Poro-kirja

by Ilmari Kianto

V.

Juoda hörpimme kermatonta kahvia. Vähän ajan kuluttua joimme myös teetä leivän kanssa.

Gabriel Luukkaanpoika Sokoloff — se oli papin nimi — huokasi syvään. Hänen persoonallisuutensa ei voinut olla herättämättä myötätunnetta.

— Tunnetteko Kalevalaa? uskalsin kysyä.

— Shto takoje?

Hän katsoi minuun neuvottomasti. Selitin että Kalevala oli muuan merkillinen kirja, jonka sisältö oli osaksi kerätty juuri täältä Latvajärveltä. Mainitsin että Kalevala myös oli käännetty venäjänkieleen.

Hän ei sanonut milloinkaan elämässään kuulleensa sanaakaan semmoisesta kirjasta. Hädintuskin hän tiesi että viimeiselle runolaulajalle Miihkali Perttuselle oli hiljattain pystytetty patsas hänen oman kirkkonsa kalmistossa.

— Nikagdaa njee slyhal! Ei ollah konsa kuultuna!

Seurasi vaitiolo. Sitten kysyin ympärilleni katsahtaen:

— Onko teillä täällä minkäänlaista kirjallisuutta?

Isä Gabriel huoahti. En huomannut, vastasiko hän mitään, sillä hänen huokauksensa selitti kaiken.

— Tunnette kai sentään omianne? jatkoin minä. — Esimerkiksi
Turgenjevia, Dostojevskia, Gogolia, Pushkinia — klassikoita?

Latvajärveläinen pappi ei vastannut heti. Sitten hän verkakseen, venyttäen virkkoi hiljaisella, haikealla äänellä:

— Tshitival!

Se oli suomeksi niin paljon kuin: "Ah elkää kyselkö enää!"

Mutta minä, kerran makuun päästyäni, viskasin viimeisen kysymykseni:

— Mitäs pidätte Leo Tolstoista?

Pappi ei häpsähtänyt. Puhalsi vain paperossin savua partansa sisään ja lausui rauhallisesti:

— Sangen järkevä mies — otshen umnii. Ja hän olisi aivan maanmainio kirjailija, jollei parjaisi kirkkoa.

Rohkenin sanoa pari sanaa suuren kirkonvihollisen puolustukseksi.

Pappi nyökkäsi päällään, jonka ympäri hiukset ikäänkuin surullisina riippuivat.

— Oh daa! hän huoahti ja sitten ei enempää puhuttu venäläisistä klassikoista.

Pyysin luvan saada käydä tutustumassa uuteen venäläiseen kansakouluun, joka sijaitsi noin kolmen kivenheiton päässä papin asunnosta. Pappi myönsi ystävällisesti ja sangen veljellisesti me erkanimme hyvästellessä kehoittaen vastakin käymään toistemme luona.

Meidät opasti koulutalolle surkean, mutta jotakuinkin lurjuksen näköinen nuorukainen, joka kuului olevan papin velivainajan poika ja tänne lähetetty — sivistymään, kuten kuulosti. Kuului olevan aikomus hänestä sorvata virsiseppä tahi tiakka jonnekkin toiseen pitäjään. Drugiimi slavaami (toisin sanoen) tästäkin oli tuleva sielunpaimen, sillä niin oli setä Gabrielistakin tullut, kun ensin palvella retosteli virrenveisaajana kymmenisen vuotta sekä sitten diakonina toiset kymmenen vuotta — Vuokkiniemessä, jossa sai Vienankin vettä viljemmin kuin täällä laihoilla latvuksilla. Latvajärven entisestä tiakasta oli tehty sotamies, vaan nykyään kuului olevan lukkarina parisenkymmenikäinen upi-ummikko nuorimies, Kemistä vai olikohan Arkangelista asti tänne työnnetty kruunun kasvatti, isätön, äiditön olento. Vahinko ettei meillä ollut aikaa käydä tätä vasta saapunutta tiakkaakin kunnioittamassa. Hänen kerrottiin asuvan hiukan syrjemmässä, ypöyksikseen, eikä hän vielä puhellut kenenkään kanssa, kuului vain leipiä leivoskelevan, kuin paraskin jauhomunkki. Näin hengellinen sääty raukoilla rajamailla kukoistaa kuin hedelmäpuu, joka antaa sadon aikanansa.

Astuimme sisään Latvajärven kansakoulun välikäytävään ja rohkaistuamme itsemme nakuttamaan ovelle, jonka takaa kaikui nuoren opettajattaren heleä ääni, saimme kohteliaan luvan päästä suoraan luokkasaliin, jossa lasten opetus paraikaa riehui. Vikkelästi kannettuaan meille, tuiki tuntemattomille miehille, sirot tuolit istuimiksi seinäviereen, ei nuori venäläinen neiti vähänvähääkään näyttänyt hämmästyvän epälaillisten inspehtoriensa tulosta, vaan jatkoi häiritsemättä opetustaan. Se oli silkkaa sihisevää, kilisevää venättä, mutta lapset, joita oli noin 15 ja joista useimmat olivat pikkutyttöjä, olivat karjalaisia — eikä kauvan tarvinnut seurata opetuksen menoa ennenkuin selvästi huomasi etteivät nuot pienet raukat ymmärtäneet seitsemättä osaakaan siitä kaikesta mitä innokas opettajatar puhui. Opetettiin matematiikkaa venäjäksi lapsille, joille olisi ollut yllinkyllin järjenponnistelua, vaikka laskuopilliset tehtävät olisi saatu sanella karjalaksikin — siksi vaikeita ne olivat tällä asteella. Kymmeniä kertoja sai opettajatar kerrata lauseitaan ennenkuin hänen onnistui lypsää yhtä ainoata oikeinsattuvaa, arasti mutistua vastausta, ja kahden kielen ymmärtäjän kävi ehdottomasti sääli tätä papukaija-leikkiä, sääli sekä opettajatarta että oppilaita. Kaikki olivat viattomia siihen että hyvät humalat menivät hukkaan! Kierot olosuhteet yksinomaan olivat syypäät!

Koulusali oli tilava ja valoisa, opetusvälineet seinillä hauskan näköiset. Suomalainen mies, suomussalmelainen Renne Toivanen, oli tämän laitoksen rakentanut. Jos olisin pan-finni, niin huudahtaisin kuten joku pan-slavisti: katsokaa, mistä apu on etsittävissä! vot ano, eikö tämä ole hengellinenkin vertaus? Bjeda! kajahtaisi kai vastaus toiselta puolelta…

Kun tunti (urok) oli loppunut, pyysi opettajatar meidät sisähuoneeseen, joka myös teki iloisen vaikutelman kirkkaine hirsiseinineen. Antautuessani keskusteluun neiti Feodorovan kanssa lausuin heti ensimäiseksi säälini hänen raskaan lähetystyönsä johdosta, jolloin ilmi kävi että tämä nuori nainen tuskin tajusi, mistä oikein oli kysymyskään. Hänet oli tosiaan vain "lähetetty" tänne erämaahan ja luvattu hänelle tavallista parempi palkka. Kun tiedustin, eikö hän tuntenut opetuksessaan kaipaavansa jonkun verran kansankielenkin taitoa, myönsi hän kirkkain silmin ettei tuo taito haittaisi, vaan kuinkapa hän, yksinäinen muukalainen, oli tilaisuudessa kansankieltä oppimaan? Syksyllä, tänne saavuttuaan, oli hänellä ollut hirveän ikävä, vaan nyt alkoi jo tottua kummalliseen asemaansa.

Hän ei osannut eikä ymmärtänyt yhtään sanaa suomea, mikä oli kummastuttava ilmiö sentähden että hänen vielä elävä äitinsä oli puhdas suometar, Kuokkanen sukujaan, joka Vienan Kemiin kulkeuduttuaan oli joutunut naimisiin postitelegraaffivirkamiehen kanssa. Petrosavodskin naiskimnaasin oli tytär läpi käynyt eikä tietänyt, oliko hänellä mahdollisesti sukulaisia Suomessa. Tässä yksi niitä tuhansia tapauksia, jotka todistavat, kuinka pian suomalaisemme muukalaisten keskessä hylkäävät oman kansallisuutensa iäksi päiviksi. Kuvitelkaa että supisuomalaisen naisen tyttärestä tehdään karjalaisten opettajatar — ja hän on kuitenkin vento venakko! Suomen oloista ei hän suuria tietänyt, äidin maa oli hänelle terra incognita, venäläistä kirjallisuutta oli hän kouluaikoina hiukan lukenut. Kummastuksissaan hän kuunteli, kun kerroin että me ainoastaan yhden päivän matkan päässä hänestä pidämme puheita, iltamia vieläpä leikimme teatteriakin. Täällä, satojen neliöpeninkulmien piirissä ei voitu toimeenpanna yhtä ainoata nuorison kokousta. Varikset vain pitivät konserttia metsässä. Svjataja Rusj!

Miellyttävän vaikutelman muuten aikaansai meihin turisteihin tämä Latvajärven lapsiriepujen utshitelnitsa ja toivoisinpa että hän, neiti Feodorova, jonakin kauniina kesäpäivänä hylkäisi joutavat ennakkoluulonsa ja lähtisi astua sipsuttamaan vieraskäynnille pitkin suoportaita meidänkin peljättyyn suuriruhtinaskuntaamme. Se kai sentään kävisi helpommin kuin hiihtäminen, jollainen ehdotus tätä neitiä makeasti nauratti, kuten puhdasveristä venakkoa, joka oikeastaan lieneekin luotu vain samovaaria hoitamaan. Vikoilenpa vähin että joku meidän pojankirjoissa olevista rajavallesmanneista mieluusti rientäisi neitiä vastaanottamaan, unohtaen viinan väijynnät ja passintarkastukset. Jumala kyllä huolen pitäisi kielen oppimisesta niin puolelta kuin toiselta.

Minulla ei ole enää paljon lisättävää matkakertomukseeni. Kun petramme taas olivat syöneet itsensä täyteen harmaata jäkälää — venäläinen nimittää sitä valkoiseksi sammaleksi — lausuimme iltapäivällä hyvästit kaikille Karhuille ja Karhun pennuille ja käänsimme kulkumme suoraan kotimaata kohti, sillä kevätkeleihin ei ollut luottamista enempää kuin "Voknavolokin" (Vuokkiniemen) tshinovniekkain maantien rakentamiseen. Latvajärven jäällä puhalsi niin vimmattu tuuli että porojemme korvat pyörivät kuin väkkärät ja koreat lapinharakkamme hulmusivat kuin mitkä revontulet. Vasta mantereeseen päästyä rupesimme taas oikein ajelemaan suksillamme pitkin lakeita suon soikkoja, joita valtatie talvella viilettää mestarillisesti vältellen mäkiä ja vaaroja, jollaisilla maisemilla vuorostaan kesäpolut kiertelevät. Aurinko oli paahtanut toisen puolen jalasjälkeä niin syväksi että meidän oli pakko usein ajaa yhden suksen varassa eikä sellainen suinkaan ole helpointa urheilua.

Vasovaaran kurja, vaikkakin komeaseutuinen karjalaiskylä ei saanut meitä enää pysähtymään viimeisen saijulasin juontiin, vaan muutaman hökkelin pihalla hetkisen pakinoituamme köyhäin rajalaisten kanssa, joita käy siinä määrin surku ettei ihminen osaa mitään sanoa, jatkoimme matkaamme länttä kohden.

