I.
Meitä oli tosiaankin pienoinen karavaani porolla-ajajia — kymmenen poroa ja kymmenen ihmisolentoa, niihin luettuna pari naistakin. Se oli nälkämaan olosuhteisiin katsoen loistava seurue: korkeita neljän tuulen lappalaislakkeja, pitkiä, punakeltareunaisia säpikkäitä, punalaitaisia pulkkia, koreita koipikintaita, heleävärisiä päällystakkeja, taiteellisesti kirjaltuja poron selkävöitä hopeanheläjävine kulkusineen, pakkasessa kimaltelevia, kiliseviä tiukuja ja kelloja poron sarvissa ja — kaiken huippuna, hilpeän retken ylimpänä symboolina — tulipunainen, kaksikielinen lippu kiinnitettynä Heilahtelemaan ykssarvisen poron ylimpään haarukkaan. Lipunkantaja petra, vaikka sillä ajelikin tyttöihminen, teki sotaisen vaikutuksen — pyhä ristiretki Kuivajärvelle? Itse henkilökunta oli myös kirjavasti ja mukavasti valittua: ensin edusmies, kihlakunnan kuulu korvenprofeetta, punaparta-mustaturkki, matkueen ikäpresidentti; sitten kirkonmies, mojo moottorikapteeni ja vannotettu valokuvaaja, tarvittaessa tarmokas rokoniskijä, hänpä oli pakanalliseksi leimatun joukkiomme panssari ja kilpi ristillisen Vuokin läpi vaellettaessa; sitten seurasi ruhtinankyläläinen korpikomisarius, syvien rivien mies, esi-isien taikauskosta tyystin luopunut; senjälkeen tuli pedagoogi, Laatokan meren briha, ylioppilaslaulaja, intohimoisin porourheilija mitä Hyrynsalmi milloinkaan on jäillänsä kantanut; sitten seurasi eräs kihlakunnan maanviljelysseuran uutukainen virkailija, hongankolistaja, mies jykevä ja aito "salmelainen", nyrkit hällä kuin konepajan moukarit, siunaa ja varjele sinuas sarvipää hänen koprissaan; senjälkeen seurasi pirteä, solakka, sorea parraton pielisjärveläinen nuorukainen, kaupanhoitaja, oiva poromies; vielä on miekkosista mainittava ketterä kotoaan karkaaja, pomon poika, "Jukolan Eero", joka hätätilassa lennätteli suksiltaan ilman valjaita tuulispäisellä petrallaan; sekä kahdeksantena uroona eräs, joka on pyytänyt ettei miestä julkisesti mainittaisi; poronaistemme urheassa sarjassa olivat myös erinäiset pyhät ammatit edustettuina; ajelihan siinä sekä klerikaalinen laupeudensisar että liberaalinen seuranainen, "kompanjonkka", kuten venäläinen ranskalaistyyliin sanoisi.
Karavaania seurasi lumivalkoinen, kissanköykäinen, naalin kaltainen naaraskoira…
Totta toisen kerran! Se oli hienohkoa väkeä — meidät leimattiin herroiksi, vaikka rehellisyys vaatii jo alussa huomauttamaan että oikeastaan enin leimatut leimaherramme loistivat poissaolollaan. Mutta lukijalle on oitis myös ilmoitettava että meillä oli toivo päivän parisen päästä törmätä yhteen toisen porokaravaanin kanssa, jonka oli määrä kohdata meidät valtakunnan rajalla ja jota joukkuetta tiesimme johtavan Mustaparta nimisen sissipäällikön Lentiirasta. Tämän kuhmolaisen porokomppanian kohtaaminen määrätyssä paikassa ja määrättynä päivänä — sepä se olikin se salainen vipu, joka oli pannut meidät suomussalmelaiset ja hyrynsalmelaiset liikkeelle: olimme uteliaat näkemään, missä määrin porourheilu oli valloittanut sieluja Kuhmoniemenkin kauniilla maisemilla? Porourheilu Kajaanin takamailla on nimittäin 20:nnen vuosisadan uusi urheilulaji esi-isäin ikivanhalla pohjalla — me keksimme uusia ilmestymismuotoja, sovitamme poro-ajoon erikoisia kansallisia tarkoitusperiä… Meidän innostuksemme on niin suuri että me kesken tulisimpia kiireitämme ja elämänhuoliamme heitämme kukin virkamme ja toimemme, kotimme ja kontumme, karistamme päältämme kaikki esteet ja sonnustaen itsemme, kupeista vyötelehtien, kaljusta kantapäähän asti sotisopihin hankkiutuen työnnymme toinen toisemme jälkeen noille pitkille erämaan taipalille — kohti itää, kohti pohjoista, kuten kulloinkin — — meidän mielissämme siintävät aivankuin Bjarmien muinaiset aarteet Vienan raukoilla rannoilla, meidän verissämme ikäänkuin heijastelevat "rappasotien" aikaiset vierasretket Kuolan salaperäisille kaltaille; me kaihoamme ikäänkuin ilmestystä pohjoisesta, jossa revontulet hulmuavat; me uneksimme sampoa koin tähden takaa… Siksi me emme pysy kotosalla, siksi retkeilemme; kellä poro, sillä esi-isäin pertuska, tappara ja keihäs; kellä pulkka, sillä ikuinen saaliin kuljettaja haaksi… Meidän innostuksemme on vielä kerran leviävä kuin uusi, tervejärkinen, ihanteellinen uskonto… Sat sapienti.
