XI.
Se kirje elähytti ja innostutti minua kuitenkin ainoastaan hetkeksi, sekin. Vaikka siinä tulevaisuuttani oli niin tärkeiltä näkökohdilta punnittu, jäi siihen sittenkin mielestäni joku hämärä kohta, jonka olisin toivonut tulevan minulle kirkkaammaksi. Minä en sittenkään voinut kokonaan vapautua siitä alakuloisuuden vaikutuksesta, jonka muutama-viikkoinen kasarmielämä minuun oli tehnyt.
Jos olisi ollut jotain ympäristössäni, joka olisi minussa tuota tuonoin syttynyttä innostusta vireillä pitänyt ja kannustanut, antanut minulle korkeampia aatteita ympäristöstäni, niin olisin luonnollisesti tuntenut päätöksessäni varmuutta. Mutta sitähän ei ollut, — minä en sitä voinut löytää. Kaikki, mikä minua ympäröitsi, näytti minusta joko lapsellisen joutavalta taikka muutoin ontelolta, vähäpätöiseltä.
Seuraavana aamupäivänä — tarkoitan mainitun innostuttavan kirjeen tulon jälkeen — seisoi kapteenimme Gräsberg komppaniian käytävässä pitäen esitelmää kiväärin ampuma-, tähtäys- ja kuulanlentolinjoista. Kuulijoina olimme pääasiallisesti me, nahkapojat, jotka siinä hänen edessään hurstisissa puseroissamme seisoimme rivissä, kädet kupeita vasten painettuina. Opetusaine oli sattunut mitä vaikeinta laatua, käsittelihän se aivan abstraktisiakin asioita, joita ei rekryytin pääkoppa hevillä ota vastaan. Sen älysi kokenut kapteenimme vallan hyvin ja sentähden tahtoi hän tehdä esitelmänsä niin kansantajuiseksi kuin mahdollista. Mutta vaikeaa se oli sittenkin.
Tuo kuulanlento-linjan kaarevuus se kyllä meni mukiin ja ampumalinjankin saattoi suuremmitta aivoponnistuksitta käsittää — sen älysi tuhmempikin — vaan se tähtäyslinja — vie sun seitsemän sutia! Sen ajateltavaisuutta näytti kapteenistakin mahdottomalta ajaa rekryyttien järkiin. Vihdoin alkoi hän puhella vertauksilla, mihin hänellä lienee ollutkin synnyinnäinen taipumus.
— Kun minä olin nuori — selitti kapteeni — ja minulla oli morsian — joka nyt on minun rouvani — niin… — helvetti, Kivikangas! — nukkuuko se siellä? Silmät auki! ärjäsi kapteeni kesken opetustaan ja jatkoi sitten tyynesti:
— Niin, kun minä olin nuori ja minulla oli morsian, — se, joka nyt on minun rouvani — niin illoin, maatapannessani… aina muistelin häntä (tämä alkoi kuulua runolliselta!) — ja ajattelin hänen päällensä (kapteeni oli puheessaan ruotsivoittoinen) — ja vaikka en häntä sillä hetkellä nähnytkään, niin olin kumminkin hänet näkevinäni… ymmärrättekö, mitä, hah? —
Kukaan ei vastannut; kaikki näyttivät pinnistelevän järkeänsä saadakseen itselleen selväksi, mitä kapteenin entisellä morsiammella oli tekemistä näiden ihmeellisten linjojen kanssa.
— Se — jatkoi kapteeni kumminkaan suuttumatta — oli nyt ajattelemista… minä näin hänet ajatuksissani. — Samalla tapaa teidän nyt täytyy ajatella tätä tähtäyslinjaa, vaikka ette sitä näekkään!