* * * * *

Noinikään porolla lähestyessä kotimaan hiljaista rajalinjaa, seljän takana tsaarin koko mahtava valtakunta, viriää matkailijan sielussa kummallinen, juhlallinen tunnelma. Hänen sielussaan kangastelee ääretön tasapinta, jolla määrättyjen perintölakien näkymättömille perustuksille järjestetty yhteiskunta elää ja toimii vuosisadasta toiseen, vuosituhannesta vuosituhansiin. Tätä ääretöntä elämän massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä mullistaa, sillä atoomi on kiinni atoomissa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä on myriaadi ja vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti liikahtaisikin, niin pian taas kaikki on samassa tasapinnassa eikä raateleva voima pääse kerralla kuohuttamaan koko massaa. Mutta: — tämä vuosituhansien paikoillaan päilyminen on siittänyt aste asteelta kypsyvän kärsimyksen, joka kohoaa kuni sininen raskas savu ylös lepäävästä massasta: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Se liitää, leijailee ilmassa ikäänkuin harmaja havukka, se soittaa kuulumattomia säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä yössä aivankuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu — ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu…

Hiljaisuudessa kärsivä, pelvossa kapinoitseva Venäjän valtakuntalaisen henki! Se se on. Ja siinä on suuri lohdutus kaikille, kaikille — sortajille, jos sellaisia on olemassa, — sorretuille, jotka pelastusta hautovat. Pelastus on vain yhteinen: — ei mitään pelastusta! Ainoastaan väräjävä, kaikkea kaipaava, katkeroiva, omaan epätoivoonsa tyytyvä yhteiskunta-ihmisen henki.

Tunnelmat voivat olla vääriäkin… Kenties tämäkin oli?

* * * * *

Latvajärvestä on talvitietä ainoastaan 5 virstaa Vasovaaraan,
Vasovaarasta Suomen rajaan on myös 5 virstaa; tästä Raatet
nimiseen ensimäiseen taloon Suomussalmen puolella 2 kilometriä,
Raatteesta Parvalaan on 3 kilometriä. Raja leikkaa suorassa kulmassa
Raatteenjärven.

Jos olisin kansainvälinen runoilija eikä poliittisia runoja pidettäisi vaarallisina, niin tekisinpä laulun siitä suuresta petäjästä, joka seisoo rajalinjalla Raatteenjärven rannalla ja lautuvine latvoineen niin salaperäisen suruvoittoisesti humisee sivukulkijalle. Minusta siinä suuren petäjän huminassa, leutotuulisena kevättalven iltana, kuuluu joku vinkuva, syyttävä sävel. Ketä hän syyttää tuo korkea korpipetäjä, mistä hän moittii tuo kohajava kokkohonka? Käykööt uteliaat sitä itse kuuntelemassa, tutkikoon kukin kulkija erämaan vanhuksen vihanvärisevää huokausta. Minulle hän vain noinikään suhahti, ajaa helskyttäessäni hänen sivutseen peuralla: "Runottomia olette te nykypolven ihmiset, arkipäiväisyyden orjia olette te kaikki, sekä suomalaiset että venäläiset, ilman omaatuntoa olette te ryöstäneet kanteleen karjalaisiltakin — kanteleen, jota ette itse kykene soittamaan!"

En ollut kuulevinani tuota petäjän syyttävää suhinaa, kiiruhdin poroani — ja ajoin Suomeen. —

Pistäysimme sisään erääseen Suomenpuoleisista pirteistä. Mikä kova vastavaikutus hempeän Karjalan jälkeen! Mikä hengen jurous ja mikä aineen raakuus! Ei yksikään pirtissä olijoista hievahda, tuskin yksikään vastaa matkamiehen tervehdykseen. Miehiä istuskelee lakit päässä, sylkemisen roiskinta kuuluu joka nurkasta, piipunnysät tupruavat tukahduttavaa savua, pirtin lattia on musta, märkä ja pahansiivoinen, russakat kihisevät seinänraoissa, ruuan jätteitä ja likaisia astioita viruu pöydällä, kahvipannun kylki on nokimusta; resuinen, haisevanlikainen virsikirja lepää akkunalaudalla — suloinen isänmaamme! Ja näin on melkein poikkeuksetta joka talossa, olkoon talon isännällä vaikka rahoja pankissa. Ei kukaan virka niinkuin Vienan Karjalassa, "terveh vierahille"; pitkällisen, epäluuloisen vaitiolon jälkeen järähtää vasta kysymys: "kuuluuko sitä mitä?" johon ei tee mieli vastata mitään, mutta täytyy kuitenkin vastata, sillä maassa on oltava maan tavalla, taikka muuten: maasta pois.

Illan jo pimetessä ajoimme Vuokin Parvalaan. Talossa on liki puolen tusinaa emäntiä ja ainakin tusina nuoria ja vanhoja isäntiä ja täytyypä olla entuudesta perehtynyt huiskinhaiskisen kartanon oloihin ennenkuin löytää sen lukon ja sen komeron, joiden kanssa matkailija hyvin sentään toimeentulee tuntien avutonta sääliä, kun täytyy ajaa esimerkiksi siunatussa tilassa oleva emäntä ylös pirtin lattialta saadakseen hiukan suuhunpantavaa sekä makuusijan väsyneille jäsenilleen. Hiessä piehtaroivalle poromiehelle olisi tietysti lämmin sauna paras virvoituspaikka, mutta eipä ole Suomen puolella aulista Outia, joka ihastuisi veli Huotarin suopeaan sydämeen taikka hänen akonlahtelaisiin antimiinsa.

Parvavaaralta karttui vielä 3 peninkulmaa kirkonkylään ja olipa meillä tekemistä sitä taivaltaessamme yhteen menoon mitä lauhimmalla säällä ja kelvottomammalla suksikelillä nuutuneilla kevätporoilla, jotka olivat täynnä permoja ja joista toverini härkä lyyhäsi. Talvipakkasella moiset taipalet olisivat leikintekoa! Edessämme vaelsi pitkä jono karjalaisia, jotka rekineen, hevosineen soluivat tavanmukaista reittiään Kajaaniin asti ja onnistuipa meidän sälyttää mekkomme ja laukkumme peninkulman verran heikäläisten rekeen. Tuontuostakin sattui heikäläisiä jonottain myös vastaan — näin jauho ja suola Suomesta nousee kauvas Sydän-Vienaan. Tämä kuormain kuljetus Vuokin Parvalan kautta on kerrassaan suurenmoinen kansanliike, joka ansaitseisi asiallisempaa huomiota uusia rautateitä suunnitellessa. Jokaisen talven kuluessa vierii edestakaisin Vienan Karjalan, Suomussalmen ja Kajaanin välisillä teillä kymmeniä tuhansia hevoskuormia! Tällaisia kaupunkimatkoja voidaan tehdä kymmenkunta talvessa yksillä hevosilla ja jokaisen edestakaisen matkan keskimääräiseksi pituudeksi saapi hyvin laskea 400 kilometriä, siis voipi yhden hevosparan osaksi joskus karttua neljätuhatta kilometriä yhden talven kuluessa. On siinä vuovaamista yli mäkien ja soiden. Mutta hevoset laihtuvat laihtumistaan ja kansa köyhtymistään köyhtyy!

— — —

Matkakertomukseemme ei enää ole muuta lisättävää kuin että 7:ntenä päivänä huhtikuuta Saukon ja Haukilan talojen kautta vaivoin pääsimme perille, viimeisellä peninkulmalla kiskoen poroja perässämme, eivätkä ne sittenkään perille asti jaksaneet, vaan toinen täytyi jättää naavametsään voimistumaan. Virvoittavan vaikutuksen meihin kaikissa tapauksissa oli tehnyt tämä viikkoinen kiertomatka, jota oli karttunut lähes 20 peninkulmaa. Tekisi mieli sanoa muillekkin: mene ja tee samoin, taikka: koetelkaat kaikki ja pitäkää se kuin hyvä on.

Vapunpäivä korvessa.

Tunnelma v:lta 1907.

Lunta, lunta, lunta! Mitäpä muutakaan toivoa voisi — kaukana korvessa? Sinistä taivastako — huikean valkoisia ylioppilaslakkejako — kukkarintaisia neitojako vaaleine kesäpukuineen? Liehuvia lippujako — jyriseviä rattaitako — hymyileviä huuliako kuohuvien simapullojen ääressä… Alppilan aamulaulujen raikuessa?

Ei, ei, ei!

Täällä korvessa on vappu toisenlainen kuin Helsingissä. Siellä vilahtelee vain valkoisia pilkkuja viheriän kentän keskessä — täällä on kaikki valkoista. Vapun aamuna anivarhain levittää korven kuningatar helmiheleän samettivaippansa yli metsän ja maan, yli siintävän järven jään. Kaikkialle tämä pehmoinen peite kietoutuu, kääriytyy, pienimmänkin lokeron löytää ja täyttää. Kattojen harjat hohtavat kuin lumivuoret häikäisevän valkoisina.

Mikä ääretön hiljaisuus! Mikä kuoleman rauha! Korkeat partakuuset seisovat kuni tuomitut syvällä rämelaaksossa. Ei risahdusta missään, ei heilahda oksa luminen, ei nuojahda Tapion kruunattu pää — ainoastaan joku naavaisen partansa haituva ilmojen virissä vipajaa…

Ah! tämä korven kangistunut rauha on melkein sietämätöntä — elävälle ihmiselle. Mutta siihen on pakko tyytyä, sillä korven Vappu sen niin on säätänyt.

Siispä tyydyn — tyytyä täytyy. Valjastan poroni, ainoan leikkitoverini korvessa, valjastan kuusamolaisen ahkioni eteen: ann' huhkia vaan! Näin sitä vappua vietetään. Kas jo virkeni metsän reuna: kulkuset helisevät, tiuvut soivat, kotiharakka nauraen pakoon lentää huilottaa…

On elämää ja liikettä kaukana korvessakin.

Järven jää, ulappa uljas… hop hop ja hei hei! riipase nyt rikeneen, oi luomus Jumalan! Ilahduta takatalvista mieltäni, riemastuta yksinäistä sydäntäni sydänmailla! Näin on hyvä, näinpä hyvä olla ja eleä. Täys laukka siis! Tierat sinkoilevat silmilleni, iskevät iloisesti ylioppilaslakkani kultaista lyyryä vasten ja solahtavat sulaen turkkini avoimeen kaulukseen. Hauskaa vappua!

Kuka välittää siitä että Apollon poika ajaa karahuttaa ypöyksikseen pitkin salojärven hyistä pintaa? Nythän on "mokraattien aika", "rakutaattorien" vuosisata. Herrat prrr…

"Ei muuta johtajaa, ei luojaa
kuin kansa kaikkivaltias —"

Bravo! Bis! Dacapo! Mutta mustalainen, joka Puolangalla asuu, sanoisi: Haidjaa! Hiiteen kaikki unelmat.

Pääasia on se että nyt on vappu ja että minä tässä ajan porolla — ylioppilaslakki päässä. Se on faktum, jota ei sovi tyhjäksi tehdä.

