IX.
Tuttavani vänrikin vakuutukset olivat minussa vaikuttaneet sen että koetin tarkastella ympäröiviä olojani hauskemmalta, valoisemmalta kannalta. Mutta mitenkään syvemmälti eivät nuot vänrikin kokemuksen kautta saadut ajatukset minun silloin tuntehikkaaseen mieleeni sittenkään tehonneet. Minä olin yhä sama kuin taannoinkin, vaikk'en mielialaani enää halunnut kelle tahansa purkaa, sitä mielialaa, joka koko olemukseeni tahtoi leimansa painaa. Päätin koettaa olla kylmä, vakava, karaistu kaiken suhteen, mitä tapahtuisi, ja koetin mikäli mahdollista lohduttaa itseäni sillä tunnetulla kokemus-periaatteella että ihmisen pitää kaikkeen tottua. Tottumushan on toinen luonto! Miks'en minäkin voisi tottua? Miks'ei minuakin voisi tällainen elämä miellyttää?
Nämät kysymykset nousivat valtavina poveeni. Olivathan niin monet ennen minua olleet samallaisessa epäilyksen tilassa — sitäkin oli vänrikki kertonut — ja nekin, ne muut olivat sotilasuransa alussa tunteneet tavatonta tyhjyyden tunnetta rinnassaan, kamalaa ikävää ja epäilyttävää tuskaa. — Mutta olivat ne siitä kumminkin kohentautuneet, karaistuneet, ja tottumus oli heidät pysyttänyt aljetulla uralla. Ja kunnon upseereja oli heistä kuulinma tullut!
Miks'en siis minäkin kehityksessä voisi olla heidän laisensa?
Tätä minä mietin ja sitä miettiessä välähti sieluni sisimmästä toisinaan joku valonsäde, salaperäisesti, vienosti — — — Ne olivat taas nuot tulevaisuuden lempeät utukuvat, mielteiden tuoksuvat kukkaistarhat, joita minun henkeni silmä jäi tähystelemään! Mutta kesken näitä kaikkia ihanteellisia mielikuviani säpsähdin taas ja todellisuuteen heräten huudahdin itsekseni: mikä on aate tässä, mitä kaikki tämä sittenkin tarkoittaa? Olisiko tässä nyt tarjolla, mitä ihmishenki kaipaa, — mitä minä kaipajan? Voisiko ihmisolemus tällaisesta ravinnosta kitumatonna elää? Ja onko hengellä se vapaus, joka sillä täytyy olla? — Tuohon kysymykseen minun mietiskelyni tavallisesti päättyivät — ainakin oli se ajatusteni korkeimpana huippuna. —
Minusta siis tuntui kuin olisi minun antaminen sitoa henkeni orjuuden kahleisiin — ja sitä minä pelkäsin, sillä se oli mielestäni vallan luonnotonta.
Ei! — Olla Apollon lapsi ja olla Mars'in lapsi — siinähän oli ilmeinen ristiriitaisuus! Vai eikö ollut, — olinko minä sitten sokea — itse ahdasmielinen?
Minussa syntyi halu omasta olemuksestani saada tietää, mikä se oikeastaan oli minut ajanutkin juuri tälle uralle ja tällaiseen valintaan. Kunnianhimoko se oli? kysyin itseltäni. Vai oliko se tuo leipätulevaisuus? — Ei se se ollut; niin alhaiset eivät vaikuttimet olleet. Vaan ne olivat kentiesi ne ihanteelliset kuvasarjat, jotka olivat kuin syöpyneet mielikuvitukseeni ja sieluuni lukiessani kuvauksia romantilliselta ritariajalta. Tällainen, menneisyyden hämyssä harhaava aatos, se oli minulle luonut tulevaisuuteni mahdottomat toiveet. Se se kentiesi oli minut ajanut sotilasuralle…
Mutta sehän oli paennut, tuo vanha, hyvä ritariaika, se oli painunut ajan "kaikki nielevään hautaan!"
Kunpa olisi se aika vielä ollut käsissä, sittenhän olisi kelvannut sotilasalalla olla! Olisi kelvannut pelastaa joku ruusumainen olento — keijukainen, prinsessa… häijyn louhikäärmeen vallasta… — vienon kesäyön helmassa kavuta muurin yli puutarhaan ja siitä sitten — — — oi, se olisi ollut vallan ihanaa, suurta, runollista! Mutta se oli nyt kerran paennut tuo sankari-aika. — —