisi laulupaadelle pieneen saareen, joka tuossa uipi selällä, niin jokainen uskoisi että tuo sulosoitanto ei ole venäläinen eikä suomalainen, vaan karjalainen, kahden kansallisuuden ihanteellinen yhteensulaus.
"… Ja vanhan Väinämön haamu se silloin laulavi noin: Vois sullekkin koittaa aamu sä kansani onnetoin…"
Poromme juoksivat hilpeästi poikki salojen ja rämeiden, ja iltatähdet paraillaan sytähtivät tuikehtimaan seijastavalla taivaalla, kun peninkulman ajettuamme saavuimme poikki vedenseljän pieneen Niskajärven kylään. Emmepä taida ikinä unhoittaa, kuinka sulostuttavan vaikutelman meihin sattui tekemään Pappisten talo, jossa vietimme kodikkaan iltahetken tarinoiden talon kauniin 17-vuotiaan tyttären Paron (Paraskan) ja kreikkalaiskomean 20-vuotiaan ponkalahtelaisen miniän Akliinan kera anoppimuorin iloisesti säestäessä keskustelemuksiamme ja viattomia leikinlaskujamme kirkkaan samovaarin ja sileiden vesirinkelien ääressä. Vaikka ei anoppimuori sallinut meidän sytyttää paperossejamme, niin sallipa hän sentään meidän sytyttää tunnelmamme siniseksi liekiksi, pyhäksi savuksi, jonka karkelosta sekä me itse että talonväki nautimme. Toverini Heikki tunnusti ihailevansa tytär Paroa, jonka nimeä hän tosin ei mitenkään päähänsä saanut, minun ihasteluni puolestaan kohdistui miniä Akliinaan, vaikka ei tämä Akliina osannut lukea sanaakaan mailmalla kiertelevän miehensä lähettämistä kirjeistä. Mutta hän, tämä nuori erämaan äiti, osasi sensijaan imettää lastansa niin kauniisti ettei Rafaelin madonnat minuun ikinä voi tehdä sen vertaista vaikutusta, pidettäköön makuaistiani kuinka sivistymättömänä tahansa. Enpä todellakaan keksinyt hänessä vikaa — vaikka niitä tietysti mahtoi olla, mutta ihanatahan on ankarasti arvostelevan matkailijan edes yhdenkään illan uskotella löytäneensä ihmeen — turmeltuneen ihmiskunnan pohjamudista. Herrajumala että sellaista itsetiedotonta kauneutta on olemassa tässä rumassa mailmassa — joskohta lukutaidon kustannuksella!
Niskajärven viisitaloinen kylä on asemaltaan sellainen että sinne aniharvoin kenenkään matkalaisen jalka astuu, kenenkään sivakka tai reki seisattuu, sillä siitä ei satu kauttakulkua juuri minnekkään päin. Naiset askaroivat ilman miehittä kotosalla — miehethän ovat miltei aina Suomessa kaupanteossa — naiset eivät liikuksi kumminkaan puolin rajaa. Joku ukonkarilas on kotosalla, se ajelee kaukaiset jauhonnounti-matkat, mutta naiset ovat alati oman kylän piirissä, eivät käy edempänä kuin heinässä, hoitavat lehmät ja lapset, käyvät harvoin kisoissa naapurikylässä. Akonlahteen, pääkylään, tulee kaksi pientä sanomalehteä, suomalainen ja venäläinen, joita ei juuri kukaan lue, mutta Niskajärveen ei tule muuta kuin joskus joku postikortti, jonka saapi noutaa Kuivajärveltä, jos on sattunut sen tulosta kuulemaan. Paro tavailee Akliinan kirjeet, mies mailmalta ei voi vakuuttaa uskollisuuttaan ilman siskonsa sensuroimista. Paro naurahtelee veitikkamaisesti, Akliina punasteleikse — mutta vihanta veri säilyy eikä kukaan saa sitä turmella. Se on idylliä karjalaiskorvessa!
Kirkkoa ei ole, pappi ei käy, ristimiset, vihkimiset, jäävät sattuman varaan; syntymisen ilo ja naimisen onni merkitään luonnon suureen kirjaan. Korkeakuusinen kalmisto humisee tuossa järven töyräällä — itse sinne kuolleensa haudataan, papin luku ei kalmistossa koskaan kaiju, sillä taikausko on tyydytetty sillä pienellä pussilla valmiiksi siunattua multaa, jonka joku voipi povitaskussaan tuoda Akonlahden papilta. Joskus kivijärveläinen kansakoulunopettaja harppaa yli soiden ja toimittaa hätäkasteen.