Karavaanimme läksi liikkeelle sydänmaan pappilan pihalta, sarvimetsä liikahti, tiuvut helähtivät soimaan, pulkat kuppelehtivat ja porojen kaviot naksuivat juoksumarssin tahdissa.
Vuokin valtatie! Kuinka pitkinä, suorina suikaleina se halkookaan loppumatonta korpea, johon ylhäiset vaarat ja alhaiset rämeet luovat liian vähän vaihtelua ja jossa vaeltaja tuskin joka peninkulmankaan päässä kohtaa ihmisasuntoa. Porolla-matkustaja ei sentään ikävystyttäväsi kiinny tuohon yksitoikkoisuuteen, sillä vauhti on nopeampi kuin hiihtäjän ja kulku monin verroin hupaisempaa kuin konikyyti ja lisäksi pitkässä jonossa joluminen vaikuttaa viehkeätä mielenjännitystä, kun näet joka hetki on silmällä pidettävä kolmea poroa yhtaikaa: edellä juoksijata, ettei se suinkaan jätä, takana puhkavaa, ettei se sarvineen syökse niskaan, sekä omaa härkää, jotta se pysyy asianmukaisessa järjestyksessä.
Talvipäivä jo hämärtää ja pakkasen kiihtyessä huurtuvat miesten parrat lumivalkoisiksi: mikä on näöltään kuin joulupukki, mikä kuin jääkarhu, ainoastaan porot säilyvät sulina. Sivuutamme eräitä Kajaanin markkinoilta palaavia latvajärveläisiä kuormia, joiden tie poikkeaa vasempaan päin — meillä on edessä umpi, joskohta pohja tuiskun alta tuntuu. Eipä ole helppo urakka sillä poromiehellä, joka tietä aukoo. On tarkoitus että kukin vuoronperään johtaisi matkuetta, mutta eivät kaikkien porot suostu raivaajiksi. Ilmi käy että hyrynsalmelaisten härät ovat parhaat uran aukaisijat huolimatta siitä että edellisenä päivänä ovat laukanneet neljä peninkulmaa.
Pimeys, pakkanen ja umpi — porotiukujen helinää ja pulkkien sihinää — ei kukaan kuule toisensa puhetta — sillä silloin-tällöin kajahtaa voimahuuto poron kiirehtimiseksi. Tie synkkä, mieli hilpeä, joku laulaa iloisen laulun pakkasessa ja tuontuostakin huutaa etuajaja: "ovatko kaikki mukana?" tai "onko häntä tallella?" johon "häntyrin" ääni aina vastaa vähän vihaisesti: "on! on!"
Niin ajettiin pysähtymättä runsas kolmipeninkulma. Vuokin horisontin mukaan vallitsi jo sydänyö, kun saavuimme Kyllölän taloon. Sattuipa sentään "Vilikko" isäntä olemaan aitanpöksässä unenpöpperössä rahojaan lukemassa yön hiljaisuudessa, niin kovastipa hämmästyi, kun näki sarviniekan nurkitse porhaltavan pihaan. Näki yhden, näki toisen, näki kohta kolmannenkin: niitä tuli ihan pihan täydeltä. Paukahutti "Vilikko" aarre-arkun kiinni, hyppäsi kynnyksen yli ja pirttiin pakeni tukka pörröllään — "rapparit tuloo! rapparit tuloo!"
— Hyvää iltaa. Terveisiä kirkonkylältä! kuului tulijain ääni. Rauhan väkeä nuo olivatkin, vaikka jäkälistä tanhualla alottivat akkaväen kanssa aikamoisen rappasodan. — No jo on kummat kulkijat! virkkoi napatalon vanha isäntä, herrastuomari, joka oli herännyt hälinään ja tervehti tulijoita hurstihousuissaan. — Ei oo ennen tämmöistä matkuetta meille osunut. Hehe. Vai Venähelle asti nyt reissutaan.
