II.
Kävipä iloinen puheen sorina Saavisen hauskassa pirtissä, samalla kun vieraskamarin pöydällä sihisi suuri, kirkas samovaari. Ensin tuli saijut ja vesirinkilät, sitten piirakat, kalitat, shankit ja sultsinat — eikä sultsinoista näyttänyt loppua tulevankaan, sillä pinottain niitä lennättivät stolalle milloin Outi, milloin Taaria, milloin minna Tarja.
— Juokoa vierahat! Syökeä sultsinoa!
Ja porourheilijat söivät, joivat ja ihmettelivät. Ihmettelivät kuivajärveläistä kodikkaisuutta, ystävällisyyttä ja avomielisyyttä. Ensikertalaiseen tuo mukava, vapaa kohtelu teki miltei hämmästyttävän vaikutuksen. Kuka olisikaan uskonut että pimeydestään surkeankuulun Vuokin äärimäisessä sopukassa, kaukana umpiteiden takana, matkailija voi löytää näinkin mukavan virvoituspaikan? Aivankuin täällä puhaltaisivat tykkänään toiset tuulet kuin valjun Vuokin synkillä vaaroilla? Tuolla, neljän virstan päässä, murjottaa Suomi — syljettyine, pikimustine lattioineen, inhoittavine russakoineen ja mitä kolkoimpine elämänkatsantoineen; täällä piilee Karjala puhtaine lattioineen, heleine väreineen ja vapaine, siveellisine kisoineen! Tämähän on kuin pieni keidas, kosteikko kuivakiskoisessa kainulaisessa erämaassa sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa — tämä, laukunkantajain kaino kylä! Kuinka monta kertaa se onkaan sanottu ja kuinka monta kertaa se yhä ja aina uudelleen lieneekään sanottava että Suomen heimossa piilee eräs elementti, jolla voisi olla kulttuurimerkitystä, jos… niin, jos jotakin tehtäisiin sen elementin levittämiseksi suomalais-luterilaisen niin sanoaksemme turmeltuneen rahvaan keskuuteen. Nyt ei ole puhe propagandasta rajan toisella puolella, tuosta turhaan peljätystä pöpöstä, vaan henkisten itujen istuttamisesta maamme omien raukkojen rajojen sisäpuolella…
Me pyhitimme tämän pyhäisen päivän (26 p. helmik. 1911) kokonaan Kuivajärven kylälle. Milloin naapuriloissa pistäyttiin säijy-stakana juomassa, milloin toimeenpantiin hilpeä huviajelu pikkutyttöjen kera, milloin valokuva metsän reunasta otettiin koko pororoikan kanssa. Ja konsa ilta joutui ja tähdet taivaalla syttyivät, kas silloin alkoivat nuorten kisat, joihin oli saapunut kisakumppaneita lähikylistäkin, rajan takaa. Puolestani en osaaottanut noihin kisoihin, mutta syrjästä seuraajana rohkenen vakuuttaa että enpä useasti ole nähnyt hilpeämpää ja puhdasverisempää nuorten karkeloa kuin nämät kuivajärveläispertti-kisat. Meidän järeät, jättiläiskokoiset, säpikässääriset poromiehemme, jotka olivat tottuneet kovasti karjumaan poroilleen, muuttuivat näissä karjalais-impien iloissa aivankuin lapsiksi ja lauloivat, nauroivat, takoivat jalkaa ja kumartelivat kilpaa noiden vienoäänisten, pehmeämurteisten karjalattarien kanssa:
"Tule, tule kanssani tanssimahan!
Ole, ole omani ainian."
Ehkä siellä ei sillä erää osunut olemaan yhtään mainittavaa kaunotarta, mutta, katsottuna luontoperäisen sulouden mittakaavan mukaan, löytyi tuossa rajaseudun kassapäisten parvessa varmaan montakin heleätä helmeä. Se näissä karjalaisten hypyissä on ikuisesti malliksi kelpaavaa että ne tapahtuvat vanhojen suostumuksella eikä yksikään ikäloppu karjalaisakka eikä ukko katso huvittelua uskonnon kannalta. Kaikki se, mikä Vuokissa ja yleensä Suomen vanhoillisilla paikkakunnilla pidetään syntisenä, on täällä pelkkää elämänilon tavottelua, ja syntiä näkyy nuorten kesken tottapuhuen vähemmän kuin meidän rippikoulutetussa kansassamme. Näiden vienankarjalattarien siveys ei ole suotta maineessa, epäaviollinen yhtymys on ihan harvinaista.