Olimme jo vetäneet peitot korviimme ja tulet pirtissä olivat sammutetut, kun kaunis miniä, joka lapsineen makasi meistä parin sylen päässä samalla lattialla, virkkoi:
— Kaunihit tshillit ollah teijän petrainne sarvissa!
Hän lausui tämän niin hilpeästi ja karjalainen "tshilli" sana soinnahti niin sulosanaisesti että koko yön olimme kuulevinamme porotiukujen helinän, silloinkin kun poromme väräyttämättä sarviaan nukkuivat syvässä unessa akkunain alla kooten voimia huomispäivän ponnistuksiin. Talonväki oli jo vaipunut uneen parin pienen lapsen kanssa, jotka silloin-tällöin yskähtelivät hinkuyskässä, mikä kai oli kulkenut Suomesta, mutta me toverini kanssa emme nukkuneet sikeästi. Vieretysten maaten saatoimme me kuulla, kuinka toinen nuorista naisista unissaan puheli "heinän juontamisesta", joka heillä oli ollut huolena maatamennessä. Heinänjuonnanta, kuten kansankieli sitä aina nimittää, on kevätpakkasöinä hyvin tavallinen painajainen joka talossa Raja-Karjalassa. Heinä on tehty sydänmaihin ja jätetty hankikelin varaan sellaisiin paikkoihin, joihin ei pääse hevosella. Kylminä aamuöinä vedetään ne kelkalla tai reellä lähimmälle ajotielle, josta sitten hevosella voi vetää kotiin. Tätä perävetoa, jonka useimmiten naiset toimittavat, niityltä talvitielle, nimitetään juontamiseksi. Niin kului tähtikirkas yö näitä karjalaisoloja miettiessä, mutta juuri kun mekin vihdoin olimme nukahtamaisillamme, kuulimme kuinka miniä ja tytär hiljaa nousivat ylös, pukeutuivat kiireesti pimeässä ja poistuivat ulos ovesta hiukan kolistaen rautapohjaisia saappaitaan. Sinne ne kanat katosivat — varmaankin toivossa että ehtisivät takaisin heinänjuonnasta meidän aamulähtöömme…
Mutta kun aamu valkeni ja aurinko huikaisevasti hiveli hileänheläjäviä hankia, hiivimme mekin ylös, sillä pitkä taival oli edessä. Meidän eilisiltaista sulotunnelmaamme häiritsi nyt vanhan emännän ilmianto siitä, kuinka keuhkotauti, saatu tarttuman kautta Suomesta, uhkaa jokaista taloa täällä Niskajärvellä ja hänen kertomuksensa vahvisti todeksi naapuriukko, joka ennen lähtöämme tuli meiltä rohtoja rukoilemaan surkeasti sairaana makaavan parinkymmenen vuotiaan poikansa pelastamiseksi kuolemasta. Mitä saatoimme tehdä? Hiukan neuvoa, hiukan surkutella, kauhistua olojen todellisuutta — ja paeta pois.
Korkeakuusinen kalmisto heiluvine ristiriepuineen jäi selkämme taakse. Iltainen ihastus erämaan sala-aarteisiin kangasteli nyt kaihoisasti häipyvänä muistona kultaisen aamuhangen raikkaudessa. Sukset sihahtelivat, tshillit ja kellot helisivät, peurat juoksivat jälekkäin pitkin järven jäätä. Äänettöminä ajoimme ja nautimme luonnon ikuisesta lohdutuksesta.
Pian oli meidän pakko kääntää huomiomme vähänajettuun tiehen ja korpimaisemiin. Taival oli kerrassaan villi, tie, joka suikerteli kesäpolun pohjia, nakkelehti alituisesti yli mäkien ja kunnaiden, laskeusi syviin rämenotkoihin ja kiipesi taas ylös honkaisille vaaroille. Joskus nousi sellainen mäentöyräs eteen että tavallinen ajo oli keskeytettävä ja poro kiskottava ylös perässään, toisinaan näytti alamäki niin vaaralliselta että kumpikin piti viisaimpana ottaa huiman kuperkeikan jo mäen keskessä kuin panna henkensä alttiiksi paukahtamalla alaalla väijyvään korpikuuseen. Porot olivat menotuulella, sukset vielä enemmän, josta luonnollisesti seurasi yhteentörmäyksiä, päällesyöksyä ja kaikenlaista mäkirysyä. Toverini poro, jonka arvoisa lukija muistakoon kantavan tämän mailman ruhtinaan nimeä, teki tuontuostakin pieniä tepposia hyppimällä metsään ja kietomalla ajajansa hihnoihin, josta kaikesta nujakasta oli se luonnollinen seuraus että veljyeni Huotari, väkeväverinen miekkoinen, siveellisesti suutahteli. Suutahteli niin että nummi kaikui ja ilma kypenöi ja saipa tottavie hänen ukkohirvaansa kuulla kunniansa! Hirmuinen on raadollinen ihmislapsi neuvoessaan oikeaan rakkainta palvelijaansa, joka häntä talven pakkasissa jo on kyydinnyt tuhannen virstaa ja joka iltikseen oikuttelee niin hauskalla retkellä kuin tietysti ovat kaikki Karjalan matkat. Minun oli paljon helpompi jäljessä huilautella ja vapisevin sydämin katselin edessäni riehuvaa poroveikkoa. Enpä kuitenkaan luule että moni helsinkiläinen suursporttaaja pysyisi läheskään niin hyvin pystyssä kuin me tuona huhtikuun 5 päivän aamuna peuraillessamme Niskajärveltä kohti itäpohjoista.