— Noh, Korkala, mitä se nyt ymmärtää tästä? kääntyi hän lähinnä seisovan puoleen ja hänen silmänsä kiiluivat omituisesti; kentiesi oli tämä nuoruudenmuisto hänelle kalliskin. — Kentiesi entinen aika pikimmältään vilahti hänen sielussaan, herättäen kaipuunsekaisen tunteen, joka heti taas haipui, koska sen täytyi haipua.
Korkala seisoi siinä mykkänä. Luulin hänen vieläkin epäilevän näitä ihmeellisiä asioita, mutta nähtävästi sentään erehdyin.
— Hah, oletko sinä koskaan ajatellut morsiammen päälle, mitä, hah? uteli häneltä kapteeni houkuttelevasti.
— Joo, herra kap… kuiskasi puhuteltu ujosti.
— Ahaa, ahaa! — sillä miehellä on morsian jah! riemuitsi kapteeni aliupseereille silmää iskien, ja kaikilla vetäysi suu nauruun.
Ja nyt alkoi kapteeni tiedustella Korkalalta tämän morsiammesta, kyseli, oliko kauniskin, oliko rikas ja rakas j.n.e. ja johtui siten puhumaan kaikkea muuta paitsi opetusainettaan. Kun hän taas tuli virkatuntoisuuteensa, ryhtyi hän toisellaiseen aineeseen.
— Mikä on patruuna, Piekola? kysyi hän.
— Se on pyssyn luoti, herra kapteeni, vastasi nähtävästi iloissaan näin helposta kysymyksestä puhuteltu.
— Pyssynkö? Rapapyssynkö?
— Hah? — ja luotiko? — Kyll' maar' se on semmoinen luoti kuin Piekola itsekkin! Mutta mikä se on? Hah? — Ei tiedä? Mikä patruuna se lienee — onko se Ravanterin patruuna, mitä, hah?
— Ei, herra kapteeni, se on kiväärin patruuna, jolla ammutaan…
— Vai kiväärin! —
Ahaa, vai niin, no… minkälainen se sitten on, hah? — Pyöreäkö niinkuin Piekolakin?
— Soikulainen se on ja messingistä, herra kap…
— Joo; — tällä patruunalla on ensinnäkin komea turkki ettei paleltuisi… sitä kutsutaan hylsyksi. Tämän hylsyn takapuolessa — hännässä on sillä nalli… ja vatsassaan on hänellä, tällä patruunilla sakeaa puuroa, ruutia… ja kun se nalli napsahtaa, niin tämä patruuni alkaa oksentaa… puuro tulee ulos kurkusta sellaisella voimalla että viepi pään mennessään: — "hänelle tulee vatta kipeä ja pää lentä pois!" Tämä patruunin pää, se kutsutaan kuulaksi… — Mitä, hah, eikö se ole niin?
— Jaa, herra kapteeni, niin on…
Kaikkien täytyi tunnustaa että kapteenin selitys ihan piti paikkansa.
Epäilemättä oli kapteeni lukenut kemiaa ja ymmärsi tärkeät kaasulait.
Mutta jos tällainen kansantajuinen opetus lieneekin muita jonkun verran viehättänyt, minua ei se kumminkaan viehättänyt. Vaan minä otin sen nytkin hyvin raskauttavalta kannalta, olin surullinen — ja irvistelin mielessäni kaikille näille harjoituksille.
* * * * *
Ne lähtivät verkalleen kulumaan nuot tuollaiset päivät. Luntakin alkoi jo ulkona pyryillä ja pitkän syksyn ryvettynyt verho näytti viimeinkin hautautuvan talven valkoisen viitan alle. Mutta jonkun päivän perästä jo saattoi taas ilma lauhtua ja tulla märkä vesisade. Luonto leikitsi narripeliä ja oli niin levoton — kuin minäkin!
Harjoitukset luistivat yksitoikkoista rataansa. Aamuisin oli voimistelua, päivin tavallisesti kunnianteko-harjoituksia ulkosella sateessa ja saviliejussa, taikka kivääriliikkeiden alkeita komppaniian käytävässä, illoin joko luokalla oloa tahi hullunkurisia vastaamis-harjoituksia venäjänkielellä.