Sillä aikaa kun nuori väki kisaili ylipirtissä, oli meitä ukkomiehiä pieni pakinakunta koolla tuvassa. Ja tapahtui että pitkäpartaisin joukostamme tuli täyteen pyhää aatteellista innostusta ja alkoi puhua vertausten ja tunnustähtien kautta. Hän kertoi eläviä kokemuksiaan rakkaan suomalaisen synnyinmaan ihmiselämästä, paljasti sen tietämättömyyden, välinpitämättömyyden, raakuuden jäsen mitä hirveimmän siivottomuuden, mikä siellä monin paikoin vallitsi varakkaissakin talonpoikaistaloissa saloilla; ja hän kysyi, käsi sydämellä, kyyneleet silmissä, mitä oli tehtävä Suomen kansan kohottamiseksi ylös liejusta, henkisestä ryvetyksestä ja ruvesta? Tässä eivät tepsineet kuluneet fraasit kansanvalistuksesta, vielä vähemmin byrokraattinen yhteiskunta, joka kiskoi virkamieseläkkeensä kansan känsäisistä kämmenistä, tässä tarvittiin, kuni Vipusen vatsassa, syntyjä syviä, asioita ainoisia. Kysymys oli elämästä tai kuolemasta, valkeudesta tai pimeydestä!
"Oi Ukko, ylijumala,
Tahi taatto taivahinen,
Tule tänne tarvittaessa,
Käy tänne käsettäessä!"
oli Väinämöinen muinen hädässä rukoillut, mutta Suomen kansaa ei näkynyt auttavan, vaikka se tuhannessa kirkossaan kristilliseen jumalaansa turvasi. Mitä, mitä siis olisikaan tehtävä?
"Tule, tule kanssani tanssimahan!
Ole, ole omanani ainian!"
kuului hilpeätahtinen piirilaulu ylipirtistä aivankuin vastaukseksi puhujan kysymykseen. Ja kohta senjälkeen toinenkin rallatus:
"En mie rahojani kaikkie juo —"
Lattiat tömisivät, mutta karjalaiskieli sovitti tuon jyminän joustavuudellaan ja pehmoisuudellaan, joka on täysi vastakohta meidän kainuulaiselle kielikarkeudelle.
Ja puhuvan partasuu-uroomme synkeä kysymys häipyi karkelon hilpeään hyörintään eikä paljon puuttunut ettei hän itsekkin lähtenyt hyppyyn.
"Ja kun onnen päivän koitto Suomellen taas sarastaa,
Silloin riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa."
— Katsokaa! huomautti vielä äskeinen puhuja: me olemme täällä laukunkantajan majassa, tuon halveksitun reppurin, joka Suomea samoillessaan saapi osakseen jos jonkinlaista kohtelua eikä aina tiedä, kuhun päänsä kallistaa, ja kuitenkin: hän, kun me hänen taloonsa tulemme herrastellen ja rähisten ja kaikki orret ryöstäen puhtaaksi porojemme ruuaksi, kuitenkin hän meitä kohtelee ystävinään ja vierainaan ja panee parhaansa meidän huvittamiseksemme. Eikö se, veljet, ole suurenmoista? Ennen minä oli pessimisti… — Tosi se on! keskeytti mustasilmäinen isäntä Oleksei, joka tarkoin puhujaa silmiin tähdäten oli koko ajan häntä hievahtamatta kuunnellut seisoaltaan, nähtävästi hieman tottumattomana moisiin haltioituneisiin pakinoihin. Ja isäntä kaasi tilkan vienoa viinaa pieneen pikariin ja tarjosi meille. Ja kenpä voisi olla ottamatta pikku simaa Kuivajärven kaukorannalla moisena tähtiyönä, kun porotiuku heläjää sintsin edustalla pakkasessa ja kisapirtin helske kaikuu kauvas ikuiseen korpeen, jossa kontio hangen alla nukkuu?