Hän oli tavallista oppineempi vuokkilainen tämä vanha herrastuomari, hän näet luki sanomalehtiä ja arvosteli mailman sivistystä afäärin kannalta. Tiesipä hän Tolstoinkin ja kysäsi minulta noin vaivihkaa, olinko käynyt "Poljanassa". — Se Poljana kuulostaa olevan luja paikka. Ja joka sen reivittären naisi, taitaisi tulla rikkaaksi. Oon minä tässä vähän meinaillut…
Saivatpa Kyllölän reikäleivät sinä iltana menekin. Talon kassööri Vilkko sai seistä puoleen yöhön asti puntari kourassa poromiesten keskessä. "Kilo ja kuussattaa rammaa!" "Ja minulle myös!"
Vihdoin olivat kaikki syötetyt ja nyt alkoi juhlallinen makuulle-meno: Säpikkäät orsille roikkumaan, paulapieksut ja syylingit uunille kuivamaan, miehet lattiapahnoille pitkälleen kuin tukit lauttaan. Mieliala oli parhaimmillaan. Kaikki puhelivat makuultaan.
Mikä laulu nyt laulettais?…
— "Käy yrttitarhassa polku."
— Oletko kuullut Joonas profeettaa?…
— Se on lukkarin asia alottaa iltavirsi. Minä esitän että Vuokin kunniaksi veisataan suomalainen arkkiveisu: "Ah, kuin paljon pakanoita…"
— Äläkä siinä potki, sen…!
— Mitäs sinä peitot valtaat?…
— Hiljaa pojat, edusmies tekee välikysymyksen!
Ihmeissään kuuntelivat talon naiset karsinan puolelta tätä poromiesten meteliä pimeässä pirtissä, jossa vallitsi noin 25 asteen lämpö.
Aamulla siepattiin valokuva isännistä, pihasta ja koko retkikunnasta ja lähdettiin jatkamaan matkaa itää kohti. Kovan tuiskutalven takia olivat järvitiet mahdottomat ajella, joten taas matkattiin maitse pitkin uutta maantietä. Sattuipa siellä, Vängän talon tienoilla, parhaillaan olemaan mullanvetäjien satalukuinen jätkäjoukko: miestä kuin metsää, hevosta kuin rakuunarykmentissä. Nuotioita savuamassa tienvarsilla, lapiomiehet kuin mykrät mullikossa. Kilometrittäin oli tätä työaluetta ja tie niissä oli luotuna korkeaksi patteriksi. Näyttipä melkein kuin täällä kaikessa hiljaisuudessa olisi rakennettu rautatietä Ylivuokkiin? Yhteentörmäys meidän porokaravaanimme ja vuokkilaisen sapöörirykmentin kanssa oli hullunkurinen. Niissäkin paikoissa, missä taluttamatta uskalsimme ajaa, vierivät näet pulkat usein alas patterin harjalta kaataen ajajat suinpäin Vierikkoon, miltä putosi matkalaukku pulkan kokasta ja joltakin särkyi pulkan perälauta multakuormaan törmätessä. Moniaat vuokkilaiset hevoset peljästyivät pahanpäiväisesti poroja ja syöksivät päistikkaa alas harjulta upoten korviaan myöten syvään lumeen. Sanomattakin on selvää että hevospojat kiroilivat kauheasti ja koko meidän pyhä karavaanimme ristittiin sielunvihollisen monilla arvonimillä. Edusmies teki parastaan opettamalla multapoikia hillitsemään hevosiaan ja nähtiinpä hänen itsensä lentävän kuin kekäleen hurjistuneen konkarin turvassa — asema näytti tosiaan vaaralliselta. Me ajelimme kahden tulen välitse toisten jätkien nauraessa. Pulkkien pohjista kului tervaus, vaan vaskipohjat kihnuutuivat loistavan kirkkaiksi. Vihdoinkin loppui tuo kiusa, tie jatkui sileänä ja me nousimme onnellisesti ylös ylhäiselle Saarivaaralle, jossa Aholan pirtin kahvi maistui mainiolle. "Rämsän kaupungista" (rahvaan paikallisnimitys) ajoimme Kajavan taloon ja, siellä päivällistettyämme pitkässä pirtin pöydässä, työnnyimme taipaleelle Murtovaaran synkkiä seutuja kohti. Muistoon on jäänyt avara suo, jonka poikki ampuvan tien tuuli oli juoksuttanut umpeen. Kuinka värisyttävän autioita maisemia nämät olivatkaan arkioloissa! Kerran