Paholainenko puhuu pommeista rauhan korvessa? Tietysti olemme vallankumouksellisia kaikki, me nuoret poromiehet, mutta hulluko pommeja heittää? Ei täällä ole muita pommeja kuin ne, jotka poron kavioista pompahtelevat vasten ajajan kasvoja. Niihin me tyytykäämme. "Ei muuta johtajaa, ei lumenluojaa kuin peura virma valtias!"

Seis, hepo harmaja! Kuka se tuolla törmällä laulaa, ken petäjikössä soittelee? Kuunnelkaamme! Huutavan ääni korvessa — varis. Kuraa! kuraa! kuraa!

Ja minä väitän vielä kerran että seis, hallava orit, ja hauskaa vappua neitosille!

Talviretki Näljängälle.

Kotiseutukuvauksia vuodelta 1911.

Kiehkurasarvinen porohärkäni, mihin maan ääriin sinulla pääsisikään, jos oikein lujille ottaisi, ja mihin sinulla ei pääse, miten huimasti hyvänsä hihnaa huiskuttaa! Sinä kestät usein siinä, missä parhaat konkarihevoset eivät kestä, sinä viet voiton Suomen koirista, joilla ei voi ajella erämaiden halki, sinä huristat huohottaen lumipintoja, joissa Amerikan paras automobiili tarttuisi kinokseen, ja jalkamiehen jätät sinä ikuisesti jälkeesi, vieläpä myös hilpeän hiihtäjän. Mutta pohjoisnapaveturiksi sinusta ei olisi, sillä lihansyöjäksi sinusta, jäkälänmärehtijästä, ei liene kuuna päivänä, vaan siellä, äärimäisillä jääkentillä, sinut ehdottomasti voittavat eskimoiden sudensukuiset koirat. Kiitos sinulle siitäkin, mitä olet, kelpaathan ainakin ajokkaaksi Pohjoissuomen saloilla, Kainuun jylhillä takamailla!

— Älä hulluttele mies, nythän on lumimyrsky ja tiet peittyvät umpeen! varoitin minä toveriani, joka tammikuun 9:ntenä päivänä ajaa karahutti porollaan pihaan periäkseen minut retkelle, josta ennen oli sovittu. Mutta toveri, pienenläntä pielisjärveläinen liikemies, läiskäytti porokintaitaan, pyristeli itseään lumesta kuin riekko ja äännähti:

— Vaikka akkoja satakoon, päästä pitää!

Hän oli näet noita nykyajan propsipäälliköitä joka kirjaimellisesti osasi ottaa miestä kiinni sanasta ja härkää sarvesta. Epäillen valjastin poroni lumipyryssä ja me läksimme pihasta.

Tällä kertaa ajoimme alas Karhulan pappilan läntisestä portista päinvastaiseen suuntaan kuin mihin väylä vetää Vuokkiin tai Vienan-Karjalaan — meillä oli meno Näljängälle, jossa harvoin käydään.

Kärrysahon ("Värjän") sivu päästyämme olimme heti hempeässä tuiskun tuprakassa ja porot kulkivat laiskasti, sillä sää oli lauha. Emme kuitenkaan malttaneet poiketa Ämmän ruukin viimeiseen mohikaaniasunoon (Lastenkotiin), vaan ajoimme sillatse yli mustan sulan virran surkutellen ja naureskellen taaksemme jääpää tiiliröykkiötä korkealla ilmassa törröttävine rautapiippuineen, joka ikäänkuin mikä Baabelin torni tai egyptiläinen pyramiidi kohosi kosken korvalla kuiskien muinaisista loistoajoista. "Suomussalmen renesanssi-aikakauden viimeinen taideteos!" Täällä oli 60-luvulla eletty pulskasti, hyrrät pyörivät, jättiläismoukarit jyskyttivät, ahjot hehkuivat punaisina ja suuri vellikello korkeudessa pompatti kuin Jerikon kymbaali kutsuen kansaa kokoon, mutta nyt, puolen vuosisadan mentyä, ei tuosta miljoonanrakennuksesta, erämaan rautatehtaasta, ollut jälellä kohta kiveä kiven päällä. Tosin Bisi vielä eli ja piti hauskaa — "ukko Pisi", joka oli ollut tuon laitoksen viimeinen "vörvalttari", hän joka oli istunut korkealla ruuvituolilla jättiläispulpetin edessä ja tehnyt tiliä kuin isä jumala ratkaisten työläisten elämää ja kuolemaa. Jaa, veli Pisi eli vielä tuolla kurjalla Kanervavaaralla ja sen miehen ihmeellisissä aivoissa kohoaa vielä tänä päivänä Ämmän ruukki täydessä kukoistuksessaan, ja totisesti hän on mahtavampi kuin joku nykyajan Antti, joka nyt jauhomyllyä pyörittää Ämmäkoskessa, tai itse patruuni Lumma, joka nämät rauniot omistaa.

Me ajoimme sakenevassa tuiskussa uhkean Syväyksen (Jalon) sillan ylitse ja käänsimme poromme valtatieltä kaitaloiselle metsätielle. Veturimme sukelsivat nyt läpi satojen kaariporttien, sillä metsän solakat koivut ja näreet olivat tänä talvena paljon lumen painosta taipuneet luokeiksi, valkoisiksi vempeliksi, joiden köynnökset ainoastaan heinähäkki tai poronsarvi joskus karisteli alas. Mutta pian alkaa metsä harveta ja puunkannot juoruavat kulkijalle nykyajan maalaishistoriaa — me lähestymme taloa, joka on myönyt metsänsä tukkiyhtiölle. Pistäydymme Kurimon pirtissä, siellä häärii seitsemän poikaa reenjalasten teossa, mutta partainen isäntä alakuloisena miettii mailman häviötä — mies, joka ikänsä kaiken on raatanut raskaissa töissä eikä kuitenkaan pysty pääsemään entiselleen armottoman tulipalon jälkeen, jota oli luultu murhapoltoksi. Oli häntä aikanaan parooni "Reete" armahtanut antamalla rakennuspuut ilmaiseksi kruunun metsästä ja nyt menivät omat metsät puulaakille, mutta sittenkään ei talo päässyt puhtaaksi suomalaisen naapurikoston saastaisista kiroista.

— Eikö sitä vieraille kahvia keitetä? kysyy ystävällinen puolankalais-syntyinen emäntä, mutta me kieltäydymme, sillä harva tuttu kulkija pysähtyy pakotta Kurimoon virvoituksia nauttimaan. Ja tähän kai juuri on syynä eräänlainen puolankalaisuus, jonka vain paikkakuntalainen älyää. Isäntä ikäänkuin salaa sureksii…

Työnnymme poroinemme, pulkkinemme alas korpisoille ja huppuroimme lumessa, jota yhtenään taivaalta syytää. Nälkäkin jo alkaa suolia kivistää ja lyhkäinen päivä hämärtää. Porot kaahlivat huohottaen, on aivan mahdotonta ajaa juoksua. Mitenkähän meidän oikein käynee, kun uhitellen läksimme? Ukko pilvien pitäjä, hattaroiden hallitsija pöllyttää silmät, korvat täyteen patjauntuviaan, ja Mielikki, metsän emäntä, taikoo petrojemme koipia minkä kerkiää — sinipiikoja ei näy, taivas ja maa vaahtoaa valkoisenaan… Pesiön lahden perukka, Myllyjokiranta — tämä on kesällä hauska taival, mutta nyt se on hankala, hankala — niinkuin kansan kieli käsitteen naulitsee. Tuuli viheltelee alakuloisesti kelohongan tikanreijässä, muunlaisia honkia kuin tikan puhkomia ei näillä vetten varsilla enää olekkaan. Ikuisten honkain runollinen humina on totisesti hävinnyt kirkonkylämme liepeiltä, pärepuut ja propsit siellä vain suhisevat suloisin toivein: jospa saisi rauhassa kasvaa viisikymmentäkään vuotta!

Askel askeleelta vetää junnaavat porot pulkkia, jotka viiltävät syviä vakoja umpitielle. Kuljemme pienen aukeaman ohi.

— Tähän paikkaanhan se Jaakko oli pyytänyt mökintekoluvan ja vetänyt jo hirret, kun metsäherra alkoi häätää, — tiesi toverini.

— Vai niin! sanoin minä toivottomana ajatellen köyhälistön tilaa näilläkin mailla. Mutta hämmästyksekseni ilmoitti toveri kohta perään:

— Vaan käräjissä oli Jaakko joutunut paremmalle puolelle ja mehtäherra kuuluisi saavan kukakäskiä, jos toisella olisi varoja millä panna syytteeseen.

— Siinäpä se. Vanha tarina. Rahalla saa ja hevosella pääsee!

— Ja porolla myös, lisäsi toveri ja riuhtasi hihnaa.

Härät puskivat sangen vaivaloisesti läpi metsän. Noustiin Myllylän mökin pihalle. Kytkimme porot ja kurkistimme pirtin ovelta.

— Eipä oo nyt tästä talosta! Ei oo ruokaa ihmisille eikä eläimille. Muori tässä sairastaa henkiheikkona ja lapset kaikki kovassa yskässä — miehet savotassa! kuului joku selittävän puolipimeässä.

"Ensimäinen pettymys", ajattelimme me ja jatkoimme nöyrästi matkaa. Poromme pyörivät kuin lankakerät alas Pesiön järven jäälle, mutta siinä alkoikin hoijakka, sillä minkäänlaista tietä ei löytynyt eikä tienviittaa.

— Pitäisi täällä olla mökki pahanen kauvempana.

— Aja sinä edellä!

— Ajahhan itse!

Mutta ei kummankaan poro mennyt mihinkään, ne hankasivat vain rakkaasti toistensa kylkiä, puskeksivat sarvillaan ja kiersivät ikuista piiriä kuin hiiden hölmöt. Taivas ja tanner oli yhtä pimeyttä, mutta syvän lumen alla roiskahteli poron kaviokuopista vesi, uhaten jäädyttää pulkkien pohjat. Turhaan lauloi karjalaisrotuinen toverini korkeimman veisunsa porolleen mainiten nuo mailmankuulut voimasanat — eivät ne nyt tepsineet. Voi metsäkana! Täytyi turvautua vanhaan temppuun: Huotari kiskomaan poroa perässään, kaahlien kuin ajokarhu soseessa, minä jäljessä pulkkaillen.