Seuraavana aamuna, kun lämpöiset sultsinat taas oli syötynä, ajoimme Hietajärven mökkikylään, jonka läpi meitä ei päästetty ennen kuin olimme ryypänneet kupillisen saijua sen kuuluisan verkonkutojan Jaakko Huovisen tupasessa. Ukko itse tosin oli kutomaretkillään Suomen puolella, mutta tytär meidät olikin pidättänyt — Iro, joka oli oleskellut ompelutöissä Suomussalmella. Ilmeisesti sen matkalainen huomaa, kuinka epäedullisesti meidän puolella oleskelu vaikuttaa nuoriin karjalaistyttöihin, aivan päinvastoin kuin mitä he itse otaksuvat. Suomen karsas talonpoikaisluonne, jota ei väkevä kahvikaan vilkastuta, näet hävittää herkästä karjalattaresta juuri sen alkuperäisen runollisuuden, mikä muukalaista niin viehättää. Suomi on näille karjalattarille melkein samaa kuin Amerikassa käynti suomikoille.
Hietajärven kylässä nousee vain viisi savua taivasta kohti ja yksi niistä on sen mökin tupru, jossa patvaska Miina Huovinen elelee. Sääli ettei pororetkeilijöillämme ollut aikaa kädestäpitäen tutustua rajakylän tunnettuun vanhan uskon loitsumestariin, vaikka ukon kyllä olimme tavanneet edellisenä päivänä Kuivajärvellä uutisia utelemassa. Minulle puolestani, joka en ensi kertaa samoillut näitä saloja, on entuudesta jäänyt muistoon ukko "Miinan" juhlalliset manaukset eräissä häissä kymmenkunnan vuotta takaisinpäin. "Miina", joka nähtävästi odotti Suomen vierahien kurkistusta kurkihirtensä alle ja, ulostulematta, loikoi kosinollaan, arveli kaiketi meidän välinpitämättömyyttämme merkiksi siitä että Suomessa muka on unohdettu kalevalaisen loitsutaidon kunnioitus. Ole huoleti, vanha tietäjä, ennustanpa koittavaksi vielä päivän, jolloin nuorempi sukupolvi kuin me tekee pyhiinvaelluksia sinunkin hautakummullesi ja urkkii poikasi pojilta ja tyttäriesi tyttäriltä, mitä sinusta perintötietoja tietävät! Sillä kaikki vanhan kanteleen kaiku käypi sitä rakkaammaksi, kuta syvemmälle se painuu salaperäiseen entisyyteen.
"Joit' ei laula kaikki lapset
Eikä poijat puoletkana
Tällä inhalla iällä,
Katovalla kannikalla!" —
Hurjaa vauhtia, heleässä talviauringon paisteessa, ajaa karautti porokaravaanimme poikki Suomen ja Venäjän rajan, joka viiltää pitkin Hietajärven selkää. Vuokinsalmen hajallinen kylä repalehtii siinä heti toisella rannalla, kylä jonka savuja kaikkiaan kuuluu karttuvan seitsemäntoista. Sekin on köyhää ja ränstynyttä, mutta joukossa kohoaa sentään muhkeampikin ihmisasumus, esimerkiksi Siitarin talo, jossa pistäysimme. Siinä puhdas pirtti, korkea kornitsa, nuori miniä ja valkopartainen mykkä vanhus. Mene tiedä tämänkin talon elämäntarinoita — ei hälisevässä urheilijaparvessa sellaisesta selvää saada! Käänsimme kulkumme nyt Materon vaaran kautta ja ajelimme läpi kumpuilevia metsämaisemia pitkin syvää tien ourua, missä pulkka ja poro tuontuostakin hauskasti sukeltelee alitse luokiksi kaareutuneiden solkikoivujen, jotka ikäänkuin valkoisella sametilla köynnöstetyt riemuportit hohtavat talvipäivän valossa. Poropulkalla ajajalle on tällainen tie suuri nautinto, vaikka toisessa mäkirinteessä toiselta naisajajaltamme pulkka töytäsikin kantoon, josta oli se seuraus että kokka särkyi, vuottoraippa katkesi ja ajaja itse sai varoittavan kuperkeikan. Mutta hätäkös olla seikkailijattarena seikkailijaan laumassa, ensimäinen ritari tietysti rientää sitaisemaan katkenneen hihnan, pulkka voidaan korjata ensimäisessä talossa eikä rientokulku vähääkään keskeydy. Ant mennä vaan!
