III.
Mitäpä Akonlahdesta siis oikein jutteleisi porokaravaanimme siellä käynnin suhteen? Se ei ole suomalaiselle matkailijalle nykyasteella kovinkaan kiitollinen paikka muussa katsannossa kuin mainitsemassamme: surullisten faktumien konstatoimisessa. Kaikki, mitä siellä sattumalta on muistiimme jäänyt, vain vahvistaa tosiasioita. Kun meitä esimerkiksi pistäysi nelihenkinen osasto poromiehiä paikkakunnan lukkarin majassa, juoksi heti pitäjän pappi läähättäen jälkeemme ja alotti eriskummaisen keskustelun tämän kirjoittajan kanssa: — Skoljko vam zaplatiili shto pisaali pro nas? Paljonko teille maksettiin, kun mennä vuonna kirjoititte meistä?
— Aika rapiasti! vastasin minä saamatta selvää, oliko kysymys papin puolelta katkeraa ivaa vai sitä naivisuutta, joka helposti kehittyy ahtaissa, nurjissa oloissa (hän oli säälittävästi vihattu ja syrjäytetty sielunpaimen parka laumansa kesken).
— Ettekö muista summaa? jatkoi pappi yhä tirkistäen silmiini neuvotonna ja avutonna ja ikäänkuin salaa huokaillen. Mutta hän ei sanallakaan yrittänyt väittämään että kuvauksessani olisi ollut jotakin väärinkerrottua.
— Kuka teille käänsi Helsingin Sanomista? kysyin minä vuorostani.
Arkangelin lehdissä oli käännös…
— Oo, kuinka huomaavaisia täällä ollaan! pääsi minulta.
— Ovatko ne sellaiset följetongit Suomessa hyvin tavallisia? jatkoi pappi ravistellen hiuksiansa.
— Hyvin tavallisia! myönsin minä naurahtaen. Pakina kääntyi toiselle alalle.
— Tuleeko teille itsellenne sanomalehtiä? kysyi pappi.
— Tuleehan niitä, paljonkin. Tuleekos teille?
— Ei minulle tule. Olen kyllä tilannut, vaan eivät postista anna… jutteli hengenmies. Sitten hän kysyi:
— Tuleeko Kiinan sotaa? Eikö ole näkynyt telegrammia?
Ja kun olin kysymykseen mitenkuten vastannut, sinkautti hän yhtäkkiä kysymyksen:
— Suostuikos Suomen eduskunta maksamaan sotilasmiljoonat Venäjälle?
Ja nauroi erikoisen makeasti, kun yksi poromiehistä, entinen edusmies, vakavasti sanoi suomeksi että kaksitoista miljoonaa oli luovutettu.
Hän, pappi "Yksinäinen", opetteli paraikaa suomea, mutta puhuminen meni toistaiseksi päin hongikkoon. Täytyi ihmetellä, mistä vaikuttimista hän juuri nykyisin oli saanut päähänsä että piti oppia suomea? Me tietysti annoimme täyden tunnusteen hänen harrastukselleen ja kehoitimme tarkemmin tutustumaan suomalaisiin.
Kun läksimme pois lukkarista, koetti pappi kaikin tavoin estää meitä poistumasta. Tämä ei ollut tavallista kohteliaisuutta — toisen kodissa. Kun parinkymmenen minuutin päästä teimme toisen vieraskäyntimme paikkakunnan kansakoulunopettajattaan luo, hyökkäsi laahusniekka hengästyneenä ja aivan hätäytyneenä sinnekkin ja etsi erityisesti tämän kirjoittajaa aivankuin tahtoen vartioida ettei saisi puhua opettajattaren kanssa yhtään sanaa hänen, papin, kuulematta. Kaikkiin teki tämä papin urkkiminen kiusallisen vaikutuksen, joka tunnelma kuitenkin pian haihtui, kun hän seuraavassa tuokiossa heittäysi sangen ystävälliseksi ja solkkasi suomea muiden poromiesten kanssa.
Minusta hän jälleen ei mitenkään tahtonut erota, kun muutamien muiden kanssa nousin lähteäksemme kylpyyn, johon kievarin Iro oli meitä tullut käskemään.