Niin tulla tohmaroitiin Kauhaniemen mökille. Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni, olipahan noita pesiöläistyylisiä räppänäsalonkeja, joissa päre vielä palaa lekuttelee pihdissä ja kaikki maalausvehkeet ovat mustan savun kanssa tekemisissä. Kun vieras istuu rahille, niin epäilee hän että joku veitikka tempaa penkin takaapäin, niin matalalle hän painuu. Mutta lämmintä siellä on yli riittämän rajan ja sehän se on Jumalan siunaus kaikessa surkeudessa. Ja uskottekos, herraslukijani, että ohramöykky ja — voiviipale maistuu herkulta mokomankin mökin pöydältä, jolla ruskeatakkiset särpimiä kilvoittelevat? — Sattui siinä mökissä olemaan kulku-ukko, niin miten ollakkaan, profeteeraamaan heittäysi. Ei hän akkojen unille arvoa pannut — se oli kyllä suuri virhe — mutta metsälinnusta hän jumalalliset salaisuudet ennusti. Jos lentää koppelo tai itse ukko metso ihmisten pirtin lasista sisään, niin kuolemanpa se tuopi taloon ja sama on asian laita, vaikka uunin piipusta tai lakeistorvesta sisään lentäköön. Ja kummia kamalia tietää sekin, jos käki viiritangossa kukahtelee! Vaan käkösestä puhuen: siitä se ihmisen ikionni alkaa, jos saat metsässä kierretyksi sen kuusen, jonka latvassa käki paraikaa helkähtelee ja jos samalla luet kolmesti isämeidän! Olipa hän, Hoikkavaaran ukko, kerran ollut saavuttamaisillaan tuon ikionnen, kolmas isämeitä oli jo ollut menossa ja tuskin yhdeksän kymmentä yhdeksää senttiä askeltamista jälellä, kun jo kerkesi karata tuo hiiden lintu ja Jumalan hyvät jäivät saamatta. Vaan kerranpa hän oli puraissut haapapuuta, jonka latvassa käki niinikään kukkui, niin siitäkös haapa huiskale oli ärtynyt kasvamaan ja taitaa kasvaa tuomiopäivään asti! Niin että käki on kohtalolintu ja ovat ne monet muutkin lentäväiset, kukertavaiset ja kotkottavaiset, arveli ukko. Porotoverini uskalsi epäillä ukon taikoja ja kertoi että kerran oli lentänyt metsäkana torpan akkunalaudalle ja huutanut siinä "sen tuhannen perkelettä" niin että kaikki pirtissä-olijat kauhistuivat ja vanhat olivat ennustaneet että nyt totisesti talon emäntä kuolee kolmen päivän kuluessa, mutta — eipähän ollut kuollutkaan, vaan elää vielä tänä päivänä ja muita pulskempi on talo. Siihen sanoi kulku-ukko lyhyesti että "mitäs se mehtikana, eihän se toki kana ketkale mitään merkihekkään!" —

Taas olimme järven jäällä ja porot kaahlivat pimeässä viittatietä, joka ampui suoraan halki koko Pesiöjärven. Tuisku oli lakannut, voimakas tuuli puhalteli etelän korvalta — näinä talvinahan tuuleskeleekin enimmäkseen etelästä päin kaikkien poroajajain sanomattomaksi kiusaksi. Pilvet hulmusivat hurjaa vauhtia pyyhkien tieltään kuun kiekon, joka sentään väkistenkin valaisi öisiä maisemia. Jostakin kaukaisesta niemen nokasta pilkotti tuli mökin akkunasta. Jolleivät porojemme tiuvut olisi helisseet, olisi maisemilla vallinnut kuoleman hiljaisuus.

Saavuimme Pesiön kaksoistaloon. Molemmat pihat nukkuivat sikiunessa, vaikka kello ei vielä ollut 8:kaan. Nukkuma-ajasta paraiten tuntee suomalaisen talonpojan. Toverini hapuili pimeään pirttiin, kohenteli turhaan lattialla viruvia ruumiita ja syöksyi kohta ulos, niskaansa kiukkuisesti raappien. Hän oli hapuillessaan hiponut jotakin riippuvaa riekaletta ja siitäkös oli pölähtänyt niskan täysi russakoita.

Niin sitä miestä karkaistaan! julkenin minä pistellä hieman muka tyytymättömänä että oli retkelle lähdetty, vaikka varsin hyvin tunsin kotiseutuni suloisen esimaun. Kuutamossa uinuva ränstynyt piha näytti vallan romanttiselta. Navetan akkunassa tuikutti tuiju — se oli jätetty loistamaan paikkakunnalla harvinaisen elukan, porsivan sian kunniaksi. Ajoimme yli aitojen, läpi korkeain kinosten, toiseen taloon. Pian ilmestyi Jooseppi isäntä, turkki päällä, pihalle ja toimitti poroillemme jäkälää.

— Eilen tässä oli meleko tuisku, tuumi hän unen pöpperössä, arvellen kai jo olevan aamuyön. Sukkelasti hän toimitti honkaiset halot jääkylmän kamarihuoneen tulipesään ja siihenpä emäntänsä kantoi olkikuvon, jolla nyt loikoilimme kuin mitkä lapinkävijät, joille muka kuuma, russakkainen pirtti ei kelpaa. "Tietääpäs sen, herrat… Ne ovat niin hemmoteltuja etteivät kärsi yhtä tuhatta russakkaa korvainsa juuressa!" ajattelee jokainen suomussalmelainen talonpoika mielessään, vaikka pitääkin vieraan eristäymisen luonnollisena.

— Onko vanhakin talo, tämä Pesiö?

— Vanaha raatohan tämä on. Tässä kuuluu ennenvanahaan olleen viisi taloa, vaan kolome on hävinnyt pois.

— Onko havaittu mitään lappalaisten jätteitä?

— On tässä hautoja, semmoisia… ei se kaukana oo se paikka… Se Sansröömi niitä kerran lupasi kaivella, vaan ei sillä tullut kaivettua… siinä vanhat hokevat metelein asuneen.

— Mitä ne oli metelit? utelen minä tätä Pohjanmaan historiassa tunnettua käsitettä, josta harvoin kuulee meidän puolessa. Mutta isäntä vastaa pimittävästi:

— Ka mitä väkeä hyö lienevät olleet.

— Onko löydetty peltoloista vanhoja rahoja?

— Ainahan se joku. Ja löytyi tässä toissapänä lumesta tiuku, joka oli puonnut tuolta Aron Kallelta. Mihinkä sen lapset lienevät saaneet. Annahhan kun etin…

Tosiaankin se oli vanhahko tiuku, jonka ulkoreunassa selvästi paistoi valajan muistokirjoitus: "Simuna Johan Määddä, Ristijärvi 1840." —

Päivän valjetessa taivalsimme taas lauhkealla säällä umpitietä Taipale nimiseen mökkiin. Siinä oli pikkarainen pirtti, mutta varsin mukiinmenevä matkailijakamari ja ystävällinen isäntäväki, äsken muualta muuttanut.

— Kyllä se pappanne meijät tuntoo! Annetaanko sitä jäkälää vierasten poroille?

— Ei tarvitse. Me vain pistäytymällä…

Toverini muistutti nyt minulle että tässä mökissä sitä viime talvena oli tapella nujuttu oikein aikatavasta niin että muuan miekkonen makasi pitkät viikot henkihieverinä, vaan kun siitä toipui, niin heti lipetti Amerikkaan pakoon esivallan kouraa, koska näet oli salapolttimon viinoja juotu. Ja sentähden tässä on uudet asukkaat…

Jätimme taaksemme Pesiönkylän pikkusievät järvimaisemat ja läksimme pyrkimään Tervavaaraa kohti, jota väliä hoettiin "kolomeksi neljännekseksi". Tällä taipaleella kärsivällisyytemme poroajossa jo joutui koettelemuksen alaiseksi. Hitaasti näet kävi pulkehtiminen ummettuneella metsätiellä ja kaiken lisäksi ajoimme harhaan heinitielle. Äärettömällä suolla katkesi taival umpiperään, kuten kansan sana asian ilmaisee, ja meidän oli pyörtäminen takaisin. Sitten taas laahustettiin koukeroa "oikeata tietä", joka nakkelehti ylös ja alas pitkin kesäistä polkua, rämeen kallasta ("Törisevän" suo?). Tällaisille maisemille voisi äkkikulkija milloin tahansa eksyä ja uupua ikävien eräsoiden syviin lumiin. Saavuttiin mitenkuten kiiveten korkealle Tervavaaralle, josta näköala tammikuun päivän kalpeassa valossa tekee suuren-surunvoittoisen vaikutelman. Kesäauringon punaisessa laskussa se on juhlallinen paikka. Kun ensimäinen talo näytti meitä vierovan, ajoimme toiseen, Anttilan taloon.

Ennen varakkuudestaan mainittu — nyt ränstynyt, rapistunut talo. Astumme avaraan pirttiin, jossa naisväki häärii. Siivottoman vaikutuksen tekee pirtti kuten yleensä kaikki Suomussalmen pitäjän pirtit. Lattia mustanlikainen, syljen, roskan, ruuantähteiden, vaateriekaleiden ja lasten sotkujen peittämä. Pitkälle laudalle keskelle lattiaa on ladottu rivi vanhoja karvarukkasia, syylinkejä ja sukanteriä — niistä kuulutaan kehrättävän lankoja. Vanha emäntä huokailee:

— Ei ole enää tämän talon elämästä. Mikä ne jaksaa verot maksaa, kun ei ole tuloja. Pois joutaisi myydä koko moska, kun olisi ostajaa.

Totta hän puhuu, olosuhteet ovat harmajat ja tilallinen näillä syrjämailla kiemurtelee kuin mato hämähäkin verkossa.

— Missä se on isäntä? Tukkityössäkö?

— Meijänkö isäntä? Ei ollut meijän isännästä enää savottaan.
Hätämaassa se on, — huokaisee emäntä.

— Hätämaassa? säpsähdämme me. — Täältä asti?

— Niine, myöntää emäntä hiukan häpeissään. — Siihen tuli semmoinen virmatauti… ei saanut sielunrauhaa ennenkuin läksi tietäjiä tavottelemaan… Eihän se nyt yksin, kyytimiehen palkkasi ja hevosen. Sinne nyt viimeiset roponsa tärvää.

— Missä asti se nyt onkaan se Hätämaa? kysymme taas.

— Missä lienee, merimaissa — Oulun takana hornassa!

— Mahtaakohan palata terveenä? tinkaamme yhä, mutta emäntä ei näytä ukostaan paljoa toivovan, vaikka tuo Parkkilankin äveriäs aikoinaan ajeli virmaansa Hätämaassa asti puoskaroittamassa…

Milloinkahan kirjoitettanee henkienmanaaja Hätämaan historia? Tällä tietäjällä on näet ollut ja on yhä valtava vaikutus Suomen kansaan: hänen turviinsa tarpovat suomalaisemme aivankuin venäläiset pyhiinvaeltajat Kristuksen haudalle Jerusalemiin tai muhamettilaiset Mekkaan.

