X.
Eräänä päivänä tein minä sitten sotilasvalani, tein niinkuin kaikki muutkin. Kohotin käteni arttelisalin pihkanväristä lakea kohti ja pidin kahta sormea pystyssä niinkuin näin toistenkin tekevän. Ja vannoin juhlallisen, pyhän valan sotilastuomarin johdolla.
Pataljoonan saarnaaja, joka tilaisuudessa oli läsnä, oli puheessaan arvellut tätä valaa sangen keveäksi kantaa. Ja totta se olikin ainakin minuun nähden… Valalta päästyä ei tuo taakka kovinkaan tuntunut raskaalta kantaa. Jotain hyvin juhlallista, mahtipontista liikkui vain povessani. Minä näet luulin alkavani jo tajuta ympäröiviä olojani.
"Sotilaan virka on kunniallisista kunniallisin" — niinhän sanottiinkin ohjesäännöissä! Ja sanottiin niissä paljon muutakin kaunista, puhuttiin niin ihanasti isänmaanrakkaudesta että mieli aivan taivaallisiin ylentyi, kun niitä rauhassa yksikseen lueskeli.
Niin, sotilasvalani olin siis tehnyt ja juhlallisin mielin astelin rivien etupäässä takaisin komppaniiaan, josta sitten saisin lähteä "vapauteeni", koska ei mitään harjoituksia sinä päivänä pidetty.
Mikä mieluinen sattuma: — minulle annettiin kirje! Heti ensi katsauksella tajusin, mistä se oli: — kaukaa, Venäjällä olevalta sotilasveljeltäni… Hauskapa on nyt nähdä, mitä hän kirjoittaa — mietin siinä pitkin askelin harpatessani pihan poikki omaan huoneeseeni, — nähtävästi tietää hän jo minunkin olevan sotilasuralla.
Mieleni oli niin kiintynyt kirjeen saantiin etten ollenkaan muistanut antaa päivystäjälle sitä paperossia, joka muuten kuuluu taksaan, kun joku komppaniiassa saapi kirjeen.
Kuoren avattuani luin kirjeestäni seuraavaa:
'Arvoisa asetoverini!
Nyt olen minä päättänyt tarttua kynään ripittääkseni sinua isällisesti, oikealla sotilasripillä. Mutta ensinnäkin kätesi otsalle ja kantapäät yhteen, sillä minä olen sinun päällikkösi ja herrasi, jota sinun tulee kuulla ja totella niin silmien edessä kuin silmien takanakin! — S:lta kuulin näet että olet jo nahkapoika. Luultavasti oli se oma päätöksesi että olet pukeutunut nykyisiin säkkihousuihisi? Ja miltä se nyt tuntuu elämä, joka on entiseen nähden ihan outoa ja uutta? Eikö totta että on mielessä tunne, joka hiukan vivahtaa kaipaukselle, ikävälle, kentiesi pelollekkin, jonka syytä oikeastaan et voi löytää? Luulen että näin on sinunkin laitasi, sillä niin oli ainakin minun. Ja olethan saanut samallaisen tai ainakin samankaltaisen kasvatuksen kuin minäkin. No niin, se on juuri tämä kasvatus, ne olot, joissa tähän asti olet elänyt ja joihin jo olet tottunut niinkuin jokapäiväiseen leipään, jotka vaikuttavat mielessäsi nuot sanotut tunteet. Sinä olet kasvanut juuri siinä piirissä, jossa yleensä puhutaan sotalaitosta vastaan, jossa sitä katsotaan ihan tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi, vieläpä kaikenlaisten paheidenkin pesäksi moititaan. Ja tosi onkin että siinä on paljon paheita, mutta se ei ole sotalaitoksen syy, sillä paheita on kaikkialla ilmankin, vaan sotalaitoksessa ne pikemmin huomataan ja varsinkin ankarimmin arvostellaan syyttämällä koko laitosta muutaman henkilön tekemästä paheesta, — sentähden että ne onnettomat ovat kaikki yhdenkarvaisia, kantavat kaikki samanmoista pukua!
Mitä taas laitoksen ja seuraavaisesti siis myös sen palvelijain hyödyllisyyteen tai hyödyttömyyteen tulee ihmiskunnassa, niin siitä vastaa hallitus, joka sen asian paraiten ymmärtää. Jos siis juolahtaa mieleeni ajatus että olen hyödytön olento ihmiskunnassa ollessani tällä uralla, niin minun täytyy tunnustaa se vääräksi, muistaessani että hallitus koko yhteiskunnan hyväksi ei katso yksityisten hyvää. — Ja voinhan minä tälläkin uralla vaikuttaa paljon hyvää! Otanhan osaa koko miespuolisen nuorison kasvattamiseen, jossa hyvällä tahdolla ja esimerkillä voin kentiesi monellekkin olla hyödyksi.