— Ishtuma! Ei menemän! Pagavarim jeshtshoo! sopersi hän, vaan minä selitin että pidän saunasta intohimoisesti…
— Jummarrah! Panimaaju! Ei kiireh! Vaan me läksimme kuitenkin, viisi henkeä, mutta toiset jäivät opettajattaren ja papin pakinoille.
"Mitä pirua se tahtoo? Kunhan ei hyppäisi saunan lauteillekkin jälkeen?"
Kylvystä palattuamme emme enää menneet minnekkään sinä iltana, vaan rakensimme hauskan saijupöydän kievarikammioon ja panimme toimeen yksityisen illatsun keskuudessamme. Sissipäällikkö hämmästytti meidät vetämällä laukustaan sellaisen kauniin kapistuksen, jollaisia ainoastaan parhaat raittiusmiehet joskus pussissaan kantavat. Koteutuivat siihen toisetkin ja kertoivat että pappi oli ollut sangen mukavalla päällä ja suostunut seuraavana päivänä tulemaan poropulkkaan valokuvattavaksi.
Ah! se on mainiota! riemuitsimme me. — Sellaisella kuvalla on kulttuurimerkitystä.
— Jospa saataisi sen rouvakin mukaan! arveli joku leikillään.
— Minkälainen muija tuolla lie?
— Oletkos ainoa muukalainen…? Kätketty kaunotar tietysti. Lumottu prinsessa — pönkän takana. Oikein säälittää. Nuori maatushka…
— Pönkän? Onkos ukko sitten mustasukkainen?
— Kysy häntä! Kuulkaas: sillä-aikaa kun pappia huomenna valokuvataan, ajeluttaa joku hänen rouvaansa Suomen rajaa kohti — pitää hiukan säikäyttää mallikelpoista miestä…
— Ihan ilmanaikojaan tietysti! — Siitä tulee mainio propaganda-juttu. Vienan Kemistä tietenkin sähkötetään Arkangeliin ja Arkangelista Pietariin: että "babjegubskojen" kylän papin rouvan ovat suomalaiset poroporvarit ryöstäneet!
— Ja koko P. S. lyö hätärumpua: "katsokaa mitä finnit tekevät!"
— Ja meidät tietysti hirtetään joka mies?
— Eikös-sss! Porourheilija on ulkopuolella kuolemanrangaistusta…
Tällaista reilua pilaa me laskettelimme saunasamovaarin ääressä
Akonlahden kievarikamarissa.
Naistoverimme saivat onneksi yösijan kauppiaan talossa, mutta me kymmenen urosta asetuimme loikomaan pitkin kievarin kaksois-huonetta.
Tämä, neljäs yömme pororetkellämme, on erityisesti jäänyt muistiin. Se nimittäin muodostui sangen jännittäväksi. Näissä satavuotisissa lokeroissa, joissa muinen kuului asuneen joku pappismies, kummitteli ylen ankarasti. Milloin kuului salaperäistä kahinaa aivan korvan juuresta, milloin ikäänkuin repäistiin jotakin rikki uunin pankolla, milloin kajahti hirvittävä romahdus ihan pään päältä, milloin taas singahti ikäänkuin noidannuoli läpi molempien huoneiden! Turhaan koetti Laatokan briha etukomerossa veisata Joonas profeettaa, hänet lumosi huoneen haltija ja vaivutti sellaiseen väkevään voimattomuuteen että mies vain uikutti kuin suokuovi; mykistynyt oli myös lentiiralainen laulutirehtööri Mathias; Ruhtinankylän mies, jonka ohjelmamme mukaan olisi pitänyt seisoa henkivartijana oven pielessä, oli niinikään loihdittu ihmeelliseen lumoukseen ja veteli hirsiä kuin metsähiisi Pärsämön honkanummilla. Me, takahuoneen makaajat, "suomalaisen kirkon ja valtion pylväät", valvoimme vaivihkaa odotellen oikeauskoisen piispan tuloa. Yhtäkkiä yksi meistä, director cantus, hypähti istualleen lattialle ja katseli ympärilleen hiukset pystyssä, silmät pyöreinä kauhusta.
— Rakas ystävä, mikä nyt?
— Täällä on… ähkäsi hän.
— Puhu, puhu!
— Hi—hii—hiiriä!
Ja hän vannoi meille valvoville että hiiri oli käynyt hänen kourassaan ja ikäänkuin etsinyt pesän sijaa.