Siirryimme sivurakennukseen, kalseaan kamariin, kahvinjuontiin. Siinä oli vastapäätä iänikuinen pirtti, kukkuroillaan kansatieteellistä rojua ja epäilyttävää törkyä. Kylmiä komeroita oli useampiakin, vaan kaikki huonossa korjuussa. Tottapuhuen ei metsäsuomalaisesta olekkaan neljän seinän sisällä asujaksi. Hän tekee elämänsä ikäväksi huoneessaan, mutta kas: taivasalla hän on elementissään! Siellä, missä aurinko paistaa, tuuli puhuu ja vesi huuhtoo, siellä säilyy "mongolinen rotu" puhtaana. Anttila on tavallinen talo, en sitä mainitse ensinkään sen vuoksi että se missään suhteessa olisi halvempi tuhansia muita. Tosin porotoveriani Huotaria epäilytti eräs ilmiö: mies oli tehnyt eräänlaisia löytöjä navetan puolessa… Kuka takaa ettei joskus emäntäväkeäkin sietäisi käyttää Hätämaassa? Virma näet voi vaivata lehmäinhoidossakin…

Tervavaaralta pudotimme itsemme alas jyrkkää törmää järvelle ja olimme visusti päättäneet ajaa Alanäljängän Parkkilaan herraspäivälliselle. Mutta erämainen kohtalo oli päättänyt toisin, sillä kun viittatie järvellä haaraantui ja akkaväen neuvot, nyt kuten aina ja ikuisesti, näyttäytyivät sekavilta, jouduimme kyntämään jotakin muuta tietä, toisin sanoen: ei juuri minkäänmoista tietä. Suota ja rämettä, rämettä ja suota loppumattomassa skaalassa, tunti tunnilta, neljännes neljännekseltä. Aavikoilla, jotka olivat siposileät, katosi viimeinenkin tienpohja, ja porot hoipertelivat kuin juopuneet rantajätkät keksien ainoaksi huvikseen toistensa kyljen hieromisen, sillä porojen päähän on itse luoja päntännyt massaasikurssin salaisuudet, joista ajajakin saapi osansa. Julmistui siis taas veikeäverinen kaveri, liettuaperäiset voimasanansa esiin manasi, ja kajahtelipa alakuloinen luminummi hänen suomalaisista sähähdyksistään! Hänellä oli vietävän viisas poro, se ei koskaan itseään loppuun asti väsyttänyt, vaan siinä, missä oli vaikea paikka, se filosoofin tyyneydellä heittäysi makuulle ja iski silmää isännälleen: "mene ja tee samoin". Minulla taas oli huligaani haraksi; se ei koskaan malttanut perusteellisesti levähtää, vaan tanssi katrillia ja teki ammeenpohjia paksuimmassakin nietoksessa, vieläpä heitti oikeata häränpyllyä, jos jäi kymmenenkään metriä vanhasta porosta, jota se hurjasti rakasti. Olihan tämä kulku surkeansekaista, mutta nauruksi me väliin panimme, kun porot toisinaan, paksuimmassa lumessa, hullut, intoutuivat hölkkäämään kuin paraskin vaunupari rinnakkain, ja jälkeen jäi ruhtinaallinen kaksivakojälki. Rakkauden voimalla silloin vuovattiin eteenpäin korvessa ja porojen punaiset kielet roikkuivat tahdissa!

— Hiisi sen tietää mitä ilmansuuntaa ajamme!

— Pitäisi olla kompassi pulkan kokassa!

— Hehheh, taikka grammofooni… ratoksi!

Päivän hämärtäessä saavuimme vihdoin metsämökille, jonka toverini tunsi Hiitolaksi — hiisi meidät tänne oli suunnannut. Huotari innostui, piti erehdyksen edullisena ja, sallimatta minun tutustua hiidettäriin, läksi hurjaa vauhtia ajamaan edelleen. Hänessä oli yhtäkkiä herännyt propsipäällikön luonto, hän tunsi paikat ja kehui tietä:

— Tästä ei ole kuin neljännes Halliin. Pysyhhän perässä!

Porot porhalsivat Saunavaaran pienen mäkituvan ohitse ja laukkasivat alas rämenotkoon. Ja pian noustiinkin Halliin ja yksillä pelloilla sijaitsevaan Sääskeen. Sukkelasti riisui Huotari sekä oman että minun poroni ja lennätti jäkälämöykyt eteen ja sitten mentiin pieneen, kuumaksi lämmitettyyn kamariin. Piha oli täynnä rekiä ja takarekiä ja pirtti puolillaan paperipuuntekijöitä. Vanha emäntä sairasti henkiheikkona karsinan puolella silloin-tällöin päästäen surkean valituksen. Muori oli ukkonsa kera käynyt äänestämässä Parkkilassa, vaan joku päivä sen jälkeen hän oli sairastunut, kukastiesi mielenliikutuksesta. Toinen, puolisokea vanhus, vanhan isännän veli, jolla oli kaulassa hirmuinen kasvannainen, rypi toisessa nurkassa. Mutta itse isäntävanhus, niinmainittu Hallin Pietari, istui reippaasti puhellen miesjoukossa.

— Minä oon viiellä kaheksatta, huusi hän kiiluvin silmin, — ja onpa tässä näihin asti jaksettu. En minä paperirossia… mällipä hyvinni olla pittää. Purroo kai pappannekin tupakkaa?… Joo, äänestämässä tässä käytiin muorin kanssa, vaan tuo velimies jäi käyttämätäk. Ettäpä oo tainnu ennen tässä talossa käyvvä. Tämä on iänikuinen rustinki, kolome miespolvea asuttu. Kun rupian muistamaan, niin…

— Mitä puoluetta te äänestitte?

— Ka mihinkä lie sattunna… sanoi Hallin Pietari.

— Mihin ruutuun viivan veditte? tinkasin minä yhä, vaan sain vastaukseksi kaikilta pirtissä istujilta että:

— Eipä sitä saa sanoa!

Joku oli iskenyt näiden korpiukkojen päähän että "salainen äänestys" oli siinä määrin salainen että laki jollakin tavoin muka uhkasi rangaista sitä, joka jälestäpäinkään tunnusti, mihin paikkaan oli viivansa vetäissyt.

Ukko oli vanhan kansan äkäisiä äijiä. Hän oli tunnettu aarteidensa kätkemisestä — kerran oli hänellä ollut tuhansia markkoja kallion raossa, koska ei luottanut pankkeihin. Hiiret olivat kuitenkin hänen pankkisetelinsä levitelleet pitkin kalliota, vaan ukkopa, nähtyään varottavan unen, oli takonut pajassa rautavanteen lippaansa suojaksi. Toveriltani kuulin nämät asiat.

Nuori emäntä pyysi meidät maitokamariin aterioimaan ja alanäljänkäläinen "lihapottu" sai nyt kunniallisen kyydin. Lampaan liemi oli suorastaan huumaavaa! Kyllä näissä korpikodeissa osataan omat ruokalajinsa maukkaasti valmistaa. Ja kahvi syrjäkylissä maistuu aina paremmalle kuin kirkonkylän herrastaloissa. Vehnän viljelys Näljängällä luonnollisesti on vähäinen.

Mutta saunakuumassa vieraskammiossa isännöi tänä iltana porotoverini Huotari. Hän otti vastaan vanhaa jos nuorta, antoi jokaiselle paperipuuntekijälle viidenpennin sikarin ilmaiseksi, tutki tilikirjoja, jakeli rahoja, puhutteli korven raatajia sydämellisesti, kuunteli ehdotuksia ja vastaili vaatimuksiin. Minä istuin syrjässä sängyn laidalla ja — ihailin tätä Hallin kansliaa. Niin, tietystihän oli surkeata että kuusikot menivät polkuhinnasta porvareille, surkeinta se ettei tulevan sukupolven elinehtoja muistettu, mutta — mikäs auttoi. Onhan yksitoista markkaakin rahaa — yksitoista markkaa metriseltä kuutiosyleltä. Mutta mikä vaiva ja tuntuva työ lumisessa korvessa ennenkuin puut oli hakattu, sahattu, nuotiolla korvennettu, kuorittu ja kolottu, pinottu ja hevosilla vedätetty uittorantoihin! En sitä uskaltanut kysyäkkään asianomaisilta — näin orjahengen heidän kasvojensa piirteistä ja soin jätkälle mieluusti väkevän sikarin lohdutukseksi. Sitten me propsipäällikön kanssa potkiskeltiin toisiamme sängyssä ja väiteltiin kapitaalin oikeudesta.

Aamun valjetessa, lauhan sään yhä jatkuessa, läksimme taas liikkeelle. Ajettavanamme oli noin seitsemän neljänneksen taloton korpitaival, jossa eivät heinähäkin jäljet syvässä lumessa paljonkaan helpoittaneet. Paperipuunvetäjät häipyivät pian taaksemme ja joka suunnalla levisi nyt ympärillämme autio, sielua sirpova rämemaisema.

— Huhuu!

Saa huutaa eikä kukaan kuule. Porojen sorkat vain naksahtelevat ja pulkat kyntävät sihisten syviä vakoja. Huotari vetelee haikeaa mustalaisrallia, mutta väsyy laulamiseenkin ja istuu sitten synkkämielisenä ahkiossaan, jonka perään joku koristemaalari — maahengen miekkonen — on maalannut "stiliseerattuja" jäkäliä. Tuuli suhahtelee yli lumikenttien. Niin ajetaan yksi peninkulma kärsivällisessä jännityksessä, porot vetävät, vetävät… Vihdoinkin elon merkki yksitoikkoisuudessa! Mikä kumma siellä kekottaa edessäpäin aukean suon keskessä? — Piimäleili! Tyhjä piimäleili, pantu seisomaan tiehaaraan. Sfinksi? Sen ovat tietysti heinämiehet siihen tarkoituksella heittäneet — tuolla suon takana piilee luultavasti joku mökki, jonne se on aijottu. Kunpa hakisivat hiihtäen ennenkuin tuisku peittää? Näin se tavaranvälitys sentään käy sydänmaissakin. Viikon viivyntä — tavallinen taksa, aikaa on hyvä Jumala luonut yhtä rapiasti kuin pitkiä neljänneksiä.

Metsätie teki suoran kulman ja maisema hiukan vilkastui. Me ajelimme kuin tontut pitkin lumista harjua, sukeltaen koivuisten riemuporttien läpi. Vesisuussa kuvittelimme paluumatkaa pitkin kyntämiämme, koukerehtavia uria. Vielä joku ikävä rämesuo, vaan sitten läksi tie vakavasti nousemaan ja yleni lopulta jykevälle vaaralle, jolla harmaasiipinen tuulimylly meitä ensimäiseksi tervehti.

Raiskio! Valtava näköala peninkulmien päähän sinertäviin avaruuksiin pakottaa luonnonihailijan ajattelemaan että tällaisilla vaaroilla pitäisi kohota komeampiakin rakennuksia, "korpilinnoja" valoisine akkunoineen, joiden läpi silmä vapaasti saisi nauttia ainoata, mikä erämaassa on jumalallista — luontoa. Mutta kun astuu tuollaiseen nokiortiseen pirttiin, johon matalat, likaiset akkunat eivät iloa suvaitse, sekä tutustuu ihmisiin, jotka eivät luonnon juhlallisuudelle arvoa pane, tuntee masentavan vaikutuksen. Ihmisen, varallisuudestaan huolimatta, pitäisi oppia luonnon pyhyyttä kunnioittamaan, silloin ei elämä niin harmajalle maistuisi korvenkaan komeroissa. Meidän ylimaalaisiltamme puuttuu kaikki kauneuden aisti, ei kenenkään päähän pälkähdä laittaa siistiä ja mukavaa ympärilleen silloinkaan kun raha lakkarissa kilkkaa. Jos on talossa vieraskamari, johon on rätkätty seinille kirjavia paperin riekaleita, niin tätä pidetään talonpoikaiselämän korkeimpana saavutuksena. Raiskion sisäistä elämää pimittivät lisäksi surkeat perhekirot, siellä oli mykkiä ja kuuromykkiä ja kuuromykilläkin saattoi olla jalkalapsi. Aistiviallisuus noilla mailla on usein seurauksena jostakin kovasta lastentaudista, jota ei ole osattu hoitaa. Mielivikaisuus pitäjässämme taas on usein aiheutuma lasten loukkaamisista tai säikyttelemisistä. Juotuamme kahvit toisen paperipuupäällikön, nimittäin Taavetti Seppäsen itsetietoisessa seurassa, työnnyimme taas taipaleelle ja ajelimme nyt alas Raiskion hyötykasvuisia rinteitä, pitkin Leväjoen vartta, Näljängän uudelle maantielle, joka juhlallisesti kuin mikä rautatie halkoo maisemat parinkymmenen peninkulman pituudelta Puolangalta Piispajärven Perangalle. Porommekin innostuivat, kun kolme päivää metsäumpia kaahlailtuaan tunsivat kruunun kovan, sileän pohjan kavioinsa alla, ja me ajelimme Huotarin kanssa kylki kyljessä kiinni ihaillen taas kaunista kaksoisvakoamme — sillä Näljängän maantiet näkyvät tuiskujen jälkeen pysyvän monta vuorokautta kulkijoitta.

