XII.
On ilta ja minä istun yksin kylmän kolakassa kasarmikamarissani. Lampun ääressä selailen minä siinä sotilaskirjoja. Tuli räiskää rautaisessa uunissa, johon lumisia kuusihalkoja on kantanut majavahtini.
Selaillessani kirjoja pysähdyn minä välisti jollekkin sivulle, luen rivin toisensa perästä, väliin innostuneena, väliin ivalla ja katkeruudella.
Niin, kyllähän se niin on… niin kai sen täytyy olla… sotamies on isänmaanpalvelija… hmhyh!… hänen tulee uskollisesti ja vilpittömästi palvella keisaria ja valtaistuinta… ja isänmaata… olla nöyrä — koiran nöyryyttä! — ja kuuliainen päälliköilleen — orjan kuuliaisuutta! — … kärsiä kaikkia puutteita… usein kohtaavia vastoinkäymisiä… vilua ja nälkää… ymmärrettävästi viimeiseen veripisaraan saakka…
Mitä! — viimeiseenkö veripisaraan saakka? Niinhän runoissa muistaakseni lauletaan… Hmhyh! Kyllähän se niin on ja kai sen niin on täytymys olla… Mutta kumminkin, kuinka voi…
Kylmän väreet kävivät läpi jäsenteni; — tuleehan se helposti kylmä, kun ikkunan edessä istuu — ja minä siirryin uunin eteen jakkaralle istumaan ja kohentelin valkeata rautaisella kohentimella. Pian olivat puut humisten palaneet loppuun. Minä jäin tuijottamaan hiilokseen, joka siinä hiljalleen ritisi, punaisena hehkuili, kunnes vähitellen mustui ja tummeni. Ja minä vaivuin omiin, äänettömiin mietteisiini — — —
Taattaattaattaat… tuu raa taattaat tam… — alkoi torventoitotus kuulua. Se oli valmistussoitto, joka kutsui iltahuutoon. Monesti oli se jo mielestäni soinut siitä kuin tulin kasarmiin ja minä tunsin sen sävelen jo hyvästi ulkoa.
Se se herätti minut mietteistäni.
Kaappasin sinellini vaarnasta, väänsin lampun liekkiä vähän pienemmäksi ja juoksujalassa harppasin pihan poikki komppaniiaan. Siellä jo olivat kaikki asettuneet riveihin ja seisoivat plutoonittain rintamassa, kuluneet sinellit vyöttöminä ja höllinä hurstisten puseroiden päällä ja kairalakit päälaella. Plutoonain aliupseerit parhaallaan "huusivat" miestensä nimiä ja kukin omaa nimeään huudettaessa vastasi kovalla äänellä "minä!" Vanhat sotamiehet eroitti helposti tuosta "minä"-huudostaan, sillä ne karjasivat sen koko olentonsa voimalla — tuon subjektiivisen "minänsä", jota he jo kolmatta vuotta olivat saaneet huutaa. He eivät oikeastaan huutaneetkaan "minä!" vaan he huusivat "_mi_nä!" taikka "mi_nä_!"
Minusta kuulesti siltä kuin useankin äänessä olisi ollut juuri sellaista katkeruutta ja hillittyä kapinallisuuden tunnetta, joka väkisten pyrki asumaan minunkin rinnassani. Kun sitten "vapaehtoista" huudettiin, koetin minäkin ilmaista persoonallisuuttani samalla äänellä kuin vanhatkin sotamiehet. Sillä jonkunlainen kapinallisuuden tunne asui todellakin povessani…
Mutta kun siinä samassa vääpeli, sininen vyö vyötäreillään ja pitkä miekka kupeilla juhlallisena astui komppaniiaan ja hänelle komennettiin plutoonittain "smirnaa!" ja kohta sen jälkeen "na-malitvussa" seisten lakittomin päin ruvettiin veisaamaan "Ah mik' onpi elon tääll'…", niin ikäänkuin sulivat kaikki pienet kiukunnystyrät sapekkaasta mielestä. Ja joku juhlallinen pyhyyden ja sovinnollisuuden tunnelma virisi itsestään sydämmessä… Silloin unhoittuivat kaikki kalvavat huolet ja ikävät havainnot, katkerat luulot ja ilkeät epäilykset, ja hartaina kohosivat veisuun sävelet yli ajan ja äärellisyyden. Ja koko komppaniia tuntui niin kodikkaalta ja veljelliseltä.
Mutta kun iltarukous kohta loppui, lakit komennettiin taas tylyllä äänellä päähän ja vääpeli virallisella kylmyydellä alkoi lukea huomispäivän päiväkäskyä, oli kuin kaikki sopusoinnun hengettäret kiireimmän kautta olisivat sydämmestä poistuneet ja kuin koko äskeinen harras veisuu olisikin ollut vain pelkkää itse-petosta. Kuinka koneellisilta ja hengettömiltä ne kuuluivatkaan tuon päiväkäskyn määräykset, ja kuinka kammottavilta sellaiset pykälät kuin: "se ja se rangaistaan siitä ja siitä niin ja niin monen vuorokauden arestilla…"! Ja: "miehistöä kielletään ankarasti siitä ja siitä…"! Ja: "koska päällikkö-kunta on huomannut että… niin varoitetaan rangaistuksen uhalla…" j.m.s.