Tuossa on sievän metsäjärven töyräällä hiljainen Lyttä. Ajetaan kaaressa Orton uuteen taloon, paiskataan jäkälää petrojen eteen ja itse istutaan samovaarin ympärille. Siihen kokoontuu uunipankolle kylän naikkosia meitä ihmettelemään. Eipäs mitänä erikoista, olla öllötetäh vaan. Orton "naini" paljastaa rintansa ja imettää kolmikuista lasta — — niin se on, kuten jo ennen sanottu, täällä ei kursailla sitä, mikä on luonnollista. Suloisessa Suomessamme häpeämällä hävetään vierasten nähden imettämästä lasta — Lytässä ollaan "omenaisia" (sukunimet).
Ohjelmaamme ei kuulunut pyhittää aikaa näihin pikkaraisiin läpikulkukyliin ja sentähden hyppäsimme poronpulkkiin. Ja me annoimme aimo takavauhdin parille akonlahtelaiselle heinähäkkihevoselle, jotka jälessä hiihtäväin miesten takia pääsivät karkaamaan omin päinsä edelle. Ne laukkasivat kuin rakuunahevoset kiertäen umpea erään niemen, mutta mennä ravasivat hilpeästi edelleen pitkin tietä; toinen joutui vihdoin kiinni, vaan toinen laukkasi viisi virstaa onnen ja onnettomuuden vaiheilla suoraan kotiinsa; mutta sydän kurkussa hiihti juro ukko takana eikä välittänyt siitä että mekin poroinemme hänet sivuutimme. Niin tulla kohisteltiin toisen heinähäkin jälessä Akonlahden kirkonkylään ja majoituttiin lentiiralaisten ystäviemme ennen tehtyjen toimenpiteiden johdosta kievariin. Herra Mustaparralle oli postikortilla jo viikkoa ennen ystävällisesti raporteerattu että, "jollei Venäjän puolella alkaisi riittää jäkälää poroillemme, hänen pyhä partansa olisi suuressa vaarassa, sillä nälkäinen härkä syöpi mieluusti tuulessa häilyvää tummaa naavaa". Tämä ukaasi oli pannut sissipäällikön virkeään toimintaan — ja oitis löytyi nyt jäkäläpaakkuja kahdelletoista porolle.
Pian istuttiin piirissä ympäri saijupöydän kievarin ikivanhassa dubletissa, jos niin länsimaisesta uskaltaa nimittää itämaisen Akonlahden nukkekaapin kokoisia huonekomeroita ylhäällä vesikaton rajassa. Ja Iro, kievarin ovela vanhapiikatytär, palveli meitä sangen kiitettävästi, vedet silmissä ihmetellen seurueemme iloisuutta, lauluvoimaa ja viatonta pilantekoa. — Sauna lämmitä, Iro! komensivat poromiehet, ja viiden minuutin kuluttua näimme akkunasta valkohapsisen ukon, kievarin isännän, raahaavan isoa halkokuormaa saunalle päin. Tämä tavaton joutuisuus ei kai voinut olla selitettävissä muuten kuin että venäläiset herrat olivat opettaneet kievarinväen tottelemaan pienintäkin viittausta. Piissikka-uratniekka-stanavoilainen henki oli ammoin lyönyt leimansa tähänkin harmajaan karjalaiseen taloon, tässäkin majatalossa oli totuttu vapisemaan ja pelkäämään kaikkia, joilla epäiltiin olevan esivallallisia tai jumalallisia etuoikeuksia. Aivan äskettäin olivat näissä komeroissa taas räiskäneet… Ja sydän kouristuksissa, mieli kauhun aavistuksissa ilmoitti Iro että paraikaa vuoteltiin Uhtualta saapuvaksi itse piispaa, jonka oli määrä tästä läpimatkustaa. Hänen ylhäisyytensä voi saapua minä hetkenä tahansa, vaikka tänä yönä…
Oli hiukan intresanttia kuvitella, mikähän hauska sekamelska siitäkin tulisi, jos tosiaan arkangelilainen hiippaniekka seurueineen tulla rymistäisi yöllä näihin komeroihin, joiden lattiat olivat pinotut täyteen pitkäsäärisiä suomalaisia porourheilijoita? Varmaan "veljeskunta" hälyytettäisiin kiireimmittäin kokoon — vot propagandisti!