Poro on ihmeen herkkävaistoinen ajokas. Maisemista ja tienpohjista sekä varsinkin ajajansa äänestä se mainiosti tietää, milloin lähestytään jotakin merkkipysähdyspaikkaa. Härkämme oikein pistivät vallattomaksi laukaksi ylös ja alas maantien mäkiä, ja itse hiisi olisi niitä turhaan hillinnyt kääntymästä ensimäiselle taloon nousevalle poikkitielle.

Niin saavuimme Leinosenvaaralle, retkemme huippupisteeseen,
Ylinäljängälle.

Puolangan puoleiset tunturimaiset ylänteet täältä jo kajastelevat taivaan rannalla, ja talon tavoissa huomaa myös eroavaisuuksia. Esimerkiksi hevosten pirtissä käyttäminen ei enää kuulu päiväjärjestykseen kuten kaikkialla Suomussalmen laajassa seurakunnassa, yksin pappilassakin. Ja hiukan uusia maanviljelysneuvoja, vieläpä metsänhoitoasioita on tahdottu ottaa onkeen. Vikoilenpa siellä olevan vinkuvaisiakin navetassa — sikaa näet nälkäpitäjässämme pidetään sivistyksen esitaistelijana.

Emme astuneet pirttiin, vaan pieneen lämpöiseen kamariin, jonka kynnykselle oli meitä vastaanottamaan ilmestynyt täällä tänä talvena sijaitsevan, valtion kannattaman kotiteollisuuskoulun johtaja.

— No terve, miten Helsingin mies täällä elelee?

— Siinähän menettelee. Jouluna eksyin suurille soille hiihtämään ja vain sähkölyhdyn avulla osasin ihmisten ilmoille. Tuntui vähän kummalta… siellä rämeellä… Ei täältä hevillä viitsi vyöräytyä kirkonkylään, ikuiset tuiskut ja vähintään kahdentoista peninkulman mutkinmatka. Mitäpä ikävä haittaa, poikain kanssa on kylliksi työtä; pyhänä kelpaa köllöttää, ja — joka maanantai saapuu posti Nivavaaran kautta.

— Saapiko poromies talossa saunan?

— Kyllä toimitan. Ja kohta mennään rualle… Pienessä pirtissä lentelivät höylän lastut.

Viisi höyläpenkkiä vilkkaassa käynnissä. Tehtiin pöytiä, keinutuoleja, sänkyjä, suksia, kaappeja ja minkä mitäkin. Opettaja olikin harvinainen mestari, innostunut taiteelliseenkin työhön ja siroihin malleihin. Moisella käsityöopetuksella, jos sitä sallittaisiin jatkaa kymmenen vuotta, voisi olla tärkeä merkitys paikkakunnan tulevaan kehitykseen nähden. Pistäysimme myös naapuritalossa Juhanissa pientä maalariverstasta katsomassa. Hankaluuksia oli veistonjohtajalla paljon, mutta hän oli kutakuinkin tyytyväinen saavutuksiin. Me, poromiehet tietysti, kehoitimme häntä pulkankin tekoon. Saarnipuinen pulkka, arveli hän, olisi kevein ja kestävin. Mutta saarnipuuainesten tilaus Ylinäljängälle asti ei oikein kannattanut.

— Ja nyt paidat naulaan ja miehet saunaan!

Ylinäljänkäläisten saunan laveri oli yhtä kuuma kuin vuokkilainenkin kotihelvetti ja yhtä matalat olivat sen penkit ja hämärään kiehtova valo. Väleen siellä vilun väreet erkanivat ja miekkoset puhdistuivat, mutta saipa varoa nenäänsä nokeutumasta ennenkuin ulos pääsi. Huotari oli kuin uudestaan kastettu sielun ja ruumiin puolesta, tai vertauksilla puhuen niinkuin vastakuorittu höyryävä paperipuu, puolentoista metrin pituinen kalikka; sosialisti-opettaja näytti punaiselta kuin keitetty porvari ja luulenpa että kolmannessakin niekassa oli lepän väkevä väri.

— Nytpä pieni tuutinki, ihanneuskossa, ei maistuisi hulluimmalle…

— Oikealla raittiusmiehellä on aina taskumatti matkassansa…

Veistokoulun opettaja tarttui mandoliiniin, todelliseen italialaiseen mandoliiniin, jollainen hänellä oli ainoana ylellisyyskapineena puleerattujen visahöylien seassa, ja hän sinkautteli sangen kirkkaita säveliä. Ja meillä oli jommoinenkin juhlahetki tuossa pienessä talonpoikaiskammiossa, kun mandoliinin vienot sävelet kantautuivat pihalle, josta kalpea kuutamoinen näköala levisi yli Näljängän totisten vaarojen. Mutta poromme kuopivat turhaan jäkälää aidan takana ja ne täytyi pian taluttaa takaisin pihaan korteheinillä luonnollisen ravinnon puutetta korvaamaan. Ne puistelivat hieman tyytymättöminä tiukuisia sarviaan. Ilta-aterialla väiteltiin siitä, oliko Kristus ensimäinen sosialidemokraatti — siis oppinut keskustelu. Sitten meille laitettiin veljesvuode porontaljoille lattialle. Ja kuta myöhempi hetki, sitä valoisammaksi muuttui talvinen yö…

— — —

Kukapa viikossa kerkeäisi kiertää yhden ainoankaan Suomussalmen kymmenestä kylästä? Näljänkäkin on niin lavea että matkustaja, sen keskukseen saavuttuaan, huomaa parhaaksi pötkiä takaisin samoja jälkiään. Lähdeppäs kaahlimaan vaaralta vaaralle, tee moniaan peninkulman syrjähyppäys, nähdäksesi miten ihmiset missäkin sopukassa elävät, kurkista jokaiseen savupirttiin ja kallista korvasi jokaisen kinokseen hautautuneen kohtalolle — sinne tartut itsekkin erämaan kinoksiin, elämän syviin nietoksiin, eksyt ihmisarvoituksen pimeään korpeen!

Tuolla on talo kolmen neljänneksen päässä, mutta jos sinne haluat, niin saatpa kiertää kuusikin neljännestä, sillä tuiskutalven tiet ovat oikulliset. Tuolta siintää sangen houkuttelevan näköinen asuinmaisema jänkien takaa, mutta sinne ei vedä väylää mistään. Lentokone olla pitäisi! Lentokone? Sadan vuoden päästä kehitys luonnollisesti jo onkin sillä tasolla että esimerkiksi kinkeripapit kulkevat ilmassa. Nivavaaran kohdalla alkaa ylhäältä kuulua urkujen sävelet — lukkari tietysti ei viitsi veisata — sen jälkeen kajahtaa isämeitä ja taivaasta laskeutuu pirtin katolle herra pastori ja kysäsee: onkos ripitettäviä akkoja Naamangan kylässä, ja jos ei ole, niin ka lennämme Timpin kylään. Ja biplaani — täynnä biblioita — lentää kohisten kuin hanhiparvi pohjoiseen. Joku lyhyt katkismus aina silloin-tällöin tipahutetaan alas mökkilöiden kohdalla…

— — —

— Varo, varo! huusin minä, mutta toveri karkuutti kuin kuuromykkä hurjaa vauhtia alas vaaralta ja hänelle tapahtui hirmuinen hujaus, pulkka meni nurin, mies suistui ojaan ja perässä tuleva toinen pulkka iski kokkansa niin likeltä hänen nenäänsä ettei olisi tarvinnut kuin kaksi senttiä ja — mies olisi saanut surman kolauksen kalloonsa.

Hän ei virkkanut sanaakaan, korjasi vain kiireesti vehkeensä ja me ajoimme edelleen, pian taas sukeltaen metsien helmaan. Nyljettyämme Raiskiossa aimo kalakukon työnnyimme iloisesti tuolle seitsemän neljänneksen taipaleelle, joka nyt sujui monin kerroin hauskemmin kuin edellisenä päivänä, sillä porot poimettelevat mieluusti omia jälkiään. Ja valtavan viehättävätä on ajeleminen läpi koivuisten kaariporttien. Suuret suot lyhenevät laulamalla, josta porotkin näyttävät pitävän. Siellä seisoo yhä vielä piimäleili rämeellä. Olemme saaneet tietää että se on menossa mökkiin, jota rahvas keskuudessaan nimittää Antiskaksi, vaan kirkonkirjoissa kantaa kummallista nimeä "Östermyyrä". Paltamolainen henkikirjuri Eerik Cajaner vainaja kuuluu leikillään mökille tuon seinäjokelaisen nimen paiskanneen. — Näkyvätpä taas käyneen heinässä hallilaiset! Peninkulman pituudelta on tiepuoliin karissut korsia ja toisinaan on itsepäinen näre tukistanut kuormasta paksun tukon, joita me nyt sivuajaen tempoilemme pulkkaheiniksi. Vähitellen elostuu erämaan tie, alkaa näkyä paperipuunvedättäjäin poikkijälkiä ja puupinoja. Soiden yksitoikkoisuutta rajoittaa joku kuiva harju, josta varmaankin kesän tullen löytyisi ketunpesiä.

Kuinka tuttuja nämät peninkulmien laveat asumattomat alueet ovat paikkakuntalaisille, sitä todistaa m.m. se, että jokaisella suolla, jokaisella lammella, jokaisella kuivalla kankaalla on oma perinnöllinen nimensä. Mikä on "Kinttusuo", mikä "Vehkalampi", mikä "Sammakko-puro" mikä "Paitaharju". Entäpä heikäläinen paikallisvaisto! Pienet poikaressutkin osaavat hiihtää yksikseen ilman kompassia ja karttaa, otavaa ja aurinkoa, oijustaen jonnekkin mökkitaloon, jonne ei ole kuin "kolome pitkää neljännestä". Jos on saamattomuutta, nuhjusmaisuutta, niin on myös sitkeyttä, taitavuutta. Me pyrimme tuomitsemaan korven kurjaa väkeä aina pinnalta hypistellen. —

Taas oli päivä loppunut, kun toverini kanssa söimme eroaterian
Hallissa, johon hänen oli jäätävä.

— Saanko emännälle maksaa ruuasta ja kahvista?

— Mitäpä sen vertaisista! Talonpoikaispassuu.

— Sanokaahan nyt?

