VII.
Eräänä päivänä — siitä oli vain toista viikkoa kuin olin pataljoonaan tullut — oli minulle kaupungissa käydessäni sattunut niin hullusti etten tehnyt rintamata omalle pataljoonan päälliköllemme, joka osui tiellä ajamaan vastaani. Syy oli se etten everstiämme ennen ollut nähnyt enkä tuossa, kun hän kiireesti ajoi, ehtinyt tarkata, oliko hänellä nyt yksi tai kaksi raitaa olkalapuissaan ja montako tähteä tai ei ollenkaan tähtiä. Luullen häntä sentähden joksikin tavalliseksi upseeriksi, tein hänelle vain tavallista kunniaa, johon hän heti vastasikin.
Niin oli nyt käynyt — ja minä surulla ja pelolla huomasin erehdykseni vasta kun ajaja oli ohi. Tyynnyin kumminkin kun kasarmiin palatessani kuulin plutoonanpäälliköltäni ettei sellaisesta mitään "tule", koska hän, herra eversti, ei itse ollut suvainnut minua erehdyksestä huomauttaa. Olin senvuoksi hyvilläni ja ajattelin kiitollisuudella hyvää everstiäni, joka ei vähistä piittaa.
Seuraavana päivänä saapui kapteenini komppaniiaan tiedustellen heti ensimmäisenä vapaehtoista. Minä säpsähdin ja astuin herrani eteen.
— Minkätähden — aloitti hän kiukkuisella äänellä, jota en ennen niin ollut huomannutkaan — minkätähden ei vapaehtoinen eilen tehnyt kunniaa everstille, — pataljoonanpäällikölleen, hah?
— En tuntenut häntä, herra kapteeni, vastasin minä mahdollisen levollisesti, mutta tunsin veret kumminkin nousevan poskiini.
— Ette tuntenut, hah?… noh, tunnetteko hänet sitten nyt?
— Kyllä, herra kapteeni…
— Jos vielä tämmöistä tapahtuu, niin minä en laske teitä kaupunkiin, sanoi hän sattuvan ankarasti ja jatkoi samalla:
Tunnetteko sitten everstiluutnanttia, jolle myös pitää rintama tehdä?
— En tunne häntä vielä, herra kapteeni, vaan ovat ne minulle kertoneet hänestä…
— Hmyh, — entäs piiriesiupseeria, hah?
— Olen nähnyt hänet joskus ennen kadulla, herra kapteeni…
— Niille, tiedättehän, pitää tehdä rintama — ja minulle! huomautti hän hiukan itserakkaasti, mutta vähän lauhtuneempana.
— Ymmärrän, herra kapteeni. — —
Kovin hävetti minua että kapteeni kaikkien kuullen oli tuosta viitsinyt puhua ja että nyt everstikin… Koetin kumminkin olla kuin ei mitään olisi tapahtunut ja vahingosta otin viisastuakseni siten että kaupungissa käydessäni kartoin kulkemasta valtatietä, jolla upseerit liikkuivat ja valitsin erään toisen tien, joka kulki pitkin rautatievartta. Sillä tiellä eivät näet upseerit juuri kulkeneet ja sentähden siitä tulikin minulle myöhemmin aivan tuttu ja mieluisa paluutie kaupungista kasarmille.
Mutta mieltäni alkoi kumminkin karvastella tuo sotakurin ulkonainen tunnusmerkki, joka minusta nyt yhtäkkiä tuntui niin ankaralta, niin orjallisen tarkalta — — ja nyt kuulin minä myrskyn tohinaa sisälläni, sen myrskyn, josta en ollut mitään tahtonut tietää.
Sanomaton ikävyyden tunne valtasi minut jo saman päivän iltaharjoituksissa, joita eräs jefreitteri Mustonen minulle piti. Minä näet olin tullut pyytäneeksi yksityistä opetusta antautuakseni heti joululta aliupseeritutkinto-lukuihin.
Niin, ei jefreitteri Mustosella ollut kykyä minua huvittaa, kun nuot tunteenpuuskat nyt päälleni tulivat. Hän tuntui minusta kokonaan vastenmieliseltä — ja typerältä kaikessa opissaan. — Ah, tämmöistäkö tämä on? Tämmöistäkö on nykyajan sotilastoimi?… Ja minä aloin aavistaa kuinka henkisesti tyhjää moinen elämä mahtoi olla, kun ihminen ikäänkuin tehdään koneeksi — itsetiedottomaksi koneeksi. Noin aavistaen, kun synkässä syyspimeässä harjoitusten loputtua astuin huoneeseeni toiselle puolen pihaa, tunsin minä todellakin niin epäilyttävää yksinäisyyttä ja ikävää että tuskin voin pidättää kyyneleitäni ajatellessani, mihin olinkin joutunut ja mitä kaikkea minun mahdollisesti vielä tulisi kärsiä. Sillä kärsimistähän minä tällä hetkellä tunsin.
Suuri kaipuu heräsi minussa nyt päästä pois, — pois täältä kuolettavasta ilmakehästä, vapauteen jälleen.