viikkoonsa hiihti juro postimies poikki avaran suon, mutta julma luonnotar lakaisi heti hänen latunsa umpeen ja väliin ei viikkokausiin ajellut ainoatakaan hevosmiestä. Meidän porokaravaanimme heleine väreineen, iloisine helyineen loi juhlallisen näytelmän tätä alakuloista rämetaustaa vasten. Auringon viimeiset säteet juuri pakenivat edessämme häämöttävältä vaaran huipulta, mutta jälkeemme jäi valtava, syvä vako, jonka pulkkajono uursi — montakohan päivää sekään saisi olla rauhassa juoksulumilta? Pimeys ja pakkanen lankesi päällemme, kun taas Murtovaarasta etenimme, turhaan koetettuamme palkata opashiihtäjää — oltiin tosiaan Ylivuokissa, jossa pahansuopaisuus on kouraantuntuva kansallinen ominaisuus. Kuitenkin osasimme omin nokkimme, vaikka ei eksymiseenkään näillä huonosti rastitetuilla erärämeillä paljoa puuttunut. Matkueen mieliala ei enää ollut varsin rattoisa, yksi ja toinen oli vaipunut äänettömään mökötykseen pulkassaan; jotakin palelsi, vaikka ei kehdannut sitä muille ilmaista; oli sentään yksi, joka hehkui urheilun innostusta ja lauloi täyttä kurkkua intohimoista säveltä "Margareeta", se oli tuo Laatokan meren briha, härkäpoika näillä raukoilla rajoilla. Ja ihmeellinen on laulun mahti, se tempaa väkistenkin mukaansa…
"Sit' ei pane idän halla
eikä pohjan pakkaset,
Se ei sorru sortamalla…"
— Halloo! kuului pimeässä. — Mikä on? vastattiin toisesta pulkasta. — Että käskeppä sen laulajan perässäsi vähän säästää äänivarojaan kuivajärveläistenkin iloksi!…
Mutta laulaja ei asettunut, vaan lauloi taipalen loppuun asti.
Niin saavuttiin Loukkoon, äärimäiseen ylivuokkilaiseen taloon, ja koska tanhuat olivat täynnä jäkäläpantioita, pidimme viisaimpana asettua taloon yöksi ja jättää perille-ajon aamuun.
Yönviettomme Loukon pirtin pikimustalla lattialla ansaitsee mainitsemista. Tuo karstainen vuokkilainen temppeli nokisine pilareineen oli tänä yönä kuin tulevaisuuden yksikamarinen kansaneduskunta, jossa sekä herrat että talonpojat, vanhat akat ja nuoret naiset ja koko lapsilauma käytti äänioikeutta. Lehteri-yleisöä edusti kihisevä parvi russakoita, jotka hurjasti juoksentelivat ympäri makuusijoja. Ikäpresidentti oli parahiksi pitänyt aatteellisen puheen seljältään ja muutamat poromiehistä olivat kuumuudesta huolimatta nukahtaneet aivankuin tuutulauluun, kun karsinan puolelta yhtäkkiä alkoi kuulua aito suomalainen kuorsaus-sinfonia, joka, ensin vienosti virittyään, pian paisui mahtavaksi sävelsarjaksi, johon valveilla-olijain oli mahdotonta olla kääntämättä huomiotaan. Siellä, salaperäisessä nurkassa, tuntui soivan sekä torvi että viulu, sekä huilu että rumpu ja tuontuostakin pimpahti ikäänkuin suloääninen piccolo. Nyt alkoi laulajabriha täydellä voimalla veisata "Joonas profeettaa". Kauhistuneina pakenivat russakat, mutta nuorten naisten kristillisestä osastosta kuului osanottavaisia tirskauksia. Kaikesta huolimatta jatkui kuorsausta ja suunenäontelosoitteloa karsinassa. Musikaalinen Laatokan meren mies oivalsi silloin että hänenkin pyhä velvollisuutensa oli soittaa jotakin vuokkilaista instrumenttia ja oitis hän tuijun valossa sommitteli koneen pitkästä pahnaoljesta, puhalsi siihen koko nuoren sielunsa innolla ja purskahtaen itsekkin nauruun sai tirskausten muodossa lämpimiä aploodeja naisten osastosta päin. Kanttorimme, joka vaivoin oli nukahtanut, uiden hiessä, uneksi kirkkourkujen juhlallista soittoa ja alkoi