Olimme arviolta ajaneet peninkulman verran autiossa hiiren hiiskumattomassa erämaassa, kun toveriltani suksen kärki rapsahti poikki. Olisinpa toivonut että Akseli Gallén-Kallela sinä silmänräpäyksenä olisi ollut läsnä konstateeraamassa aihetta arkipäiväisestä todellisuudesta "Kullervon kiroukseen", jonka taiteilija meille on maalannut. Ei olisi ollut hullumpaa myös valokuvata ristiveljeäni sinä hetkenä, jona hän, kaunihit kasvonsa pahasti väärässä, otsa tuskan hikipisaroissa päilyen, lapin haljakassa loistaen, tarttui katkenneeseen sivakkaan ja — tanssi oikeata ryssänprissakkaa Karjalassa…
Sitten sitä taas mentiin, sillä mennä täytyi. Ihmetyksen ilolla seurasin minä, kuinka lujatahtoinen poromies voipi ajaa vaikka paljaalla jalallaan, kun vain nostaa ukkovarpaansa pystyyn ja uskoo vahvasti totuuden voittoon. Meni virsta: taas kuului rapsaus; meni kaksi: kyynärpäänpituisia sälöjä singahteli tielle, mutta mies yhä ajoi äänettömänä, hammasta purren, meni kolme: kas! siinä oli jälleen maksuton ryssänpolska ihailtavanani. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo nyt jouduinkin johonkin, härän hännän paimeneksi!" Siitä lieto Lemminkäinen — alkoi astua edellä, allapäin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, kuten pyhässä Kalevalassa sanotaan. Lylyn lykkäsi olalle, kalhun kaasi hartioille, hihnan kääräsi kätehen, kiskoi petran perässänsä, talutti pahan tevanan. Astui virstan, tormas toisen, jopa kohta kolmannenkin — taaskin hyppäsi hylylle, kalhullensa karahutti, alkoi ajella jalosti, vieretellä viisahasti. Niin sitä mentiin halki kolean korven, lomitse huurteisten koivikkojen, onnen ja onnettomuuden vaiheilla, mutta kun jo oli mielestämme hyvin muokattu pari kuivajärveläistä peninkulmaa eikä taival tuntunut lopahtavan, niin alkoipa matka maistua puunkuorelle, sillä tyhjin vatsoin oli aamutuimaan työnnytty, vaan nyt paistoi luojan aurinko raukaisevasti ja nuorempi porohärkä uhkasi uuvahtaa. Mutta toverini usko miehen voimaan ja peuran järkeen ei uupunut, vaan vieläkin hän moniaan vaaran rinteessä sivalsi kieputtelevaa hirvastansa hihnalla sarville niin että yksi haarukoista, etumainen ilmanhalkaisija tai "kompassineula" katkesi ja kirposi kauvas hangelle. Tällainen pieni kuormankevennys kevätporolla ajaessa ei vähimmässäkään määrin kiusaa porohärkää. Toverini oli todellakin muokassa ja luulenpa että häneltä joskus, tuiskahtaessaan suinpäin hankeen, itseltäänkin katkesi joku luu, vaikken nähnyt muiden kappalten kuin lakin lentävän.
Vihdoin saavuimme ihmisten ilmoille ja Kivijärven vaarakylä vaatimattomine rukoushuoneineen tuli näkyviin. Mutta meidän ei onnistunut löytää ainoatakaan sen veroista taloa, johon olisi haluttanut matkailijana pysähtyä virvoitusta saamaan. Opettaja Joiljeffin tosin sanottiin asuvan kunnollisesti, vaan sinne emme tohtineet. Yritimme majoittua erääseen punaiseksi maalattuun rakennukseen, mutta hämmästyimme sen epäkarjalaista, melkein laitakaupunkimaista siivottomuutta.