— Jospa se olisikin vain hiiri! lohdutettiin häntä ja edusmiehen kehoituksesta saatiin marttyyri kääntymään toiselle kyljelleen. Mutta tuossa tuokiossa hän, vainottu, taas hytkähti, sätkähti ja ilmoitti hikipäissään että nyt oli se ryökäle käväissyt toisessakin kourassaan. "Abi, male spiritus!" — Lukkarin arveluttava asema alkoi vakavasti huolestuttaa minua vierustoverini kohtalon puolesta, vierustoverin, joka oli vaipunut sikiuneen. Muhkea partansa oli näet sittenkin vaarassa — montako haituvaa siitä näkyisi jäljellä aamun valjetessa? Akonlahtelaiset hiiret tuntuivat yhtä nälkäisille kuin porotkin…
— Ei, tämä ei käy. Ilma loppuu! Valoa pimeyteen! Mutta — missä ovat tulitikut? Jännätyksemme kasvoi kasvamistaan. Kuvittelimme että hiiret tai muut salaperäiset voimat olivat vieneet tulitikutkin. Hapuilemalla ne vihdoin kopeutuivat kouriin ja me läksimme edusmiehen kera pienelle partioretkelle kievarin kaikista ylimpään kerrokseen, mutta edusmies jäi istumaan salaperäiseen komeroon; minä palasin takaisin kynttilä kädessä. Kello oli silloin 3 aamuyötä ja useimmat poromiehistä nukkuivat. Nyt tapahtui yön merkittävin tapaus. Kun edusmies alusvaatteisillaan palasi yksityis-istunnostaan, seisahtui hän keskelle makaavain parvea ja ilmoitti: — Nyt, veliveikkoset, ei enää ole leikki kysymyksessä. Minä näin haamun hiiviskelevän ovemme takana. Minä vannon että siellä oli joku urkkimassa… Tietysti olisin seurannut sitä, mutta…?
— Ehkäpä se oli kievarin isäntä…?
— Otetaanpa tarkka selko aamulla!
Hiiret yhä pitivät hirveätä meteliä. Ja todella kiusallisessa jännityksessä kului loppuyö ja talvinen aamu vihdoin valkeni. — —
Tuskin olimme saaneet housut sääriimme, kun ovi aukesi ja kylän pappi harppasi keskellemme — kalpeana, luihuna, arvoituksellisen näköisenä. Me istutimme hänet kohteliaasti samovaarin ääreen ja ilmoitimme että oli vielä liian varhaista valokuvan ottoon. Mitä ihmettä olikaan tuossa miehessä? Toiselta puolelta hän herätti syvää sääliä ja myötätuntoa, mutta toiselta puolen…???
Hän kyseli yhä samoja asioita kuin edellisenä päivänä, lausui arvelunsa suomenkielen luonteesta, kertoi tuntevansa samojeedeja, vaan ei lappalaisia, ihaeli neljäntuulen lakkejamme ja vertaili niitä piispan päähineeseen:
— Aivan olisi kuin piispan hiippa, jos olisi noin ja noin ja jumalankuvia kupeilla! —
Me läksimme kauppiaaseen ja täytimme laukkumme karjalaistuliaisilla. Kun pappi sillä-aikaa ajoi lukkarinsa kanssa johonkin toimitukseen toiselle rannalle, emme voineet olla käyttämättä tilaisuutta hyväksemme — pistäysimme kansakoululla.