Keskustelen näin sinun kanssasi, sillä varmaankin olet itse näitä asioita miettinyt. — Jos esim. sinä ja minä olisimme perheen jäseniä, jonka isä olisi sotilas, ja meillä olisi veljiä ja sukulaisia, jotka myös olisivat sotilaita, joille siis sotilasura olisi käynyt tavalliseksi, ja mekin siis olisimme pienestä pitäen tulleet pitämään sitä tavallisena, niin sotamieheksi tulo ei luullakseni tunnustaisi meistä ensinkään haikealta, sillä meillä olisi kannatusta noiden edeltäjäimme menettelyssä. Mutta kun meillä ei tällaisia edeltäjiä ole ollut, niin täytyy meidän asiata itse tarkkaan punnita. Ja olemmehan sitä nyt punninneetkin ja tulleet siihen vakaumukseen että olemme oikeassa. Ja jos sinä kerran olet päättänyt ruveta sotilaaksi, niin pysy päätöksessäsi, jospa kohta väliin tuntuisikin kaihoa, jota, totta kyllä, useinkin ensimmältä tuntee, kun esim. aliupseeri on muka olevinaan ja käskee ja komentaa kuin suurikin herra. Mutta kun hänellä kerran on oikeus käskeä, niin on häntä nurkumatta kuultava, ja hänellekkin kunnia annettava; ja hänestä voi tulla sinulle hyväkin ystävä. Eikä pidä neuvoista milloinkaan pahastua. Ei kuitenkaan kannata kovin likeisiin tuttavuuksiin ruveta kaikkien kanssa. Sotamiesten pakinoita on väliin aika hauska kuunnella. — Ylipäänsä täytyy pyrkiä kaikkien, niin upseerien kuin miehistönkin suosioon. Upseerit siellä ———:ssa ovat yleensä jotenkin hyviä, kun heidän kanssaan käyttäytyy niinkuin tulee. Mikko se siellä on vähän pahakielinen, mutta ei se merkitse mitään. "Antaa haukan soittaa suuta!" Et sinä sanoista pahene. Mitä palvelukseen tulee, niin ole täsmällinen; äläkä ujostele ketään. (Jos sinua puhuttelevat ruotsiksi, niin vastaa ruotsiksi, sillä muuten voivat upseerit luulla sinua itsepäiseksi.) Tammikuussa menet luultavasti aliupseerikouluun, niin pääset läpi mutkittelematta. Ja on parasta että alustapitäin heti alat lukea kaikkia ohjesääntöjä…
Seurasi sitten koko joukko ystävällisiä neuvoja kadettikouluun valmistumisen varalta y.m. Sitten jatkui kirje näin: "Vääpeli Haukan kanssa olimme hyvissä väleissä, voit sanoa hänelle terveisiä minulta; hän on kunnon mies".
Kirjoita nyt pian, miten viihdyt oloissasi ja miten kulutat aikaasi kasarmilla, millaisia ovat: päällikkösi j.n.e., niin tarkkaan kuin mahdollista. Jos jokin sinua huolestuttaa, niin selitä asiasi mulle; koetan sinua opastaa ja neuvoa sekä vastata kysymyksiisi. — Vaikka mikäpä sinulla juuri voisi olla hätänä! Kaikki käy kyllä hyvin, kun on vaan tahtoa. Ja minullekkin olisi hauskaa, kun näkisin edes yhden veljen samaa latua hiihtävän kuin minäkin. Kentiesi vastaisuudessa vielä tulemme yhdessä palvelemaan ja yhdessä toimimaan. — — — Voi hyvin ja vastaa pian!
Veljesi — — —.'
Minä olin lukenut tämän kirjeen kasvavalla innostuksella, sana sanalta, lause lauseelta olin sen sisältöä ahminut. Niinkuin virkistävä sade lankesivat siinä lausutut aatteet minun epäilevään sieluuni.
Olihan se oma veljeni, joka noin kirjoitti, hän oli taistellut samaa tunteiden taistelua kuin minäkin ja osasi sentähden asettua minun kannalleni enemmän kuin kenkään muu. Miks'en minä siis kallistaisi korvaani hänen veljellisille neuvoilleen, jotka kaiketikkin minun parastani tarkoittivat!