Minun ei kumminkaan aina tarvinnut olla mukana, vaan sain opettajani kanssa usein oleskella kahden kesken missä milloinkin oli tilaa harjoitustani varten. Noissa kahdenkeskisissä harjoituksissa valtasi minut pian semmoinen koti-ikävänkin tunne, etten koskaan — edes nuorempana ollessani — ollut moista tuntenut. Ja aika, ja elämä tunnusti täällä menevän aivan hukkaan, ihan tyhjään. Olihan tämä nyt niin kauhean joutavaa, lapsellista… Seisoa siinä ja kuunnella tuon irvinaamaisen jefreitterin opetuksia, jotka olivat minusta niin kuivia, niin ummehtuneita, etten voinut niitä mitenkään seurata! Ainoa, mikä minua harjoituksissani toisinaan huvitti, oli vain oikaista opettajani kovin hullunkurisia komentosanoja. Mutta tehdä, mitä niillä sanoilla tahdottiin, oli alussa vaikeampaakin. — Etenkin kivääritemput. Se kivääri se tuntui alussa niin surkean raskaalta että epäilytti, miten jaksamisen kanssa kävisi. Ja niin kömpelöä oli sen käyttö ensimmältä. Oikein peloitti napletsootakin tehdessä että luiskahtaa käsistä ja rämähtää laattiaan — ruununkapine, jota joka päivä teroitetaan hoitamaan kuin silmäteräänsä. Ja mahdottomalta näytti oppia sitä niin nopeasti ja ketterästi liikuttelemaan kuin opettajani, jefreitteri, joka kuin huvikseen ja kertaakaan hairahtumatta otti peräkkäin knoogit ja napletsoot, napletsoot ja nakraullit, taikka muita sellaisia enemmän tai vähemmän uljaita temppuja.
Ei se lupaavalta juuri näyttänyt tuo minun temppuilemiseni, vaan vähitellen siihen jo kuitenkin totuin. Ja eräänkin kerran, kun napletsoo sattui menemään paremmasti, virkkoi opettajani armollisesti: — No osaattehan te, vapaehtoinen, vaikk'ette sanonut oppivanne! Hyvin menee… Levähdetään nyt vähän — tahi mennään tuonne kapperoon lukemaan "käsikirjasta".
Ja me menimme yhteen osaston aliupseeria varten eroitettuun komeroon, jossa oli rauhaisa sotilastieteitä harjoittaa. Jefreitteri rupesi lukemaan minulle ohjesääntöjä ja minä muka häntä kuuntelin, muka! — sillä mielikuvitukseni liiteli kokonaan ulkopuolella näitä piirejä ja tuskaisa tunne painosti sydäntäni.
Jefreitterikin taisi huomata etten ollut erittäin huvitettu näistä ohjesäännöistä, koska hän pian herkesi luvustaan ja kävi noutamassa päivän sanomalehden, — ja se kyllä minua paremmin miellytti. Mutta silloin en ruvennutkaan enää oppilaaksi, vaan aloin itse sitä lueskella, — hänellekkin. Kun noin istuimme lautakopperossamme tutkien sanomalehteä, sattui äkkiä kapteeni tulemaan samaan huoneeseen ja nähtyään opettajani raollaan olevan oven takaa huusi murahtaen, mitä jefreitterillä siellä kopissa oli tekemistä.
— Minä opetan vapaehtoiselle linnapalvelusta, herra kapteeni! huusi jefreitteri viattoman rohkeana vastaan.
— Opetatte? — Helvetti! — ette te siellä saa opettaa! — Ulos sieltä heti!
Ja silloin tuli meille kopistamme kiireinen lähtö, mutta jefreitteri hän nauraa virnisteli mielissään ettei toki pahemmin ollut käynyt. — — —