— Hilikku hengestä — ei kahvesta lanttia tarvihe! ilmoittaa emäntä. Mainitsen tämän vain näytteeksi kuinka vaatimattomat taksat vielä vallitsevat kotipitäjässäni. Vieraan eteen saatetaan kantaa kymmenen kiloa leipää, kolme kiloa voita, iso pahkakupillinen keittoa, röykkiö suolamuikkuja ja ainakin seitsemän litraa maitoa ja piimää, ja hän saapi syödä niin paljon kuin jaksaa, vaan kun maksu peritään, niin emäntä ei määrää enempää kuin 25 penniä (= hilkku). Jos annat hänelle 10 penniä päällisiksi, niin saattaa hän sanoa: "Eikö tätä tule liikaa?"

— — —

Hyvästi. Yön selekäänkö se vieras taipaleelle? sanoi vanha isäntä, ja koko paperipuumiehistö seurasi juhlasaatossa minua toisen talon veräjälle asti, jossa heittäysin pulkkaan ja läksin iltakuutamossa yksikseni ajelemaan. Ja, kysyttyäni Hiitolan ukolta tarkoin tiet ja mahdolliset tiehaarat painuin alas oudolle järvelle, jonka takaa puoliumpi jälki läksi vetämään halki ikuisten, loppumattomien rämeitten. "Pari neljännestä ja rapia päälle?" Kuu paistoi sangen kirkkaasti, kun vihdoin saavuin Syrjävaaran pihaan. Talossa vielä valvottiin, vaikka jotkut olivat kellistyneet pirtin lattialle jo seitsemältä. Nuori isäntä kantoi koko pantion jäkälää poroni eteen ja sitten hän kohteliaasti luovutti minulle nuoren parin makuukamarin yösijaksi. Seinällä riippui kookas, komea ketuntalja, kolme päivää aikaisemmin nyljetty. Suomussalmella tavataankin ovelia ketunpyytäjiä, eräässä toisessa kylässä asuu niin monen sadan ketun petkuttaja, että miestä itseäänkin jo nimitetään Kettu-Eemin korkonimellä ja väitetäänpä luonteensakin jo muuttuneen kettumaiseksi. Minun oli määrä nukkua leveässä vuoteessa, mutta kaunis yökuutamo valvotti hermoja ja aloinpa siis kaikessa hiljaisuudessa tehdä kotiseutututkimuksia. Ensinnäkin sänky, jossa makasin, miksi se oli juuri sen mallinen kuin oli? Aloin piirtää selkänojan koristuksia ja huomasin että kaikessa piili oma tyylinsä. Toisen puusängyn selkämyksessä oli niin monta taiteellista kiemuraa, että minun taitoni loppui niitä jäljentäessä. Tuolien leikkaukset ja maalaukset olivat yksinkertaiset, mutta niissäkin ilmeni selvä kotitaiteensa. Ja minä pakana olin väittänyt ettei korvenväellä muka ollut kauneudenaistia?…

Aamupimeässä pistäysin pirttiin pakinoimaan vanhan isännän kanssa, joka kutoi verkkoa. Aloin tapani mukaan tiedustaa muinaisjätteitä. Naisten karsinassa joku naurahti: oli kerran löytynyt sellainen "risku", rintasolki, vaan mihin lie hävinnyt. (Miksi Saara nauroi?) Oli myös pellosta pengottu sellainen jousen vedinvekara, vaan mihin lienevät "sikiöt" senkin saaneet. Rahojako? — lieneekö noilla vanhan kansan köyhillä ollutkaan rahoja? — Sanoa jurauttipa silloin vieras ukon-karilas: — On tuolla Koistilan luona Hätäkangas niminen paikka, neljänneksen peässä talosta, siellä on semmoisia maahautoja, joista ovat vanhat löytäneet maalihirsiä. Siellä kuuluu olleen kivekkäitten kirkko.

Enempää ei ukko tietänyt. Lisäsi sentään että oli tuolla Alajärven Myhkyrinkin seuduilla lapinhautoja. Ja kun vanha isäntä vielä oli maininnut että oli tässä Syrjävaaralla muinen seissyt "sotamiehen toloppa", näin minä parhaaksi lopettaa tutkimukseni ja valjastaa poroni. Nuori isäntä oli anivarhain lähtenyt heinään, mutta emäntä saatteli minut veräjälle ja kielsi lähtemästä "vasemen käen puoleista lattuo ensimäisen suon takana." Niin jätin Näljängän kylän taakseni ja ajelin aamupuhteella Pieneen Käkelään, joka jo on Pesiön puolta. Ohjeenani ei ollut muuta kuin mutkin hiihdetty suksilatu, joka ei poroa kantanut ja jota silmä tuskin erotti pimeässä.

Emännän silmät.

Häikäisevän valkoisten lumien keskessä kyyröttää iänikuinen, ränstynyt, harmaa talonpoikaistalo. Aamuhämärissä pihaan ajava poromies ihmettelee sitä hiljaisuutta, joka talossa vallitsee. Mutta kinoksella seisten näkee hän mustasta akkunareijästä tulen välähtävän pimeässä pirtissä ja jos hän arvaa katsoa aamutaivaalle, huomaa hän mustan savun kohoavan puisesta tötteröstä pirtin katolta. Yhtäkkiä narahtaa ovi ja kimakka koiranhaukku ilmiantaa pirttiväelle että pihalla on joku kulkija. Ryysyiset, kalpeakasvoiset lapset ryntäävät akkunaan ja litistävät neniään nähdäkseen mikä kummitus seisoo keskellä pihaa. Mutta kukaan ei uskalla mennä ulos pihalle katsomaan — tässä talossa käypi niin harvoin ketään. Eikä mene emäntäkään, yksin lastensa kanssa kotona oleva emäntä, korven vanki. Hän kokoaa lapset ympärilleen lieden ääreen ja odottaa siinä matkamiehen sisääntuloa. Mutta se matkamies ei maltakkaan tulla pirttiin, vaan kurkistaen ovesta pyytää emäntää neuvomaan "oikeata veräjää" ja "oikeata tietä". Emäntä tulee pihalle, lapset kintereillään. Lapset ihmettelevät vieraan koreata nuttua ja tiukusarvista poroa. Vieras taas ihmettelee emäntää. Hänen mielestään savupirtin emännässä on jotakin erikoista, jota hän ei osaa itselleen selittää. Hän arvelee sitä luonnon terveydeksi, savupirtin puhtaan ilman vaikutukseksi, mutta kenties se onkin jotakin muuta, jotakin sielullista… Kenties se on korven syvää, suljettua surua, kohtalonsa kiroihin tyytymyksen nöyryyttä — nöyryyttäkö, ei, vaan yhtäpaljon ylpeyttä. Itsetuntoa että suurmailma on semmoinen ja semmoinen, vaan yksilön, savupirtin lapsiäidin osana on vain elää ja kuolla ikuisesti täällä nokisten orsien alla, milloinkaan pääsemättä mihinkään. Miehet toki pääsevät rahdinvetoon kaupunkiin — hän ei pääse sinnekään. "Nostele vain lapsenriepuja ja lapioi lehmänlantaa kaiken ikäsi." "Ja vanhene, muutu kurttuiseksi akaksi!"…

— Tekö sitä ootta se Ki…?

— Minä…

— Tuosta veräjästä sitä mennään…

— Vaan eihän sinne ole minkäänlaista jälkeä?

— Ei oo nyt suksenlatuakaan, sanoo emäntä ja hänen yksinkertaisten sanojensa takana kuuluu ikäänkun salainen huokaus.

— Mistä emäntä on kotoisin?

— Minä oon tuolta Syrjävaarasta.

— Siellähän minä juuri olin yötä…

— Vai siellä…

Hän ei sano sen enempää. Ei ole mitään kysymistä. Ja kuitenkin…!

— Osaakohan tätä äkkinäinen? kysyy poromies.

— Etteköhän osanne. Tuoltahan se talo näkyy. Siitä hetteen kautta ajetaan. Suon vierustaa…

— No kiitoksia paljon nyt… tpruu… se on tuo poro semmoinen… ikävä etten joutanut nyt teidän taloanne tutkimaan! pääsee poromieheltä sanat suustaan ja hän lisää vielä: Minä mielelläni tutustuisin tällaisten savupirttien elämään…

Toinen ei sano mitään, katsoo vain silmiin.

Emännän silmät hohtavat niin oudosti siinä aamuhämärässä valkoista lunta vastaan. Mutta suupielissä värähtelee ikäänkuin ivaa: "kyllä hän ymmärtää, miten tuollaiset koreanuttuiset herrat köyhien elämää tutkivat…". "Vai sanoi se vielä kiitokset! — Mistä hyvästä?"

— Hyvästi nyt vaan! huutaa poromies ja hyppää pulkkaansa.

— Hy… väs… ti…

Jokainen tavuu soinnahti kuin hiljainen isku.

Emäntä lapsineen jää tuijottamaan poisrientävän jälkeen: "Yrittäneekö ikinään toista kertaa, iljenneekö edes kurkistaa oven raosta?"

Ja on kuin koko rappeutunut, matalakattoinen kartano hänen takanaan huoahtaisi. Mutta vieras on kadonnut notkoon ja kohta kuuluu hänen porotiukujensa hilpeä helinä naapurin vaaran rinteeltä. Pian sentään häipyvät ne viimeisetkin helinät heräävään aamutuuleen ja talvisen päivän kalpeasti valjetessa ei enää näy eikä kuulu mitään.

Kävikö siellä joku? Unennäköä kai se vain oli että muuan, jolla oli olevinaan sydän korean takin alla, ajoi pihan läpi?

— Äiti hoi, anna leipää!

Kah! siinä oli ääni arkisesta todellisuudesta.

Kolmiloukko.

Talon nimi todellakin Kolmiloukko. Ensimäisessä loukossa, johon kurkistan, palaa iloisesti lieskuva tuli jättiläispadan alla, luulisi siinä keitettävän viinaa, mutta se onkin vain löysää lunta, jota sulatetaan vedeksi. Toisessa loukossa on kamari täynnä rojua ja vasta kolmannen komeron kolmannesta loukosta löydän kaikki talon naiset kyyristyneinä minkähän lie työn ääreen. Minun ilmestymiseni ovelle ei näytä heissä herättävän minkäänlaista huomiota. Ei kukaan hievahda. Miesväkeä nähtävästi halveksitaan, sillä talon omatkin viisi miespuolta ovat ajetut tukki-savottaan rahaa ansaitsemaan. Kysäsen, kuka heistä on emäntä, vaan he naurahtavat omituisesti ja sanovat että "emäntä on kuollut". Tiedustan tietä Taipaleen torppaan ja nytkös kaikki viisi naista alkavat yhtaikaa puhua ja muka neuvoa. Siitä ja siitä paikasta lähtee muka semmonen ja semmonen tie sinne ja sinne, vaan lienevätkö viimeaikoina siitä kulkeneetkaan, vaan sinne ei tarvitse kuulemma lähteä ja siinä ja siinä se kääntyy, jos kääntyy, ja siitä lähtee vetämään, vaan mikäpä sen tietää…

— Mutta herran nimessä, keskeytin minä hiukan hermostuneesti, sanokaa minulle nyt ainoasti, mitä tietä minun pitää ajaa, älkääkä mainitko mitään niistä, joille ei tarvitse lähteä!

