VIII.
Sitä seuraava maanantaipäivä, jolloin harjoitukset taas alkoivat, oli mielestäni tukalan pitkä. Minun ikäväni oli noussut ylimmilleen. Ei tuntunut olevan halua sotamieheksi oppimiseen, — ei vähintäkään, ei minkäänlaista innostusta taikka uteliaisuutta tuntemaan esim. kiväärin kymmenien osien eri nimityksiä, tarkoitusta j.n.e. Kolkolta näytti kohtaloni, tulevaisuuteni oli mennyt paksujen pilvien verhoon. Ei yhtään toivon kirkasta tähteä nyt näkynyt sen taivaalla. Sielu kärsi, tahto ja tarmo laimeni, koko olemus ikäänkuin tyrmistyi. Ruumiskaan ei tuntunut kaipaavan mitään ravintoa, — ja minä olin syömättä koko sen päivää.
Kun iltaharjoitukset olivat loppuneet, olisi taas sopinut lähteä kaupunkiin. Mutta ei nyt sinnekkään mieli tehnyt, sillä kolkolta olisi tuntunut taas kasarmiin palata. Pimeäkin oli ja kovin synkkä oli syysillan sää, — tuuli puhalteli, vettä vihmoi ja rännit niin ilkeästi romisivat… Mutta eihän tästä nyt tule mitään tällälailla. Eihän asia nureksimalla parane! — Mitä, jos lähtisi vänrikin luo, — ainoan tuttavansa tykö?
Tämä keksintöni miellytti minua. Tempasin vyöni naulasta, irroitin pistimen kivääristäni ja heitettyäni sinellin hartioilleni kiiruhdin nopein askelin vänrikin asuntoon.
— Kah, sinäkö se olit? — iltaa! Mitenkä se "hurisee?" tervehti vänrikki minut nähtyään.
— Jumala "armahtakoon" herra luutnanttia! — sanoin puoleksi pilalla, puoleksi syvällä katkeruudella ja istahdettuani hänen kehoituksestaan, jatkoin totisella mielikarvaudella:
— Niin että, mitenkäkö hurisee?… Voi tuhannen tulimmaista, kun täällä on ikävä, — täällä teidän kasarmissanne…! lausuin synkällä äänellä ja pannen painon sanalle teidän siten antaakseni huomata että olin eri hengen lapsia.
— Ikäväkö! tarttui lauseeseeni vänrikki, — täällähän se vasta hauska onkin. Niin lystiä päiviä kuin minulla esimerkiksi oli vapaehtoisena ollessani, ei minulla sitten koskaan ole ollut!
— Mitenkä niin? kysyin minä epäilevästi.
— No kuulehan vähän! Meitä oli silloin kolme vapaehtoista: Porosen Santtu, Frilundin Lekku ja minä. Me asuimme kaikki samassa huoneessa täällä kasarmilla, — ja sen saat uskoa, sinä Ilmari, että silloin sitä lystiäkin pidettiin. Yksissä me aina kolusimme lomalla kaupungissa, yksissä juosta kahnistettiin takaisin iltahuutoon — pyryssä ja pakkasessa… Oli meillä monellaisia seikkailultakin — hiton hauskoja!… Kerrankin karkasimme iltahuudon perästä aidan ylitse kaupunkiin, mutta emmepä koskaan joutuneet satimeen.
— Mitäs te, — teitä kun oli kolme velikultaa ja yhdessä asuitte, — vaan minäpä asunkin ihan yksinäni! selitin minä huokaisten.
— Noh, oleskele loma-ajat komppaniiassa! huomautti vänrikki iloisesti ja jatkoi:
— Minä ollessani kasarmissa aina koetin pysytellä miesten parissa; painiskelin ja kinasin tahi juttelin heidän kanssaan usein aamusta iltaan… Siten opin ainakin tuntemaan jok'ikisen miehen komppaniiassa… — Älä sinä tyhjiä hätäile, kyllä täällä toimeentulee kuin tottuu…
— Kyllä kai, kun antaa itsensä kovettua, kylmetä… Ei välitä mistään, mitä näkee tai kuulee, kokee tai kärsii…, puree vain hammasta ja syljeksii kattoon, niinkuin muistelen kerran itsesikin sanoneen?
— Vaikkapa niinkin! myönsi vänrikki.
Minä kiihdyin ja melkein huusin:
— Mutta niin ei saa olla! Jos minä kerran tunnen että tällainen ammatti sotii ihmisluontoa vastaan, onko se sitten oikein että koetan tuota parempaa luontoani väkistenkin tappaa? — Minä tunnen etten voi viihtyä täällä! Täällähän ihminen tehdään koneeksi, häntä kohdellaan melkein kuin luontokappaletta, jolla ei ole todellista itsetajuntaa… Ja mikä on tämän kaiken tarkoitus? puskuin minä aivan tunteideni kuohussa. — Mikä? — Ei mikään! — Tyhjää kaikki ja — tyhjäntoimittajia kaikki… kulutetaan turhaan valtion varoja — ennestäänkin köyhässä maassamme!… Ja henkielämä — hmhyh sentään! henkielämä on takapajulla! — Sanos, mitä suurta täältä voisi syntyä? Sanos, mitä hengen jalompaa viljelystä täällä harrastettaisiin?… — Haa! — lopetin minä juhlallisesti — milloinkahan valistuneemman ajan käsi on tämänkin kasarmin hajoittava, pirstaava niin ettei jää kiveä kiven päälle?! Toivokaamme sen pian tulevan, — sen, sivistyksen ja valon kirkkaan päivän! — —
Minä olin kiihkoissani, tunteitteni ärsyttämänä purkanut nyt kaiken sappeni, sanonut kaiken sen, mitä sydämmelleni oli kasautunut noina muutamina surun päivinä. Ja nyt tuntui helpommalta, tuntui niin hyvältä, kun oli kerrankin ollut tilaisuus puhua suunsa puhtaaksi.
