V.
Ne nahkajussit! Ne uuden uutukaiset, nuoret isänmaan palvelijat! Ne, jotka tulevat sieltä kaukaa sydänmaiden korvista, jossa ovat ikänsä eläneet nokisen kurkihirren alla näkemättä koskaan juuri muuta kuin kotoisen kylänsä ja kuulematta koskaan muuta opetusta kuin pappinsa nuotinomaiset saarnat kylmässä kirkossa tai kyläkinkereillä.
Kuinka minä heidän tilaansa säälien muistelen! Heitä kun niin paljon alussa pilkataan ja nauretaan kasarmilla, he kun aina ovat vanhempien sotilasten silmätikkuna.
Sillä mitäs he osaavat tullessaan, kun eivät ole moiseen komentoon ja moisiin komplimangeihin ensinkään tottuneet! He katsoa töllistelevät suu auki kaikkia kuin lehmä uutta konttia, he kävellä rehmivät väärin säärin, kädet syvällä housujensa taskuissa tahi kömpelöinä, ryhdittöminä sivulla, ja kämärä piipun nysä hampaissa he syljeksivät pitkin laattioita. He ovat kaikin puolin tottumattomia ja nahkajussin nimellä heitä sentähden usein puhutellaankin. Se pistää kyllä ylpeämmille vihaksi, mutta minkä he sille voivat. Heidän täytyy nöyrinä tottua "vanhain ryssäin" pilantekoon ja odottaa kunnes hekin pääsevät siihen asemaan että voivat vuorostaan naurahdella uusille tulokkaille, — nahkapojille.
Heitä seisotetaan rivissä, heitä tutkistellaan, tarkastellaan ja heille annetaan ensimmäiset ohjeet.
— Nenät pystyyn pojat! komentaa kapteenimme, kun hän ensi kertaa saapuu nuoria miehiä katsomaan.
— Seisokaa suorina!
— Vatsa sisään… sisään, sisään!
Ja katsokaa reippaasti silmiin! — Kuuletteko? — reippaammasti!
Sotamies ei saa olla ujo! — nooh! Kas noin!
Sotamies ei saa olla nolo! — Sotamies ei saa olla arka!
Hän kulkee pitkin riviä korjaten asentoja. Keltä hän vääntää nenän pystympään, ketä ottaa leuvan alta, ketä päähän taputtaa, sanoen jotain mielestään hyvin sattuvaa, mutta jolle harva uskaltaa nauraa.
Kankeat ovat nuot autioiden seutujen pirteissä patvineet vartalot, pää ei ota hevillä taipuakseen, niska ei hevillä sujuakseen eikä käsivarret ojentuakseen tässä oudossa ja merkillisessä leikissä. Siinä he seisovat alakuloisina, muutamat aivan säikähtyneen näköisinä, kuunnellen kummissaan kapteenin opetustapaa. Ja kaukana on leikki heidän synkenneestä mielestään, ja aatos se harhailee, kuka sen tietää missä, — kentiesi kaikkialla muualla, vaan ei kasarmin piirissä. — Mutta vanhat miehet ne vetävät suutansa säälimättömään hymyyn eikä monikaan muista, miltä se hänestä silloin tuntui, kun hän itsekkin oli nahkapoika.
Vaan huomattuaan että nuoret miehet ovat kovin totisina, pistää kapteenin päähän lopettaa harjoitus tanssilla. — Kuka on soittoniekka? Hah? Noo! Ahaa… no menkää joutuin! — Yksi nahkajusseista käypi kapteenin käskystä noutamassa viulunsa, ja kohta raikuvat tanssin sävelet tuossa äsken niin ikävälle tuntuneessa huoneessa.
— Sepäs vasta kapteenia! suhahtaa joku keikarimaisempi rekryyti toisen korvaan.
— Tanssimaan, tanssimaan! — toimittaa päällikkö aivan kiihkoissaan niskasta työntäen nuoria sotilaita keskemmä laattiaa. Syntyy aika, melu ja hälinä, kun miesjoukko tanssia jyskyttelee ympäri käytävää niin että jymähtelee tervattu laattia.
Hän taitaakin olla hyvä mies tuo päällikkömme, miettii jo moni. Ainakin on hän nyt hyvin armollisella tuulella! Väheksyen musiikkia toimittaa hän lisäksi vielä yhden viuluniekan, yhden hanurinsoittajan ja triangelin kilkuttajan. Itse tarttuu hän kahteen rautaiseen voimistelusauvaan kolistellen niitä rajusti yhteen. — Se on sotilasmusiikkia ja siinä on jyryä ja tahtia. — Kyllä se äijä osaa, tuumitaan sitten miesjoukossa, kun kapteeni on poistunut.
Ja nuot tuonoin niin nolot nuoret miehetkin jo vetävät suutansa vapaampaan hymyyn. Ja iltahuudon jälkeen menevät he melkein ilomielin levolle ja näkevät parempaa untakin.