He katsahtavat minuun kummastuneesti ja sanovat sitten, ainoaan miesritariinsa, noin 12-vuotiseen poikaan päin kääntyen: — lähteköön tuo Kalle oppaaksi!

Ja Kalle poika painoi karvareuhkan päälaelle ja lähti edelläni hiihtämään surkeilla suksen kapuloillaan, mutta jyrkässä mäessä ajoin minä hänen edelleen ja odottelin sitten poikaa järven rannassa. Ja kun poika oli hiihtänyt järven päähän, niin hän pysähtyi, niisti nenäänsä, ja näytti rukkasellaan että tuosta sitä nyt vaan mennään suksen jälkeä myöten, ja ilmi kävi ettei mitään tienhaaraa ollutkaan ja että naiset olivat, kuten arvasin, aivan turhia lorunneet ikäänkuin tyhjästä kaakottavat kanat. Kiitoksia opastuksesta! sanoin minä ja työnsin "hilkun" pojalle, joka ei ollut vielä kuunapäänä kirkonkylässä käynyt.

"Amerikan kaivostyömiesköhän siitäkin tulee?" aattelin itsekseni, "vaikkei se vielä ole kirkonkylän haudankaivajaakaan nähnyt".

Poro sai kaahlata yli tuhat metriä aivan umpea niin että se joka askelella upposi ryntäitään myöten lumeen. Se yritti tuskastua mokomaan urakkaan ja teki silmukoita rämeellä piipottavien kitupuiden ympäri. Ja raskas, litteäpohja pulkka viilsi syvää vakoansa, ja lopulta oli pulkan sisässä enemmän lunta kuin miestä. Hyvin se sentään jaksoi, veturi, hyvän yöravinnon jälkeen. Ja niin saavuin minä päivän valjetessa jälleen Pesiönkylän torppiin ja taloihin.

Lapinniemi. (Siunatuksi lopuksi.)

Ison mailman ihmiset sitä tuskin uskovat. Enkä minäkään olisi uskonut, jollen omin silmin olisi nähnyt!

Nimittäin: kuinka ahtaassa, pimeässä, likaisessa, kylmässä, rumassa ja kaikinpuolin kurjassa asunnossa ihmisperhe, johon kuuluu kymmenen henkeä, voipi elää!

Se tuntuu uskomattomalta vielä sittenkin kun sen omin silmin näkee. Ihmissaamattomuus ja eläimellinen kohtaloonsa tyytymys sellaiseen huippuun asti kehittyneenä 20:nnella vuosisadalla, joka muka on pyhitetty jumalaiselle hengen valistukselle? Monessa pappilassa on parempi kanakamari ja monessa maakartanossa hauskempi sikopahna kuin on tässä Suomussalmen Pesiönkylän Lapinniemen torpassa pirtti, jossa iso parvi pieniä lapsia, yhden isän siittämiä, yhden äidin synnyttämiä, käämerehtii mustan muurin edessä, mustalla, kylmällä lattialla, päreillä ja riekaleilla tukittujen akkunareikien takana. Ja ympärillä luminen luonto, nuo ikuiset kinokset, joita ei edes poro jaksa kaahlata, ja avara erämaa, jossa yksitoikkoisuutta häiritsevät muut melkein yhtä kurjat mökit kuin tämä Lapinniemi: Hiltuniemi, Mäntyniemi, Honkaniemi, Teeriniemi, Oltava, j.n.e.! Mutta Lapinniemi on ryhmän ruusu!

Tässä on elävä esimerkki ihmisen mahdollisuudesta elää kuin maan myyrä kuopassaan ja täyttää raamatun jumalan tahtoa: "lisääntykäät ja täyttäkäät maa!" Ja siltä kannalta katsoen on Lapinniemi ihailtava, tuo kurja komero, jossa kymmenisen vuoden kuluessa on siitetty ja synnytetty kymmenen lasta, joista vain yksi pari "Jumalan armosta" on kuollut kurjuuteen.

Kuvitelkaapa, arvoisa lukija, mielessänne pirttiä, joka on niin pieni että tavallisen kokoinen mies siihen mahtuu nukkumaan tuskin muuten kuin asettamalla yhteen nurkkaan päänsä, toista seinää pitkin vartalonsa ja kolmannelle sivulle säärensä. Liikkuma-alaa murheellisesta muuritakan kulmasta on — pari askelta kapeaan seinäpenkkiin. Siinä ahertavat kaikki nuo pienet pellavapäätytöt ja totiset poikanaskalit, siinä seisoo pieni ruokapöytä, jos sitä ruokapöydäksi voi sanoa, ja siihen täytyy vielä mahtua — kaiken kurjuuden kaunokukkanen, lapsenkätkyt, jossa ryysyjen päällä iloisesti irvistelee mökin nuorin vesa, ei vielä vuosikaskaan. Oven suussa on niin kylmä, että lasten laittamat vesilammikot lattialla jäätyvät. Jonakin talvena on parilta lapselta niin paleltuneet jalat että nahka on irroittunut…

— Kyllähän tässä lauhalla tarkenee, vaan pakkastalvina, herrajessus…! selittää emäntä.

— Kuinkas kauvan olette tässä jo kituroineet?

— Toista kymmentä vuotta. Silloin oli vähän helpotusta, kun kuoli kaksi lasta…

— Vaan kumma se on että kahdeksan on jäänyt eloon? ihmettelen minä ääneeni ajatellen.

— No sitä minä oon aina sanonutkin noille lestatiolaisillekkin että on niillä ollut, lapsi rukilla, oma varjelijansa, en kai minä oo heitä osannut enkä joutanutkaan hoitamaan.

— Vaan olette te sentään sitkas ihminen äidiksi? huomautan minä, ja emäntä, joka vielä on verrattain nuoren näköinen, myöntelee: — Oon minä kyllä lujjaa tekkoa, ei sitä jokkainen vaimonpuoli oisi kestännä, vaan kun on kymmenen lasta jo tehtynä, niin alakaa se vähän tuo selekä juonitella…

— Minusta lasten luku jo riittäisi teidän asemassa —?

— Hm, hymähtää emäntä reippaasti, repäsee röijynsä sepalukset auki ja työntää toisen rintansa ruskean nyppylän kätkytlapsen suuhun. Kursailematta hän tämän tekee kuten kaikki luonnonihmiset.

Minä istun matalalla penkillä, porounivormu ylläni, ja katson syrjästä tätä kohtausta mökin äidin ja kymmenennen rintalapsen välillä. Kaiken kurjuuden uhallakin olisi tuossa elävässä kuvassa taiteilijalle jotakin kaunista esiintuotavaa! Vahinko ettei isäntä, Reete Kyllönen, ole kotosalla, voinpa aavistaa millainen filosoofityyppi hän on, jolla, kuten kiertävät maanviljelysherrat kuuluvat huomauttaneen, on niin erinomaisen siunauksellinen "pirttiviljelys", mutta kelvoton peltoviljelys, vaikka maaperä kuuluisi olevan mainiokin.

— Voi hyvä isä missä pyykissä tässä ollaan, sanoo emäntä imetettyään ja peittää pullean nisänsä, — kun ei ukko saa valmiiksi tuota kehikkoa. Ovathan nuo Oulun lestatiolaiset meitä paljon autelleet, vaan syönnissä se hupenee ja tokko antanevatkaan enää…

Minä nousin lähteäkseni, sillä tunsin kykenemättömyyteni suuremmalla summalla auttamaan, vaan emäntä virkahti, kiinteästi silmiini katsahtaen:

— Eikö nyt vieraalla olisi aikaa vähän istua, annahhan kun vielä puhun…

Ja hän alkoi taas selittää millä kannalla asiat oikeastaan olivat… Sillä-aikaa lapset tonkivat ruokakupin ääressä ja sotkivat pahanpäiväisesti, mutta minä panin merkille ettei äiti, kuten niin monet kurjat mökinäidit, lapsiansa liian kovasti pidellyt. Vai osasiko hän hillitä itsensä vieraan läsnäollessa, sitä en tiedä? Minusta lapset olivat, meidän puolen lapsiksi, jotenkin miellyttävän näköisiä, vaikka kalvakoita kasvoiltaan.

Kärsivällisesti he kaikin näyttivät odottavan sen talven valkenemista, jolloin saisivat luovuttaa pesänsä taivaan linnuille ja muuttaa äidin kanssa uuteen, tilavampaan pirttiin. Perheen isässä ei kuitenkaan näyttänyt olevan miestä sitä elinpäivänään valmiiksi saamaan, ja emännän huokaukset kävivät päivä päivältä raskaammiksi. Ja moni syrjäinen tietenkin yhtyy näihin emännän huokauksiin?

Mutta minusta, mailman matkamiehestä, on tämä mökki — kuten kaikki muutkin samankaltaiset pienet ihmispesät — eräänlainen kultasuoni erämaassa.

Hangella.

Ihana on ajella porolla pitkin sileitä hankia kevätpakkasessa kuutamo-yönä… Kun on sievonen seura ja reilassa peura ja polvissa suloiset säpikkäät. Ja sarkatakin povessa lisäksi pinkka papereita — niin kelpaa työntyä kolmen peninkulman retkelle vaikkapa Pesiön "Vasikkaan", jossa sydänmaan edistysmieliset kokoontuvat. Palmusunnuntai-hanki! Palmusunnuntain korkeaveisu kaukana korvessa! Yli vaarojen leijaa ihmeellinen toivon henki ja kuutamoriivanteella helistely alla nukkuvain kuusten on täynnänsä salaperäistä aavistusta. Koko sydänmaa muuttuu satutarhaksi, joka kimmeltää hopeahelmiä ja timanttipuikkoja…

— Hei veikkoset, tämähän on romantillista!

— Puuttuvat vain hienohelmattaret…

— Vielä mitä: ne vain pilaisivat tunnelmaa.

— Ajetaanpa rinnatusten!

Nelivaljakko rientää hauskasti puikkelehtien läpi harvan hongikon. Kuuluu kavioin kapsetta, pulkkain kahinaa, tiukujen helinää ja ajajain laulua.

— Kuka olisi uskonut että minäkin, länsisuomalainen…

— No sanos muuta! Entäs tuo Viipurin villi. Uneksuikos hänkään joutuvansa näinikään kuutamo-pakasyönä porohärällä lennättelemään… siihen aikaan kun mies lauloi latinaa "Kolmen roiston kappelissa" Helsingissä?

— Jumalan edessä ei mikään ole mahdotonta!

— Ja poronpulkassa mies karskistuu.

— Minun ainakin on hitonmoinen nälkä.

— Hei pojat perässä!

Korpi kohajaa! Kulkue liikkuu rientomarssissa eteenpäin, nousee vaaroille, joiden huipuilla kuutamo herrailee, laskee taas alas rämepainanteisiin, joissa varjot tummenevat. Ajetaan yli metsäjärvien, joiden ulapoilla porot intoutuvat hassunkuriseen tanssiin, kohotaan vihdoin ylös jättiläistörmää — ja ollaan perillä.

Sydänyön hetki. Poromiesten serenaadi nukkuvalle talonpoikaistalolle.
Terveisiä sentraalista!

"Karavaani Karjalaan".

Pikapiirteitä pororetkeltä v. 1911.