Mutta vänrikki oli tuon raivokohtauksen kestäessä hymähtänyt minulle ikäänkuin lapselle ja otti nyt sanan vuoron:
— Puhuipa, poika parka, kuin leikatusta lampaan päästä! — Onhan sotalaitos jo siksi kauvan ollut olemassa tässä maailmassa että se kyllä puhtinsa ja mahtinsa pitää. Sen täytyy kumminkin olla olemassa!… Ja mikä sen tarkoitus on, sen tietää yksin korkea hallitus, joka sen kustantaakin. — — Mitä kirjallisuuteen tulee, niin täällähän sitä vasta oikein saatatkin harrastaa, jos tahdot! — ja hän viittasi upseeriklubin ja sotilaitten kirjastoihin, joista minunkin olisi vapaus lainata.
— Sitäpaitsi — jatkoi vänrikki — on näistä kasarmeista paljonkin hyötyä, itse kansaankin nähden. Ne ovat ikäänkuin kansanopistoja, joissa kansan miehet saavat oppia kaikellaista, esim. lukua ja kirjoitusta, jota eivät kaikki taida tänne tullessaan. Ja saavat he oppia muutakin sivistystä, esim. alistumaan toisen tahdon alle, — tottelemaan! Kyllä se ei kellekkään pahaa tee, jos kerrankaan oppii toisenkin pillin mukaan tanssimaan, — vai mitä?
Minä myönsin ja sanoin:
— Saatatpa olla oikeassakin! — — Äskeinen tunteiden purkaus oli minusta nyt tehnyt mitä myöntyväisimmän, mitä suopeimman olennon. Minä olisin nyt voinut taipua melkein mihin hyvänsä. Eikä sydämmessäni enää piillyt mitään katkeruutta olevia oloja vastaan.
Me olimme tovin aikaa molemmat ääneti; sitten kääntyi puhe arkipäiväisemmälle tolalle.
— Missä sinä syöt? kysyi vänrikki.
Hän sai tietää että söin puoliseni kaupungissa, jos sinne kaikisti tuli mennyksi ja että itselläni oli kuivaaruokaa eineen ja illallisen varalta.
— Niin se meilläkin oli — puuttui puheeseen vänrikki — kuivaruoka itsellään. Me haalasimme kamariimme kaikellaista; mikä toi leipäkasan, mikä voipytyn, mikä kokonaisen lehmänlavan, mikä makkaraa… ja sitten me syödä naskutettiin kuin minkähän porsaat…
Vänrikki selitti tätä tavalla niin hauskalla että minulla oli aivan elävänä mielessä, mitenkä he olivat tehneet.
— Muistanpa kerran — jatkoi kumppanini, muistoissaan vilkastuen, — kun syystä tai toisesta olimme riisuutuneet melkein alastomiksi ja tanssia jytyytimme kamarin laattialla niin että seinät tärisi… Porosen Santtu teki mukamasten kivääritemppuja siellä ovensuussa — ja me Frilundin kanssa — tanssasimme jenkkaa muistaakseni… Silloin astui yhtäkkiä ovesta sisään eversti — ja meillekkös hätä ja hämmästys tuli! Vaan kun siinä kollon näköisinä koetimme asettua reilaan vähissä vaatteissamme ja eversti näki pöydällä lihankimpaleita yhdessä nurkassa, leivänkänttyröitä toisessa, makkaraa, silakan päitä ja sen semmoista kolmannessa — ja Santun siinä ovensuussa paitasillaan juhlallisessa napletsoossa — niin purskahti hän ääneensä nauruun ja meni matkoihinsa. — Hahhah! nauroi vänrikki, — voi sentään niitäkin aikoja!… Olimme me silloin aika velikultia… — Mutta maistetaanpas toki! havahti hän, ja me kallistimme ääneti pohjaan viimeiset punssipikarit.
Minä kuuntelin jo suorastaan ihastuksella näitä tällaisia muisteloita ja niitä kuunnellessa suli pois kaikki viimeinenkin sappi. En voinut itsekkään enää ymmärtää, miten tuonoin olin niin onnettomana esiintynyt. Ja kun sitten vänrikin luota erosin, oli mieleni paljon virkeämpi, askeleeni paljoa keveämmät kuin sinne mennessä. Olihan vänrikki puhunut omasta kokemuksestaan ja vakaumuksestaan, ja täytyihän minun joinkin määrin hänen mielipiteisiinsä luottaa. Kentiesipä sotilasura urkeneekin yhtä viehättävänä todellisuudessa kuin ennen ajatuksissani?… Kentiesi olenkin ollut sokea —? Niissä ajatuksissa minä paneusin hyvin levollisena maata. —