IV.
Me levähtelimme päivänhelteen ajan mainitussa Paavilaisen (Perttusen) talossa, jossa tapasimme Suomenpuoleisia heinämiehiä ja joka on alituisena majailupaikkana Uhtuanpuoleisille kaupunkimatkailijoille, niin että sen pirtissä väen liikkeen aikana on tuskin yhden yön rauhaa. Eipä outo uskoisi, kuinka vilkasta ihmiselämää ilmenee erityisissä paikoissa erämaissakin, kun yleinen tie kulkee talon pihan kautta. Sekä isänniltä että emänniltä ja nuorilta miniöiltä vaaditaan melkoista mielenmalttia sellaisissa markkinataloissa, joiden pirtteihin ken tahansa ryömii eväitänsä syömään ja ryysyjänsä levittelemään tai hevostansa talon vesillä juottamaan. Ei auta muu kuin kärsiä — mutta sellainen lähimäistensä sietäminen ja palveleminen opettaa väkistenkin uskonnolliseen hyvänsuontiin. On taas taloloita, joissa vuorostaan ei kukaan milloinkaan majaile — ihmiset ovat niissä vaarassa kehittyä itsekkäiksi, juroiksi ihmisepäilijöiksi.
Illan tullen työnnyimme taas taipaleelle ajellen porosuksillamme verrattain tasaisia maita, mutta pimeys yllätti meidät ennenkuin — noin 13 virstaa matkattuamme onnellisesti ja lankeilematta, koska toverinikin oli hankkinut itselleen ehyen sivakan — saavuimme Latvajärven kylään. Toverini, joka entuudesta tunsi erään käymätalon, alkoi pimeässä oijustaa suoraan kylän laidassa kaukana häämöittävää tupaa kohden, mutta siinä sattuikin tenä semmoinen että molemmat hämmästyimme. Puhkesi näet eteemme hirmuinen rotko, jonka rinne putosi seinäjyrkästi kymmenien sylien syvyyteen. Porot kiskottivat itsensä kuilun reunalle, mutta siitä alaspäin olisi meidät hiisi perinyt. Rupesipa epäilyttämään, olimmeko saapuneetkaan Latvajärvelle — maisema vivahti Kaukasiaan. Saimme kotvan kierrellä kuilua ennenkuin löysimme sen jyrkänteen, josta onnistuimme alas kiskomaan poromme järven puolelle pitkin hankea, joka paikoin kantoi, paikoin upotti. Talo, jonka pihaan sitten nousimme, oli Jeremias Karhun asuma ja talonväki oli parahiksi sammuttanut tulen, kun kolistelimme sisään. Isäntä oli itsekkin juuri ehtinyt kotiin Kajaanista asti tuoden jauhokuorman. Porohärkämme saivat heti jäkälää ja me itse istuimme pian samovaarin ääressä vieraskamarissa jutellen kookkaan, parrakkaan Jeremin kanssa. Tietysti oli tässäkin talossa miehetön nuori miniä (minna) kuten kaikkialla missä satuimme käymään. Isäntä Karhu jutteli uutisiksemme nelijalkaisestakin karhusta, joka aivan äskettäin oli Vuokkiniemessä hirvenajosta tapettu. Nämät rajakarjalaiset ovat innokkaita, melkoisen rohkeita karhuntappajia; joka talvi he penkovat kontionpesiä ja ajavat mesikämmentä takaa keihäineen ja pyssyineen; siitä huolimatta eivät pedot vähene, vaan riittää niitä joka suvelle samoamaan yli rajan Suomussalmelle asti, jossa ne säännöllisesti raatelevat köyhäin lehmiä ja lampaita. Karhua löydetään harvoin pesästään Suomussalmen puolella, mutta tyhjiä pesiä tavataan tuontuostakin tälläkin puolen rajan ja harmitellaan ettei ole satuttu oikeaan aikaan löytämään.