— Teillä on täällä hiukan kummallinen sielunpaimen — huomautimme me nauraen: — hän väijyy joka-ainoata tilaisuutta ettemme ilman hänen läsnäoloaan pääsisi teitä tervehtimään. Aivankuin mies parka pelkäisi että meillä on jotakin luvatonta tekeillä…
Opettajatar ei vastannut monta sanaa. Siinä vaikeassa asemassa, jossa hän yksinäisenä naisena toimi Karjalan venäläistyttäjäin nöyrimmässä palveluksessa, täytyi pakostakin tulla varovaiseksi. Häntä oli jo viattomasti vainottu, virka riistetty salaisten ilmiantojen perusteella, mutta jälleen palautettu paikkakuntalaisten hartaan anomuksen nojalla. Ei muka saisi sanaakaan hiiskua karjalaksi — Kivijärveltä syntyisin oleva ihminen! Tuskin omakielistä sanomalehteä uskalsi lukea, tuskinpa mailmankuuluun Kalevalaan kurkistaa! Näin pitkälle jo ulottuu venäläisen kielikiihkon varjo Väinölän ahoilla. Arvaamattomaksi vahingoksi kaikille vallanpitäjille ja vallanalaisille! —
Päivä oli jo puolessa, mutta turhaan koetimme saada kylän pappia valokuviimme, joita otimme kirkon ympäriltä. Emme käsittäneet mikä nyt yhtäkkiä oli ystäväämme mennyt — tiesimme varmasti että hän jo oli palannut kotiinsa, mutta aina kun yritimme häntä tapaamaan, kuului naisen ääni lujasti pönkityn oven takaa: ei ole kotona (njee dooma)! Akkunat olivat verhojen asemesta peitetyt likaisilla, vanhoilla sanomalehdillä; oli mahdoton kurkistaa sisään…
Meissä heräsi kummallisia epäluuloja ja aavistuksia…
Kievarin väki oli vakuuttanut ettei kukaan heistä ollut yöllä liikkunut makuuhuoneemme etehisessä. Olipa kuka hyvänsä, mutta — — —
Kun useimmat meistä jo olivat sitä mieltä että Akonlahti on jollakin tavoin ikävystyttävä paikka, johon Jumala varjelkoon ketään toista kertaa tulemasta, suoritimme runsaanlaiset maksumme kievariin, valjastimme poromme ja laulettuamme erolauluksi lentiiralaisille ystävillemme siinä kievarin pihalla, "Oi terve Pohjola!" läksimme kiireesti ajamaan Suomen rajaa kohti.
* * * * *
Nyt vasta alkoi meidän Kalevalapäivän viettomme — oli näet laskiaistiistai ja helmikuun 28 päivä. Mitä raikkahin talvisää, ja metsätie, joka veti suoraan Kuivajärvelle, mitä viehättävin! Suksiltaan ajava nuorukainen lennätti iloisena airuena viestiä paluustamme sinne, jossa oli ollut "hyvä olla". Me ajoimme hurjasti ylös ja alas kymmeniä mäkiä alitse kaartuvien koivujen ja saavuimme tähtien syttyessä helisevänä jonona tutulle rannalle, jossa jo Saavisen virkut tyttäret olivat pistäneet saunan lämpiämään.
Siinä olivat kuivajärveläiset ystävät taas kaikin pihalla vastassa, tervehyttäjiä tervehyttämässä, siinä heleäpukuiset tytöt, siinä sorokkapäiset minnat, siinä isäntä Oleksi juhlallisena, jäkäläkori valmiina. Ja sisällä saijut, sultsinat ja — kisat. Kisat sinä iltana aivan erikoiset, ne muodostuivat ihan itsestään iloisiksi illatsuiksi, joissa laulettiin, karkeloitiin, vieläpä puheitakin pidettiin. Puhui brihamme, akonlahtelaisesta painajaisesta vapautuneena, korusanoin karjalaisuuden henkisistä helmisimpukoista, puhui parrakas ikäpresidenttimme yhä tutkien syntyjä syviä, puhui myös somasti paikkakunnan kokenut lastenopettaja kiittäen vieraskäynneistä…
Myöhäiseen yöhön saakka, tyhjentymättömin innostuksin, jatkui tätä illatsua, jossa nuoret ja vanhat olivat mukana. Siinä meidän Paavot palavissa päin peuhaamassa, siinä lukkarit ja Luukkoset luihkaamassa, siinä laupeudensisaremme sirittämässä. Siinä jykevä "sotarovasti" jytyämässä hehkuvin silmin, siinä "brihamme" kuin tulinen kekäle lentämässä, leimuamassa, siinä Jouhkikin joluamassa ja ennenkaikkea — Oudit ja Tarjat, Matrot ja Martat, Palakat, Parot ja Irot iloitsemassa:
"Tulje, tulje kanssanji tanssimahanj!
Olje, olje omananji ainianj!"