Niin, me olimme virallisesti sanoen Venäjällä — kuinka hullunkurista, kun sitä rupesikin ajattelemaan, ja täytyi se järjellä uskoa, vaikka siveellinen tunto todisti ettei ympäristö ollut Venäjää, jospa ei Suomeakaan. Tuossa riippui seinällä venäjänkielisiä ohjesääntöjä, miten kuormia kuljettavien talonpoikain tuli herroja kyydillä-ajajia sivuta valtatiellä — mutta siinä ei esivallan puolelta ilmennyt paljon älyä että kansan oma kieli tahallisesti oli jätetty pois — ei mihinkään raahdittu painaa ainoatakaan karjalaista sanaa, ei edes kievaripylvääseen. Ja näin oli asianlaita tietysti kaikkialla Vienan Karjalassa. Kuinka paljon suurempaa kunnioitusta se jokaisessa venäläisen kulttuurin ystävässä herättäisikään, jos valtakunnan mahtavan kielen rinnalla myös esiintyisi pienen alamaiskansan kieli! Mutta kun pienten kansallisuuksien sorrettuja oikeuksia rupeaa ajattelemaan, ei voi olla närkästymättä suurten kansojen epäkristillistä itsekkyyttä. Tämä on ikuisesti teroitettava totuus, tämä on sitä kansainvälistä propagandaa, jota ei milloinkaan tarvitse salata.
Vaikka hilpeähenkinen urheilujoukko täytti koko Akonlahden majatalon, vallitsi kuitenkin salainen painostus mieliä. Tämä salainen painostus ei voinut johtua mistään muusta kuin paikallisten olosuhteiden nurinkurisuudesta. Jos oli totta toiselta puolelta että suomalais-luterilainen raskasmielisyys ja luonteenkankeus kosketuksillaan saattoi pilata alkuperäistä karjalaista luonnonherttaisuutta, niin oli yhtä totta myös se että (pravo-) slaavilaisen byrokratian kosketukset vuosisadasta vuosisataan pimensivät entisen kalevalaisen kansan sydänvalkeutta. Meistä tuntui kuin jo akonlahtelainen rahvas, vieroen kumpaakin näitä elementtiä, oli vetäymässä syvälle oman elämänhuolensa sokkeloihin ja poti jo henkisen itsemurhan oireita. Sivistyneen ihmisen oli mahdotonta käsittää mitä iloa tai hyötyä esivalloille saattoi olla siitä, jos joku kansallisuus vähitellen, aste asteelta suli — ei venäläisyyteen, kuten oli tarkoitus, vaan kansalliseen asketismiin, kaiken oman olennaisen raukkamaiseen raukenemiseen.
Akonlahtelaiset näet ovat aivan toisellaisia kuin puolentoista peninkulman takana asuvat naapurinsa kuivajärveläiset — he värisevät ikuisen pelon ja jännityksen valloissa, pelkäävät olemattomiakin, katselevat, kuuntelevat aivankuin omaa kuoliniskuansa odotellen — eivätkä uskalla olla ystävällisiä kenellekään. Ja kuitenkin: tämäkin on yksi niitä seutuja, joista joku kieli aikanaan saatiin pelastetuksi tuohon kultaiseen kanteleemme, Kalevalaan!…