vimmatusti potkia jaloillaan. Mutta pedaalin asemesta mies polkikin omaa valkoista koiraansa, joka vihaisesti tarrasi kiinni hänen jalkaansa, josta taas luonnollisesti oli se seuraus että urkuri heräsi ja siunaili sangen haikeasti. Mutta oljen soittaja innostui siinä määrin menestyksestään että juoksi jääkylmään eteiseen ja alkoi oven takana pitää koko eduskunnalle kerrassaan infernaalista, mouruavaa kissakonserttia. Vaikutus oli aavistamaton. Talon emäntä heräsi ja, unenpöpperössä luullen pienimmän lapsensa kamalasti parkuvan, alkoi jyskyttää hirvittävällä jyrinällä kuten vain nälkämaassa on tapana. Sellainen äkillinen jyskytys herätti todellakin pienokaisen ja kaiken lopuksi alkoi siis pimeässä pirtissä kaikua tämä kaikkien sinfoniain ja kaikkien orkesterien valtavin finaali — elävän lapsen huuto. Mutta myöhäiseen yöhön asti jatkui poromiesten pahnoilla yksityistä keskustelua; siinä loikoi pari pitkää miestä, jotka eivät parhaalla tahdollaankaan saaneet unen rihmasta kiinni ja huvittelivat itsiään "puhumalla kielillä". —
Mutta valkeni sunnuntainen aamu erämaassa ja hilpeä pakkanen paukkui ränstyneen talon nurkissa. Ja hilpeä oli mielialakin, kun taas kauniissa kaaressa aamutuimaan lähdettiin ajamaan läpi huurteisen korven. Tie suikerteli pitkin mäntyisiä harjuja, joiden ylimpiä hongan huippuja nouseva aurinko kirkkaasti kultasi — porot juoksivat ja laukkoivat pakkasessa kuin metsäjänikset. Yhtäkkiä laskeusi suksen latu huimana hyppyrinä alas järven poukamaan ja hurjia ilohuutoja päästellen karkuutti karavaanimme alas jäälle. Ja kas siinä Kuivajärven vastapäisellä kupeella siinsikin jo se pieni karjalaiskylä, joka oli sovittu yhtymäpaikaksi Lentiirasta tulevien porourheilijain kanssa. Viidessä minuutissa pyyhkäisimme yli kimmeltävän ulapan ja nousimme Oleksi Saavisen talon pihaan. —
Mikä raikas, viehkeä vastaanotto! Mikä silmiinpistävä erotus töykeän, juron, ilottoman Vuokin jälkeen! Siinä paistoi talvinen tanner punaisenaan karjalaisnaisia kädet ojossa tervehtien ja vierahille tervetulemata toimittaen: Siinä eukot, siinä miniät, siinä talon tyttäret hymyssä suin, itse isäntä Oleksi juhlallisena kuin turkkilainen pasha.
— Tulkoa tervehinä! Terve vierahille! Sie olet meijän priiaateli…
A mitäpä Suomeh kuuluu?
Mutta kas: siinä aamuauringon pakaspaisteessa seisoi Kuivajärven rantakinoksilla kaksi muutakin miekkoista, kaksi uljasta, sanoin selittämättömän uhkeasti puettua urosta, jollaisia tuskin nähdään minkään maan etnograafillisen museon lasikaapissakaan! Heidän korkeat lappalaispäähineensä, heidän ajoneuvonsa loistivat häikäisevää dekoratiivista komeutta, jonka rinnalla meidän karavaanimme kaikki taiteelliset korut häipyivät varjoon. Yksin heidän porojensa kellopannat, päitset ja valjaat kiilsivät, kuhisivat luostarimaisissa kultauksissa ja väriveroissa.
— Terve, terve kotvasta aikaa!
— Sinäkö se olet, oi Mustaparta? Fra Diavolo — ryöväripäällikkö? — Ja aseenkantajasi Mathias? No voi teitä! Ja missä on muu sviittinne, ne Kuhmon kuninkaat ja hovineidit?…
Ne ne olivat, lentiiralaiset henkiheimolaisemme; saapuneet tänne edellisenä yönä, mutta ilman seuruetta, sillä näiden mestarien kuhmolaiset opetuslapset olivat kai unhoittaneet hymnin Pohjolan kuusesta, joka "ei säiky nälkää, korpea, vaan kohottaa vaan päätänsä".
Hyvä näinkin, nyt oli meitä sentään 12 porourheilijaa, jotka uhmasimme karahuttaa yli valtakunnan rajan.