Oltiin yksimielisiä siinä ettei moisia illatsuja onnistuttu toimeenpanemaan parhainkaan voimin missään suomalaisen kirkonkylän nuorisoseurassa, vielä vähemmin sivistyspesäpaikoissa. Niissä ilmeni aina jotakin kankeutta, teeskentelyä ja mielihappamuutta. Mutta täällä oli tunnelma taipuisa, pehmoinen kuin silkki. Siis vielä viimeisen kerran: eläköön vapaa karjalainen elementti! Kukoistakoon porokaravaanin keidas vuokkilaisessa erämaassa, kinosten keskellä. "Kukkula, kosteikko, saari"! "Kaukana ja korkealla" pohjoisessa! Suotta se kantaa kuivan nimeä. Mutta ehkä se juuri on sille onneksi. Siten se säilyy liikojen matkailijain kosketuksilta.
Viides yömme pororetkellä? — se oli päivän hedelmä. Pienoinen, kirkas malja kierteli kuin taikakalu vuoteelta toiselle, missä suinkin sielu vielä valvoi. Pisara Vienan virran pyörtehistä!? Ja uroot tulivat runolliselle tuulelle, alkoivat tehdä toisilleen mieltäliikuttavia tunnustuksia… Se valkoinen koirakaan ei enää tarrannut kenenkään jalkoihin. Olimme ikäänkuin siirrähtäneet operetin ja hilpeäin lyyrillisten farssien alalta vakavan draaman kulissien taa. Filosofoitiin itse elämän ydinkysymyksistä — — — Kuvitelkaa mielessänne: Kuivajärvellä!
Mutta siellä ulkona, lumisella tanterella, helisivät kymmenen poron tiuvut. Tähdet taivaalla olivat sammuneet ja tulevien tuiskujen ensimäiset hiutaleet leijailivat tuhoa ennustaen pimeässä ilmassa.
* * * * *
Palaustunnelmia.
Räntätuisku!
Tiet tukossa!
Miehet märkinä pakaroita myöten!
Porot uupumaisillaan! —
Pulkkien pohjat alituisen jäätäjäisen vallassa!
Tiuvut eivät soi, kellot eivät heläjä!
Koko karavaani ikäänkuin viheliäinen matelevainen erämaan suurella suolla, jossa kitukasvuiset kelohongat surkeasti vinkuvat tuimassa tuulessa…
Kaikki punakeltaiset värit valjaissa ja pukimissa ovat peittyneet lumeen!
Karjalassa käynti kangastaa mielissä kuin häipynyt unelma!
Sadun valhettako tosiaan kaikki — ihmisluonnon alkuperäisyys, elämän säyseä ilo, runous ja laulu?
Eihän toki? — Vielä kajahtaa yhdestä ja toisesta pulkasta rohkaiseva huuto. Vielä kohoaa läpi harmajan ilmankin repäisevä karjalaismarssi…
Mutta äänet ovat käheät kosteudesta — joltakin on ääni tykkänään murtunut ja kurkusta lähtee vain hullunkurinen, kukkopojan tapainen kiekaus…
Että pitikin loppua se kirkas pakkanen? Pakkanen — kaiken hyvän tuoja, porourheilijan oikea atmosfeeri, pulkan voide ja poron voimabalssami!
Oi kirottu etelän puhuri! Mitäs tulit, sinä Parisin imelä bulevardileyhkä, meitä korven vaeltajia ennenaikoja kiusaamaan? Käänny takaisin! Salli pohjoisen porottaa…
Äts turkanen!
Poro kuin etana!
Kuin aasintamma!
Kuin Faaraon lehmä!
— Menetkös siinä! Äläkä kuhni! Hei jälkiin…
"Suu — loi — sees — sa Suo — mees — samme
Ois — ko maa — ta arrr — maam — paa!"
Joo, joo, rakkaat veljet ja sisaret räntäsateessa ja Rämsän kylässä, niin se on kuin se äskeinen Vuokin muija sutkautti että "Jessus siunatkoon, eihän meillä toki semmoista syntiä harjoteta jotta nuoret kisaileisi — tässä kylässähän on tulevalla viikolla virsikinkerit".
— Hei nuoret miehet! huusi ikäpresidentti ja hyppäsi seisaalleen pulkassa, jossa hän seisoi vakavana kuin tukkijätkä uivan hirren päällä. — Kuulkaapas vanhan partasuunkin sana. Jos eivät Vuokin miehiset miehet joka talosta paraikaa olisi maantien multatyössä, niin panisimmepa tottavie toimeen "Rämsän kaupungissa", ihan tänä päivänä, semmoisen näytelmän että se muistettaisiin vielä tulevallakin viikolla. Puheita, laulua, järkevää juttua — ja lopuksi kisat.
