IV.
Aliupseeri Sotka! — huusi vääpeli seuraavana päivänä, kun pyysin lupaa mennä kaupunkiin, — ottakaapas te ja opettakaa vapaehtoiselle kunniantekoa, sen kun pitää päästä kaupunkiin syömään!
— Ymmärrän, herra vääpeli…
— Lähdetään tänne ulos, sanoi aliupseeri minulle mennen ulos komppaniiasta. Minä kävelin jäljessä. — Siinä oli kappale nuutunutta nurmikkotannerta. Sille me asetuimme.
Kunnianteko — aloitti aliupseeri — se nyt on niin helppoa etteipä siitä nyt paljon viitsi puhua semmoiselle kuin tekin olette, joka olette muutenkin oppia käynyt ja…
— Ei, kyllä minua saapi opettaa niinkuin muitakin! ehätin minä sanomaan itsekkin ihmetellen mukautumishaluani.
Aliupseeri naurahti.
— No tuota, eihän se nyt ole mitään tämä… Niinkuin tekin jo tietenkin tiedätte, tehdään kunniaa kahdella tavalla: joko kättä päähineeseen nostamalla, tahi rintamaan asettumalla sille, kelle tarvitsee. Kunniaa tehdään noin neljän — kuuden askeleen päästä vastaantultaessa. Nostetaan keveästi ja luontevasti oikeaa kyynäspäätä ylöspäin hartian kohdalle. Tällä tavalla (hän näytti). Kämmen se sitten viedään lakin reunaan niin että sormet ovat suorina ja peukalo yhdessä muiden sormien kanssa. Tällä tavalla.
Ja kalvosesta annetaan käden hiukan taipua ylöspäin. Sitten sormet asetetaan niin että etusormi vastaa lakin alareunaan ja keskisormi koskettaa ylireunaan. — Minä aloin jo mennä pyörälle tästä opista, niin kummalta se minusta tuntui —
— Eikä liioin huolita näyttää kämmentä, se on niin rumaa ja tökeröä, ja annetaan käden aina jäädä samalle paikalle, vaikka päätäkin käännetään. Näin. — Hän näytti, kuinka lakin alareuna luistaa etu- ja keskisormen välitse päätä käännettäessä — Jos nyt koetettaisiin, ensinnä paikaltaan, seisten…
Minä nostaa livahutin käteni korvalliselle. En koskaan ollut luullut kunniantekoa niin outomaiseksi kuin se nyt tuntui.
— No niin, sanoi aliupseeri lauhkeasti, parannellen käteni asentoa.
— Jos nyt koetettaisiin kävelystä pitäen. — Minä kävelen täältä teitä vastaan, ja te teette minulle kunniaa.
Hän erkani minusta muutaman sylen päähän. — Lähdetään nyt tulemaan toisiaan vastaan, selitti aliupseeri.
Minä lähdin, koetin astua vapaasti, mutta havaitsin etten nyt ollut oikeassa olossani. Jalat tuntuivat kankeilta ja tottelemattomilta, silmät tuijottivat jäykästi, en tiedä minne. — Kun luulin olevani kuutisen askeleen päässä, nostin käteni lakkiin ja kuljin kunniaa tehden opettajani sivu. Aliupseeri nosti myös kätensä juhlallisesti vastineeksi ja luoden minuun terävän, arvokkaan katseen meni sivuitse.
— No, kyllähän se rupeaa luistamaan, tuli hän minulle selittämään. — Kunhan vaan vähän enemmän käännätte päätänne ja seuraatte silmillänne. — Ne olinkin kokonaan unhoittanut. — — Ja astuu vaan vapaasti ja antaa kätten heilua siihen saakka kuin oikean käden nostaa päähineeseen, — antaa silloin vasemman käden olla liikkumatta sivulla, ja kun sivu pääsee yhden askeleen, niin laskee oikean käden alas ja astuu taas niinkuin ennenkin. Ei se mitä vaikeata ole! Koetetaan vielä kerta. — Lähdimme siitä taas astumaan vastakkain, aliupseeri mielestäni reimana, sulavasti, — minä pystynä, totisena, koneellisena… ja kiusallinen tunne sydänalassa.
Tulihan se jo vähän paremmasti tehdyksi, mutta vikoja siihen vielä jäi. Mieli toisinaan hävettämäänkin että jos ne tuolta komppaniian ikkunoista hyvinkin katselevat ja nauraa virnistelevät muut minun tempuilleni.
Taisi aliupseerikin samaa ajatella, koskapahan tuumasi, että kun olisi olla joku rauhallisempi paikka. Esitin että mentäisiin minun omaan huoneeseeni, siellähän kyllä sen verran sopinee. Aliupseeri sanoi jotain että "mitähän se vääpeli siitä?" — mutta kun kysyin kummastuneena että "vääpelikö?" niin hän suostui, ja me menimme minun huoneeseeni.
Ja siellä me ryhdyimme rintaman-teon harjoitukseen.
Piti astua reimasti, piti heiluttaa käsiä ja sitten äkkiä kääntyä rintamaan, ja samalla kuin siirsi toisen jalan toisen viereen, piti nostaa käsi päähineeseen, piti kääntää päätä ja silmillään seurata vastaantulijaa sitä myöten kuin tämä astui, kunnes oli yhden askeleen takanapäin, jolloin taas piti pyörähtää astumaan ja ensi askeleella laskea kätensä alas. —
Sellainen se oli ensimmäinen harjoitukseni. Loistava sotilasurani oli näin alkanut.