Naurakoot minulle ketkä tahtovat! — minä lähden pois, jos suinkin pääsen! — Ja enköhän pääsekkin, kun tämä vielä on näin alussa! —
Minä en ollut tullut ajatelleeksi edeltäpäin tällaisia seikkoja. Minusta tuntui luonnolliselta että vielä voisin päästä pois. Ja nämät toiveet nousivat niin voimakkaina rintaani että todellakin uskoin toivojeni toteutuvan.
Tahdoin ainakin koettaa.
Jo seuraavana päivänä seisoin kapteenini edessä esittäen hänelle asiani rehellisellä tavalla. Mutta hänpä, kapteeni, aivan ällistyi tällaisille tuumilleni. Hän alkoi murahdella ja selittää ettei hänen aikanaan ikipäivinä tällaista ollut tapahtunut.
— Vastahan te olette tullut! sanoi hän, — miksi te nyt pois haluatte?
Minä silmäsin surkeasti ympärilleni, rykäsin heikon sairaan tapaan ja sanoin: — Herra kapteeni, mi… minä… olen… tullut huomaamaan… että… olen… väärällä uralla…!
Siihen murahti kapteeni ivallisen "hmhyh" ja sanoi että mahdotontahan se enää oli, kun paperit kerran olivat jätetyt sisään ja nimi — ja kaikki muu merkitty pataljoonan luetteloihin.
Se toivontie siis katkesi siihen. Mutta minulla oli nyt niin valtava kaipuu että tahdoin koettaa toisellakin tavalla. Käännyin kohta lääkärin puoleen ja selitin hänelle että… mitä? Totta vain, mutta lääkäri suuttui niin että melkein ajoi minut ulos — — — Eikä hänen käytöksensä minusta niin kummalta tuntunutkaan, kun perästäpäin asiata ajattelin…
Mutta monta päivää ja yötä säilyi sielussani tuo vapauteen kaikertava ääni. Kävin synkäksi mieleltäni ja olin ääneti silloinkin kun oli lupa puhua. Annoin pääni tahallaan vaipua alas rinnoille ja milloin tilaisuus salli seisoin noloksi tekeytyneenä syrjässä katsellen välinpitämättömästi, halveksivasti toisten harjoituksia.
Täälläkö minun täytyy olla? Täälläkö siis koko pitkä, edessä oleva talvi — ja kevät! — ja koko kesä aina myöhäiseen syksyyn saakka? — Ja ainako on elämä tuntuva yhtä yksitoikkoiselta täällä, kuin nyt, — yhtä kuolleelta, viheliäiseltä?…
Ei ne minua ymmärrä, eivät käsitä — kukaan! — Ja kokonaan surun sortamana menin minä iltahuudon perästä levolle. Koko kasarmi oli minusta nyt ruvennut tuntumaan orjalaitokselta, oma huoneeni tuntui kammottavalta vankilalta. Siinä mielentilassa minä nukahdin.
* * * * *
Aamupuoleen yöstä minä sitten uneksuin: Olin kiipeävinäni äkkijyrkkää kalliota ylös. Kallion alla lepäsi syvä, ammottava kuilu, jonka keskustassa pauhasi valtava koski. Välistä oli kuin kallio olisi muuntunut huojuvaksi torniksi, — torniksi, jonka latvaan minun poloisen oli kapuaminen. Silloin kun torni enin huojui, silloin kuohahteli koskikin siellä syvyydessä, ja minä olin joka silmänräpäys vaarassa horjahtaa alas sen pauhaaviin kuohuihin. Siinä näyttäytyi silloin eräs venhe kosken nielussa alas lähdössä. Venheessä istui neljä henkeä; ne näyttivät tutuilta ja kumminkaan en heitä nyt tuntenut… Minä seurasin sitä silmilläni, katsoin ja katsoin… ja juuri kun se oli allani, minun kohdallani ja kovimmassa aallokossa, — kaatui se kumoon ja siinä olleet syöksyivät suinpäin vaahtoihin — enkä minä heitä enää nähnyt… Kauhistuksen tunne kävi läpi kaikkien jäsenieni, minä vilkaisin hätäisesti alas kallion juurelle, ikäänkuin pelastusta huutaakseni heille ja itselleni, ja näin siellä jotain omaisiani seisomassa. Mutta torni tai kallio se yhä huojui, huojui — eikä pelastusta vainen kuulunut…
Vihdoin heräsin. Se oli ollut hirveää unta. Minä vavahtelin vieläkin tuosta alasputoamisen ja hukkumisen vaikuttamasta sisällisestä kauhusta ja jännityksestä, ja koko ruumiini oli märkänä kylmästä hiestä.
Sellaisia unia!
Mutta näkeehän niitä ihminen jos jonkinlaisia… Eikähän ne tavallisesti merkitse mitään… Hyi sentään, — koen unhoittaa!…
Kun tuo aamu, jolloin tuollaisesta unesta heräsin, olikin sunnuntai-aamu, lähdin kohta kaupunkiin ja viivyin siellä lomalla aina iltamyöhäiseen asti. Siellä saattoi ystävällisten ihmisten seurassa hetkeksi unohtaa olevansa kiinni ja olettaa itsensä täydellisesti vapaaksi. Mutta äitelältä tuntui sitten yön selkään lähteä yksin syyspimeässä kasarmia kohti astelemaan.