— Herra presidentti! vastusti toinen puhuja, joka myös oli hypännyt seisaalleen pulkassaan. — Teidän korotettu olentonne näkyy unhoittaneen, minkä mahtavan sielunpaimenen valtakuntaa nämät vaarat ovat, joita paraikaa harhailemme. Täällä saa tuskin viheltää ennenkuin akat ja ukot ilmiantavat kinkeripapilleen että meillä kävi itse vihtahousu villitsemässä rahvasta…
— Juuri sentähden — kapinaan! keskeytti ikäpresidentti kättään heilahuttaen ja hänen partansa tärähti innostuksesta niin että lumet karisivat pulkkaan ja parran iloinen karjalainen väri paljastui.
Tämä itsessään vähäpätöinen tapaus teki niin valtavan vaikutuksen retkikuntaan että koko karavaani alkoi laulaa tuota iänikuista pohjoismaista rekihymniä:
Onpa vielä Suomessa miehiä ja miehuutta, tointa sekä taitoa Suomen poikain povissa!
Mutta räntää yhä satoi herkeämättä ja tuuli voihkaili kituhongissa, ilta pimeni, keli kehnoni kehnonemistaan — ja parrat, pulkat, porot peittyivät tuiskuun ja yöhön.
Ajoi päivän, ajoi toisen,
Ajoi kohta kolmannenkin…
Toisen päivän iltana karavaanimme pirstoutui kolmeen ryhmään, ja pieniä seikkailuja riitti kullakin kotiinsa asti. Mutta yhteinen mielipide uhkui loppuun saakka innostusta tällaisiin porokaravaanikulkueisiin. Vasta perästäpäin niiden merkityksen ymmärsikin!
Ja kuka tietää… jospa viiden vuoden kuluttua ajaa karahutetaan karavaanina Solovetskoihin ja Arkangeliin asti? —
Porourheilun ylistys.
Mailmassa on monenmoisia urheiluja ja hermostunut sivistysliikkeemme näyttää niitä keksivän yhä enemmän. Mutta niin alkuperäisen raikasta urheilua kuin oikea poroajo tuskin löytyy toista tai voidaankaan keksiä. Ei hiihtäminen, ei koskenlasku, ei metsästys, ei sounti, uinti eikä edes purjehdus, ei ratsastus eikä muodinmukainen maisemamatkailu yksikseen korvaa sitä monipuolista nautintoa ja terveysvoimistelua, mitä porolla-ajelija saapi tuntea, tietysti edellyttämällä luonnollista ympäristöä. Porolla-ajelussa ikäänkuin sulaa yhteen useita urheilulajeja. Siinä on sekä mäen mätkyvää laskua että kosken tärskyvää alasluisua, siinä on hilpeätä sountia, lumilaineissa uintia ja sukellusta, siinä on kreikkalaista diskuksen heittoa ja ankaraa suomalaista sylipainia (kun härkä yltyy puskemaan), siinä on pituushyppyä ja luistelua, siinä on hiidenhilpeätä karusellia (faktillisesti) ja jos jotakin nujakkaa, siinä tarvitaan toisinaan tarkkampujan tähtäävää silmää (jotta ei ajaja paiskautuisi murskaksi puihin, veräjiin ja nurkkiin) ja kuitenkin — silloin kun esteet ja poromagnetismi on ohitse — on se tasaista maisemilla uinailua ja runollista tuuditusta, jolloin ihmisen henki levollisesti on altis tutkistelemaan olevaisuuden ikuisia kysymyksiä — päällänsä luojan tähtitaivas, ympärillänsä riitelevä ihmiskunta. Porourheilu on todella urheilua sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä se on sekä sielua virkistävää ruumiin voimien vuoroviljelystä että hengenvaarallista sporttia, mutta sillä tavoin vain että se terveellisesti vahvistaa ihmisen, luonnon herran, itsensäsuojelemisvaistoa. Porourheilu on — sallittakoon kehuma — pohjoismaisen urheiluvarastomme kultainen aarre.
(1910.)
Poropäivät.