Minä luin vielä kerran kirjeen lävitse, luin sen mieleen painolla ja entisellä innolla. Siinä oli todellakin — kuin elämännestettä nykyisyydelleni, tulevaisuudelleni!
Lähdin kaupunkiin. — Mitäpä minä yksin siellä kasarmikamarissani, kun oli valanteon kunniaksi vapaa päivä! Tunsin tulleeni äkkiä niin liikuntahaluiseksi ja vilkkaaksi, varmaksi.
Ja minä astuskelin pitkin kaupungin katuja niin reippaana kuin konsanaan nuori isänmaanpuolustaja voipi astua. Olin saanut tulta suoniini, tarmoa jäseniini. Tuntui niin sanomattoman uljaalta siinä astella pistintä vasemmalla kädellään heiluttaen — ja tietää olevansa mies, joka on oikealla uralla. Kaikellainen pelko oli rinnasta paennut ja sydän sykki rohkeana, toivehikkaana…
Sattui siinä tulemaan vastaani entinen kouluflammani. Minun flammakseni ne muut sen olivat ristineet siitä syystä että meidät joskus oli nähty yksissä talvella kelkkamäessä, yhdessä laskemassa, tai toisinaan kahden kesken jonakin — luonnollisesti kuutamoisena iltana kävelemässä. Emme olleet toisiamme tavanneetkaan sitten kuin keväällä, tuona ikimuistettavana hetkenä, jolloin minäkin olin Apollon lyyryä lähtenyt hakemaan. Oli se hänkin silloin lähettänyt pienen, vaaleanpunaisilla nauhoilla solmitun kukkaiskimpun, jota olin kantanut vasemmalla puolen rintaani — likinnä sydäntä — aina Helsinkiin saakka. Mutta nauha oli sitten jonnekkin hävinnyt…
Hän se sattui nyt tulemaan vastaani, yksiksensä, ja vaikka suhteeni häneen jo tuntui kokonaan väljähtyneen, teki mieleni kumminkin näin hyvän tilaisuuden sattuessa tyttöä vähän puhutella. Sillä minä tunsin nyt olevani erinomaisen rohkealla tuulella enkä enää mikään koulupoika, joka sain kovasti taistella ujouttani vastaan tohtiakseni pyörähtää tytön rinnalle, kun tämä tuli vastaan. Mutta nyt minä uskaliaasti heti pyörähdin ympäri, tulin sivulle kävelemään ja tein paraan kykyni mukaan sotilaallisen tervehdyksen.
— Vieläkö Helmi minua tuntee? kysyin iloisesti.
— Minäkö?… miksikäs minä en tuntisi…
— Onpa se sentään ihmeellistä että Helmi minut tuntee, vaikka olen pukeutunut sinelliin! — minä lausuin tämän sanan mahtavasti, äänenpainolla.
Mutta ei Helmi sitä pitänyt minään ihmeellisenä. Olihan hän kuullut!…
— Keneltä sitten?
— Tytöt sanoivat koulussa…
— Vai niin…
Minun teki mieleni kysyä Helmin mielipidettä nykyisestä urastani, mutta kysymättä se sentään jäi. Sen sijaan aloin tiedustella hänen kesänvietostaan, minkälainen se oli ollut, oliko ollut hauskakin, — olihan se ollut! — miten se taas hurisi, kun oli naiskoulun ylimmällä luokalla, tuntuiko vaikealta, oliko tullut uusia opettajia j.n.e. —
— Eihän sitä enää saisi kävelläkkään kenenkään kanssa kadulla, sai
Helmi sanoakseen sopivan väliajan perästä.
— Kävelläkkö!… miksikä ei?
— Johtajatar on ankarasti meitä kieltänyt…
— No voi tuota otusta!… — mutta kyllä kai silti sotilasten kanssa? kysyin ylpeänä tästä nimityksestä, jonka nyt niin pyhästi tahdoin omistaa.
— Ei kenenkään! vakuutti Helmi puoleksi ilon, puoleksi surun valtaamana, mutta nähtävästi ei hänelle ollut mitään sitä vastaan että häntä saatoin sinne, jonne hän oli menossakin. Ja minä erosin hänestä yhtä vilpasmielisenä kuin olin ollut hänet kohdatessanikin. —
Kun kasarmiin iltapimeällä, tähtien tuikkiessa, palasin, olin vielä hilpeä koko olemukseltani ja veljeni kirjeen tuottama innostus eli vielä pirteänä virvoittuneessa sielussani.