Yösijamme latvajärveläisessä "karhun pesässä", korean peitteen alla, huoneessa, jossa oli kirstuja ja kirjavia naisten "kostoja", "peretniekkoja" ja "rätsinöitä" pitkin seiniä, oli varsin tyydyttävä. Matkailijalle onkin aina parasta maata lattialla. Yleensä ovat Venäjän karjalaiset näillä seuduin puhtaudesta huolehtivaisempia kuin meidän kainuulaiset emäntämme, jotka ainoastaan vieraan tuloksi siivoavat kammiot kaiken mailman törystä. Venäjän karjalainen antaa kamariloille suuremman arvon kuin ylimaan suomalainen, jonka vieraskamarina usein on vain happamenhaiseva, kylmä maitokammio.
Latvajärvi, venäläisten virkamiesten kesken nimitetty "Ladv-oozero", on likin Venäjänpuoleinen kirkkoseurakunta Suomussalmen rajaa vasten. Siihen kuuluu noin 60 taloa. Meikäläisen luterilaisen ja heikäläisen kreikkalaiskatolisen kirkon väliä on ainoastaan 5 peninkulmaa. Mutta vaikka Latvajärvellä kalevalaissuomalaisen runouden historiassa on niin kaunis kaiku ja vaikka kansa näissä naapuripitäjissä on leimattu yhteisellä köyhyyden polttomerkillä, ei näillä naapuriseurakunnilla kuitenkaan ole mitään henkisiä yhdyssiteitä. Suomussalmen papit ja kanttori eivät tiedä tuon taivaallista Latvajärven papista tai tiakasta, eikä kummaltakaan puolelta koskaan tehdä yritystäkään pistäytyä toinen toistensa maallisia asumuksia katsomassa. Se on kummallista ajatella, kun tietää sekä latvajärveläisen että suomussalmelaisen papin virallisesti edustavan kristinuskoista kirkkoa. Matkailija tulee ajatelleeksi etteipä olisi niinkään hullunkurista kulttuurikannalta, jos sielunpaimenemme Paavali joskus pistäytyisi oikeauskoisen virkatoverinsa Sokoloffin luona saijulla tai Latvajärven svjashtshennikan pitkä kauhtana toisinaan liehahtaisi Tolpan pappilan portilla. Sellaisia veljeskansallisia visiittejä ei tietysti kummankaan valtion kirkkolaki voisi kieltää. Kun nyt tulin esiintuoneeksi moisen mielikuvan, niin Jumalapa varjelkoon ketään epäilemästä minun taaskaan tarkoittavan mitään "panfinskaja propagandaa", minä yksinkertaisesti tulin kuvitelleeksi niinsanoakseni "pan-papillista" kulttuuriharrastusta. Latvajärven kerjäläiset ovat Suomussalmella sydämellisesti tuttua väkeä, mutta Suomussalmen henkisistä taisteluista ei Latvajärvellä tunneta hajuakaan. Tämä erilaisuus ja vastakkainen henkitaso on tosiaan kummallista ajatella, vaikka kaikki olemme totutetut rajantakaista toiskaltaisuutta niin luonnollisena pitämään. Ei tottatosiaan ole luonnollista, jos ei kehity muuta yhteisharrastusta kahden ikävöivän naapurin välille kuin — viinapullo. Sekin salassa.
Yön nukuttuamme Karhun pirtissä läksimme 6:ntena päivänä huhtikuuta vartavasten käymään Latvajärven papin luona, sillä meille oli kerrottu että tämä hengenmies eleli kansan suosiossa, mikä on aivan harvinainen tunnustus näillä raukoilla rajoilla. Hiihdimme kovassa tuulessa kohti pienehköä harmajaa taloa, joka seisoa törrötti järven niemekkeessä. Ainoan sisäänkäytävän sivustalla kohosi venäläiseen tapaan rikkatunkio. Astuttuamme sisään keittotupaan kohtasimme naishenkilön, joka ei ollut oikein venakon eikä karjalattarenkaan näköinen. Koska meille oli ilmoitettu että pappilassa ymmärrettiin paikkakunnan kieltä, esittelimme itsemme suomeksi. Äkkinäinen saapumisemme näytti herättävän hiukan kummastusta, mutta pian tuli pappi esiin toisesta huoneesta ja, tervehdittyään ystävällisesti, pyysi meidät istumaan sinne, ainoaan sisempänä sijaitsevaan huoneeseen, jonka seinää koristi hallitsijaparin värikuva.