Kun sitten virallinen puoli iltahuutoa oli päättynyt, piti vääpeli — niinkuin ne aina pitävät — vielä opettavaisen, kasvatusopillisen nuhdesaarnan muutamille nuorille sotamiehille höystäen esitelmäänsä, kuten kapteenimmekin, raa'asta luonnosta otetuilla vertauksilla — ja niitä kuullessa laskeusi yhä rasittavampi mieliala sydämmeeni. — Viimeisenä kuului ohjelmaan vääpelin komento:
— Huoneisiin, mars! ja komppaniia hajausi osastoihinsa. Mutta minä sain lähteä kamariini pihan yli astelemaan. Siellä, ulkona, kumotti nyt kelmeä kuu, ja tähdet tuikkivat hiljaisina, kirkkaina tummansinisen taivaan korkeudessa…
Minä pysähdyin hetkeksi tätä näkyä ihailemaan ja niin oudot kaihot nousivat rintaani; — aina ne muutoinkin nousevat milloin tahansa yksinäni kuutamossa kuljen.
Ollappa nytkin vapaudessaan!
Ja ollappa kotijärvensä rannoilla! — —
Mutta minä en saa täällä haaveilla! Tämä ei ole mikään haaveilupaikka… Minun täytyy tukahduttaa mielestäni kaikki lempeämmät tunteet ja jäykistää liian herkkä mieleni — kylmettyä ja kovettua. Niin, kovettua kai minun täytyy! —
Ja minä kiiruhdan kamariini, väännän lamppuni liekin entiselleen ja istahdun pöytäni ääreen.
Tänään olen minä taas vieras maailmalle, vieras elämälle — ja itselleni.
Vaistomaisesti riisuudun paitahihasilleni ja lampun puhallettuani sammuksiin istun vielä kauvan ikkunan ääressä.
Sillä siellä on niin ihmeen kirkas kuutamo… Ja minä olen niin nuori…
Vahtikellon lyönti havahduttaa minut taas, ja minä paneudun kiireesti levolle jaksaakseni oikeaan aikaan ylös. — —
* * * * *
Aloin vähitellen tottua olooni. En enää aina yhtä synkkänä muurottanut harjoitusten aikana. Saatoin jo olla aivan reipaskin ja laskea pientä pilaa muiden sotamiesten kanssa. Kuuntelin tarkkaavaisemmin selityksiä, miten sitä sotamieheksi tässä pitää oppia ja koetin nauraa kuten muutkin kapteenimme hullunkurisille esitelmille.
Kunnianteon säntillistä noudattamista tahdoin myös muistaa; saamani ankarat nuhteet kehoittivat minua pitämään silmäni auki ja huomaavaisuuteni vireillä.
Ainoastaan pimeinä syysiltoina, kun kaupungissa satuin olemaan lomalla, saattoi kunnianteossa tulla erehdyksiä. — Mikäpä se pimeässä saattoi nähdä, kelle oli pysähdyttävä rintamaan, kelle tehtävä tavallinen kunnia! Ja ei niiden olisi luullut viitsivän siitä välittää, jos joku pimeässä liikkuva olento nosti kättä päähineeseen tahi oli nostamatta.
Ei olisi luullut viitsivän! — Kuitenkaan ei ollut kunnianteon kanssa leikitteleminen. Sillä varoittavia esimerkkejä oli paljon ja monesti kerrottiin kuinka oli sille tai sille käynyt, kun ei tullut tehneeksi kunniaa, — kuinka sitä tai sitä kerran luutnanttikin oli pimeässä ajanut takaa aina kasarminportille asti, jossa se onneton pakenija sattui tuuskahtamaan nenälleen ja siinä samalla joutui kovin tarkan päällikön kynsiin.
Mutta rajansa kai piti mielestäni niilläkin säännöillä olla. — Olinko minä mikään kissa, joka pimeässäkin näkee!… Ja onko mitään sääntöä poikkeuksetta!…
* * * * *
Kun ilmat olivat käyneet kylmemmiksi ja pysyväinen talvi vihoviimeinkin oli tullut, tuntuivat päivät luistavan entistä nopeammin ja entistä hauskemmin, huolimatta yksitoikkoisista kivääriharjoituksista. Siihen lienee vaikuttanut sekin seikka että nyt olin tilaisuudessa pikemmin pääsemään kaupungille. Talven tulo oli näet herättänyt minussa urheiluhalun ja kun potkuria siihen aikaan vielä pidettiin uutena, käytännöllisempänä kulkuneuvona kuin kentiesi nykyään, ryhdyin innostuksella sellaiseen urheiluun. Väliin taas valtasi minut tavaton hiihtointo.
Ja mikä onkaan sen varmempi keino hetkeksi vapautua raskauttavista mielihauteistaan kuin urheilu raikkaassa talviluonnossa! Silloin se suloinen hyvän tunne, joka jäsenten norjistuessa viriää koko ruumiiseen, saapi raikkaan vastakaijun mielessäkin. Nurja katsantokanta ja synkät ajatukset hälvenevät kuin höyry ilmaan ja olevat olot väikkyvät mielessä niin eheinä ja hyvinä että jonkunlainen kiitollisuuden tunne niitä kohtaan itsestään syttyy poveen.
Niin oli ainakin minun laitani silloin. Urheillessani saattoi kasarmi tuntua minusta mieluisimmalta paikalta maailmassa ja sotilaselämä onnellisimmalta elämältä, mitä koskaan voidaan ajatella. Ja sellaisina hetkinä en kylliksi voinut itseäni ihmetellä että koskaan olin siitä muuta ajatellutkaan.