XIII.
Minulla oli tapana toisinaan kasarmiin palatessa iltaisin pistäytyä asemahuoneella. Olin siellä eräänkin kerran, kun matkustavaisia tuli tavallista enemmän. Se oli joulukuun alkupuolella, jolloin jo ylioppilaitakin palaili Helsingistä. Niitä tuli tähän aikaan melkein joka ilta joku; väliin oli ainoastaan yksi, väliin kaksi ja kolme samassa matkueessa.
Tuona iltana, jolloin minä satuin asemalle, osui myös tulemaan pari, kolme. Ja yksi niistä oli minun tovereitani.
— Terve, Eemeli! lausuin hänet matkustavain joukosta havaittuani.
— Kah… totta vieköön… sinäkö se olet! — ja sotamiehenä! — no terve mieheen, vähälläpä en ollut tutakkaan!
Me paiskasimme tuttavallisesti kättä.
— Mutta peijakas vieköön, sinähän taidat olla puls…
— No älähän nyt viitsi tässä… eikö sieltä muita tullut — tuttuja?
— Kyllä niitä huomenna tulee…, vai niin että sinä olet sotamies!… Että sinä, joka…
— Jopa… niinhän tässä muka oltaisiin! keskeytin minä ja puristin lujemmasti jo rakkaaksi käynyttä pistintäni.
Siinä tunkeili eräs pataljoonan luutnantteja väkijoukon läpi.
— Kuules ta! — pitääkö sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä fronttia? kysäsi toverini omituinen hymy huulillaan.
— Tietysti, mutta ei "fronttia" kumminkaan, vaan kunniaa!…
(Minua harmitti ettei toverini tuntenut tavallisimpia sotilastermejä).
Ja minä nostin miehevästi käteni lakin reunaan luutnantin kulkiessa sivuitse; ja tämä armollisesti vastasi tervehdykseeni.
Siinä oli samalla tavarahuoneen luukku vedetty auki, ja toverini kiiruhti matkakompeitaan perimään. Minä vetäysin syrjään seinänvierustalle tungoksen tieltä ja olin sieltä hyvässä tilaisuudessa tarkastelemaan häntä, joka kokonaan jo näytti minut unohtaneen ja tavaroitaan odotellessa puheli veljensä, lehtorin kanssa, joka rouvineen oli tullut häntä, nuorempaa veljeään vastaan ottamaan.
Kuinka hän näytti oppineelta ja hienosti sivistyneeltä tuo Eemeli mustassa samettilakissaan, jonka ponnassa kiilui kultainen lyyry! Kuinka hänen käytöksensä oli minusta nyt vapaata ja miellyttävää, kun hän tuossa kädet seljän takana selitti jotain kälyllensä, — jotain sukkelaa, joka pani hienon rouvan posket vetäytymään hymykuopille! Ja kuinka hän kohteliaasti nosti lakkiaan nähdessään asema-huoneen toisella puolen entisen "kouluflammansa" ja meni pikimältään häntäkin tervehtimään sanoen terveisiä tälle joltakin, jonka oli matkalla tavannut!…
Melkein kademielin katselin tätä nuorta, toivorikasta toveriani, joka nyt pääkaupungin opinahjoista aivan virkeänä ja punaposkisena palasi kotiseuduilleen.
Ja kaiho ja alakuloisuus valtasi minut kokonaan kun tulin ajatelleeksi omaa tointani ja omia harrastuksiani. — Olinko minä nyt likimainkaan yhtä innokas urallani kuin tuo toinen omallaan?
En! — Niillä oli jotain äärettömän halpamaista noilla minun tulevaisuuspuuhillani! Lieneekö se ollut tuo "ehta nappiherran aate", joka ne siksi teki? — Vai oliko kaikki sittenkin petollista luulottelua vain ja seurausta siitä että olin ollut huomaavinani jotain ivallista hymyä toverini huulilla, kun hän äsken minua puhutteli? — Mitä se lieneekin taas ollut, — en minä sitä nyt tahtonut loppuun ajatella… Sillä surua oli minulla kyllin jo ennestäänkin.