Hän oli pitkän roteva mies tämä pappi, mutta silmien ilme ja kasvojen uurteet ilmaisivat ilotonta elämänhautomusta, jotakin väsymykseen ja epätoivoiseen neuvottomuuteen raukenevaa. Keskustellessa hänen kasvonsa ikäänkuin ponnistellen vilkastuivat ja silmissä kimalsi jokin suvaitsevainen sävy. Jättiläisruumiiset miehet, kuten tunnettu, ovat tavallisesti luonteeltaan hyvänsuopeita. Pappi puheli mieluusti karjalaa, mutta vaikeata oli oudon hänen puhettaan ymmärtää ja sentähden oli pakko tuontuostakin turvautua venäjään. Hänen vaimonsa oli liukaskielinen uhtuatar, joka myös oli oppinut venäjänkielen, mutta karjalaksi hän sentään omia karjalaisveljiään ja sisariaan arvosteli, heti ilmoittaen vierailleen että latvajärveläiset hänen mielestään olivat mailman muka huonointa kansaa. Pelkäänpä että paikkakuntalaisten arvostelu maatushkastaan ei ollut yhtään loistavampi! Mitä kylvää, sen niittää. Lapsia ei talossa näkynyt ja pappi lausuikin mielihyvänsä ettei Jumala niitä ollut lähettänyt tänne erämaan kurjuuteen. Sillä kurjana hän piti virkaansa Latvajärvellä, vaikka ei seurakuntalaisistaan lausunut pahoja sanoja. Hänen sieluaan painosti alituinen ikävä, venäläinen skuuka, jollei juuri itse raskasmielisyyden huippu, "splin". Kohtalo oli hänet ikäänkuin kironnut latvajärveläiseksi papiksi, joka oikeastaan ei tietänyt eikä tarvinnutkaan tietää, mitä varten keisarikunnassa oli olemassa sellaisia sopukoita kuin Ladv-oozero. Kivijärvikin oli hiukkasen parempi, mutta Latvajärvi oli — papiston Siperia. Ei mikään kannattanut! Täytyi olla olemassa ja tehdä tehtävänsä, mutta oikeastaan sieti antaa kaikelle palttua ja piiloutua kuin jänis pensaaseen. Ei kannattanut tehdä muuta työtä kuin suorittaa virkavelvollisuutensa. Ei kannattanut harrastaa maanviljelystä eikä karjanhoitoa — eikös Latvajärvi ollut vain yhtä rämettä? ja yksikin lehmä vaati heinää, sentähden ei pidetty kuin kesällä lehmää. Ei kannattanut tarkemmin tutustua kansaan, ei kannattanut matkustaa Suomen rajan yli olosuhteita utelemaan — miksi? mitä varten? Hänhän oli: Latvajärven pappi — oliko mailmassa kuultu että siinä asemassa voisi olla mitään viehättävää? Yhden ainoan kerran hän oli matkustanut Suomen rajan yli, mutta kääntynyt takaisin Hyrynsalmelta, missä luterilaisella kirkkoherralla oli ollut lafka, jossa ei oltu penniäkään helpoitettu, kun hän oli yrittänyt ostaa lasiruutuja uutta koulua varten! Suomi? — tietysti toiset olosuhteet, mutta mitä se häneen kuului? Hän on Latvajärvellä ja kuivettuu tänne vuodesta vuoteen kuin kapahauki pirtin seinään — täällä ei kannata keksiä parannuksia ei asumuksissa eikä muussa — ymmärtämätön kansa, typerä kansa, hospodi. On vain olemassa, murjottelee ristissä-käsin — vot tebje na: kyllä hän kesällä onkii ahvenia Ladv-oozerosta — kotirannassa kököttää. Mutta skuuka vetshnaja, ikuinen ikävä! Täältä ei piispa päästä pois ilman päteviä syitä. Istu ja pala. Täällä kärsit, tänne kuoletkin — Ladv-oozeroon!