— Näinköhän täällä vain asutaan? pääsi kysymys.
— Näin täällä kaikki asuvat! oli vastaus ja me tulimme heti ulos siitäkin syystä ettei poroille löytynyt jäkälää. Naapuritalosta kurkisti joku eukko, mutta ei hänkään kehoittanut sisään kuten tavallisesti karjalaiset naiset. Toisen talon akkunat olivat naulatut harmaiden lautojen peittoon — kartano seisoi autiona, sillä kuolema oli vienyt vanhukset, ja lapset olivat mailmalla. Joutamatta tarkempiin tutkimuksiin läksimme väsyneinä ja nälkäisinä jatkamaan matkaamme pois koijärveläisestä sääliteltävän köyhästä keskuskylästä ja nousimme kolmisen virstan takana kohoavalle Paahkominvaaralle. Lämpimässä aamupäivän aurinkopaisteessa oli nuorempi porohärkä siinä määrin uuvuksissa ettei miehen vedättämisestä enään voinut olla kysymystäkään. Majoituimme Perttusen taloon, jonka isäntä, korkonimeltä Mustapää, on yksi kuuluisan runolaulaja Miihkali vainajan poikia. Tässä talossa on matkailijan aina hyvä olla, talo oli meikäläisille entuudesta tuttu. Isäntä ei sattunut olemaan kotosalla, mutta kyllä emäntä vastaa kolmeakin isäntää. Hän, Maria Lesojeff syntyisin, joka aikanaan on joutunut naimisiin 15-vuotiaana ja tullut 16-vuotiaana äidiksi, on vieläkin, vaikka ikäihmisenä, yksi näiden seutujen kaikista puuhakkaimpia ja ryhdikkäimpiä "mutshoita". Tekopyhyys on hänestä kaukana ja raahtiipa hän tarjota väsyneelle, harvinaiselle vieraalle viattoman naukunkin, jos suinkin sattuu aitassa olemaan. Me, kristillismielisen matkatoverini Heikin kanssa olemme, kuten lukija oikein on arvannut, kovia raittiusmiehiä, mutta kun meille sellaisen urheilutaipalen jälkeen, kuten edellä kerrottu on, heimorakkaudessa tarjotaan pikarillinen kirkasta Vienan vettä — kuten sen otaksumme olleen — niin tietysti kiitollisuudella kuittaamme tämän harvinaisen lääkityksen, varsinkin kun se tapahtuu oikeauskoisessa maassa. Muuten on harvinaista tavata väkijuomia näissä rajaseuduissa, vaikka huhut kertovatkin että muka siellä ja siellä sitä nyt on kuormittain. Huhut useimmiten ovat vääriä ja kymmenien peninkulmien piirissä ei useinkaan löydy pisaraakaan tätä yhteiskuntien riidanalaista nestettä. Eri asia on, jos jossakin Suomen rajoilla piilee salaisia kotipolttimoita — meidän sieramiimme ei salapolttimoiden hajua sattunut tuntumaan. Matkoillani Vienan Karjalassa en milloinkaan ole nähnyt juoppoutta kansan kesken, vaan ainoastaan virkamiehiä, varsinkin kirkollisia ja hallinnollisia, olen joka paikassa kuullut syytettävän juoppouden paheesta. Tietysti poikkeuksia voipi olla sekä kansan että virkailijain joukossa.
Perttusen emäntä jutteli meille minkä mitäkin. Hauskaa esimerkiksi oli kuulla että kansa oli tyytyväinen nykyiseen stanovoihinsa, joka ei esiintynyt ärjyvänä herrana, kuten entiset piiripoliisipäälliköt. Aivan äskettäin oli täällä tapahtunut eräs huomiota-ansaitseva uskonvapauden vainoyritys. Erästä karjalaista naista oli kaukana asuvan uratniekan puolelta ruvettu hätyyttämään ja uhattu vangita. Nainen oli kutsuttu kuulusteluun papin eteen, mutta hänpä oli jyrkästi pysynyt omassa vakaumuksessaan, sanonut selvät sanat vasten kasvoja — ja hänet oli täytynyt jättää vapauteensa. Olipa hänen uskonsa mikä hyvänsä, mieltäylentävää oli kuulla että Venäjänpuoleisessa Karjalassakin joskus ilmenee ihminen, joka pelkäämättä virkavaltaa uskaltaa kaikkien kuullen ja nähden seurata omantuntonsa kehoituksia.