Välittämättä minäkään puolestani enää toveristani, pujahdin siis asemahuoneesta ulos ja lähdin kiiruusti kasarmia kohti. Minä kuljin tuota jo ennen puheena ollutta oikotietä, vieläpä itse rautatietä, sillä tähän aikaan vuorokautta ei siellä ollut mitään pelkoa vahdeistakaan. Se tie kulki suorassa suunnassa kaupungin hautuumaan ohi, ensin pitkin keinotekoista harjannetta, sitten pitkin nurmikkorinteistä notkoa ja viimein kasarmin kohdalla se vähitellen tasaantui muun maanpinnan kanssa.
Taivas oli pilvien peitossa; ainoastaan pari tähteä välähti toisinaan niiden lomasta. Vallitsi talvi-iltainen pimeys ja aamuksi näytti tulevan tuisku.
Joku olento siinä näkyi tulevan vastaani. Minä paransin kulkuani, otin paremman ryhdin ja rykäsin. Tulija teki sivuuttaessaan komeasti kunniaa — minulle. Juuri kun hän astui ohitseni huomasin hänen hihassaan kolme nauhaa…
Siis vanhempi aliupseeri! — — Minusta oli niin hauskaa joskus vetää nenästä heitäkin. Ne olivat toisinaan niin mahtavia olevinaan. Varsinkin muuan pieni vääräsäärinen aliupseeri. Oli kerran muistuttanut vastaantullessa että tein hänelle kunniaa sormikas-kädessä… Entäpäs nyt suurikin herra! — —
Lähestyin kasarminporttia. Siellä täytyi pitää silmänsä auki. Ei tiennyt, mistä milloinkin joku upseeri sattui pujahtamaan. Niitä oli aina liikkeellä siellä klubinsa luona.
Portinvartija tarkasteli minua, siinä kun lähestyin. Hän katsoi oikein turkkinsa hihan alta että pitääkö tuolle tulijalle tehdä kunniaa vai eikö pidä. Silmälasieni kiilto se monesti oli jo portinvartijoita iltasilla pettänyt, mutta nyt ei pettänyt. Se sattuikin olemaan saman komppaniian miehiä, vieläpä samasta plutoonastakin.
— Mistäpäs nyt vapaehtoinen? kysyi hän rauhallisesti, tukkien pitkiä turkinhihojaan vastatusten ja asettuen mukavaan asentoon.
— Tuolta kaupungilta, sanoin kuivasti, tuntien tällä kertaa haluttomuutta puheluun.
— No siellähän lysti oli —?
— Mikäpähän lie juuri lystikään ollut…
— Ka miksikä ei? — Siellähän ne on tytötkin —?
— Olkoot vain! Rauhassa minulta saavat olla!
— "Tepä taiattai olla erillainen mies kun se entinen Vänteliinin vapaehtonen…?"
— Jos lienen… hyvästi!
Portinvartija jäi hiukan kummastuneena katsomaan minun jälkeeni toviksi aikaa. Sitten alkoi hän taas edestakaisin kävellä määrätyllä alueellaan.
Tällä kertaa ei ketään upseeria näkynyt liikkuvaksi, hiljaista oli muutenkin kaikki kasarmipiirissä ja ainoastaan upseeriklubista kuului väliin jotain ääntä; siellä taisivat pitää tanssiaisia kaupungin neitosille, ja kirkas valo loisti sen ikkunoista lumeen. Komppaniian ulkoseinältä näkyi valoa vain yhdestä ikkunasta; nähtävästi siellä joku nahkapoika kotipuoleensa kirjoitteli muiden jo maatessa, — kirjoitti että "nyt lähestyn teitä muutamilla rateilla — — ja sytämmen rakkaita tervehtyksiä…" — Pihan puolella rakennusta paloivat himmeät yölamput, joiden ääressä päivystäjä ja lähetit valvoivat.
Huolimatta poiketa komppaniiaan takaisintuloani ilmoittamaan — vaikka muistinkin veljeni neuvot täsmällisyydestä — nousin portaita ylös kamariini ja menin pian levolle. Ja unissani näin eilisiltaisen toverini, joka ivallinen hymy huulillaan kysyi minulta: "pitääkö sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä fronttia?" Ja minä olin kuulevinani hänen ääneensä nauravan. —