XIV.
Kun seuraavana päivänä aamu- ja iltaharjoitusten väliajalla seljälläni lepäsin loikoen sänkyni päällä, kuului kiivasta juoksua rappusilta ja kohta syöksyi ovesta sisään vapaehtoinen Jussi Kellolainen, hengästyksissään huutaen:
— Hei, pyhä veli! Tiedätkö mitä?… Nyt on tänne pataljoonaan tullut muuan ryssäläinen räätäli, jolta saapi tilata niitä uusia lakkeja — lättälakkeja. Lähdetään nyt heti niitä tilaamaan!… mitä, eikö lähdetä? — Lähden kai minä ainakin! sanoi hän ennenkuin ehdin sanaakaan virkkaa.
— Tuota, tuota… älähän nyt hätäile… niitä lakkejako, joista kerran oli kirjoitus sanomissa. Jokos niitä sitten saisi pitää?
— Jo; varusmestari sanoi kysyneensä pataljoonan taloudenhoitajalta ja hän kuului sanoneen että saapi, jolla lienee.
— Älä hiidessä! huudahdin minä kohoten koppina sängyltäni; minuunkin näet tarttui toverini innostus. — Vai on tullut ryssä…
— On, on… lähde nyt heti pataljoonan kansliaan, siellä se kuuluu olevan… shaagom mars! huusi Jussi Kellolainen, joka suuresti rakasti venäläisiä komentosanoja.
— Odotahan, odotahan… eihän tässä nyt hengen hätää…, pannaan sitten vaikka pikommia! —
Minulla oli täysi työ pidättää kumppaniani, kunnes olin saanut silmälasit nenälleni ja lakin päähäni.
— Vai uudet lakit! — — —
Me riensimme juoksujalkaa pataljoonan kansliaan, tapasimme siellä mustapartaisen miehen, joka solkkasi huonoa ruotsia, ja annoimme hänen ottaa päistämme mittaa. Hän lupasi lähettää lakit uudeksi vuodeksi.
Vapaehtoinen Jussi Kellolainen oli läpi läpeensä innostunut asiasta ja kun olimme palanneet takaisin minun huoneeseeni, lausui hän vielä mielihyvänsä tuosta verrattomasta tapahtumasta.
Sillä lättälakkeja ei ollut vielä kellään, ja me siis tulisimme ensimmäisinä niitä käyttämään.
— Ajatteleppas, kuinka se tulee näyttämään pulskalta päässä, tuo lättälakki! saneli hän hykerrellen käsiään ja silmät melkein kosteina liikutuksesta.
— Minkälainen se sitten oikeastaan on? kysyin minä, jonka innostus jo alkoi laimeta.
— Etkö sinä tiedä! huudahti Jussi Kellolainen melkein säälivällä äänellä — se on samaan tyyliin kuin rakuunoilla… ajatteles! — sininen nauha ylt'ympäriinsä reunoissa, metallinen kokaardi yläkulmassa ja sen alapuolella ponnassa keltainen pataljoonan numero… niin hiton uljas! Ja kiihkeällä äänellä lisäsi hän kuin itsekseen: — Voi kun olisivat jo jouluksi joutuneet että siellä maalla olisin loma aikana vähän saanut herrastella!
Kun minä en enää ollut halukas jatkamaan keskustelua tuosta uudesta pyrstötähdestä, joka lupasi ilmaantua sotilaallisen taivaan reunalle, kysyi hän kummeksivasti:
— Mitä? — eikö sinusta ole mukava, kun saadaan nuot lakit? — Sitten kun kävellään tuolla kaupungilla kolmikannassa me vapaehtoiset ja…
— Kyllä, kyllä… ymmärrän, herra Jussi Kellolainen! Sittenpähän nähdään… — Aijotko muuten silloin panna sen uuden tupenkin vyöllesi?
— Minkä tupen? kysyi hän hämmästyen ja arasti hypähtäen seisalleen tuolilta, jolle oli istahtanut.
— Sinähän kuulut laitattaneen itsellesi erityisen pistimentupen, jossa on vaskea muutaman tuuman verran kärenpuolella ja muistaakseni suupuolikin leveästi kiiltävällä metallilla silattu!
— Kuka sen on sanonut? naurahti hän, mutta kalpeni heti eikä vähään aikaan tiennyt mitä sanoisi.
Hän ei kumminkaan huolinut kieltää että niin oli tehnyt, vaan kaiketi loukkasi tämä ilmituotu turhamaisuus niin hänen kunniantuntoansa, että hän hetken päästä, saaden tekosyitä, lähti pois luotani.
Minä, jääden entiselle sijalleni seljälleni makaamaan, aloin pyöritellä päässäni kysymyksiä, mitenkä oikeastaan hän, tuo minun innokas asetoverini, oli kutsumuksensa käsittänyt. Ja katselimmeko eri kannalta kaikkea sitä, mikä meitä ympäröi? — — —
Että niin teimme, sen tulemme vielä kentiesi näkemään.
* * * * *
Iltaharjoituksissa oli minut pantu yhteen "vanhojen miesten" kanssa kivääritemppuja tekemään. Mielestäni ne menivät paremmin kuin olin toivonutkaan, ja minä tunsin arvoni ja koko sotilaallisen persoonani ikäänkuin kohoavan sekä omissa että muidenkin silmissä. Kun harjoitus sitten oli päätetty reippaalla, oudoksesta tosin ruostuttavalla juoksulla, ja minä siinäkin olin hyvästi kestänyt, olin mitä paraimmalla tuulella, kun komppaniiasta astelin huoneeseeni.
Tuo hyvä tuuli pani minut nyt omituisesti toimimaan siihen saakka saavutettuja "mielipiteitäni" vastaan, se sai minut unohtamaan eilis-iltaiset alakuloiset tunteeni asemahuoneella seistessäni. Minä näet tartuin kynään ja kirjoitin innokkaan, sotilaselämää ylistävän kasarmikirjeen, jonka toimitin erääseen kaupungin sanomalehteen. Siinä kirjeessä minä m.m. koetin selittää, kuinka sotamieskin on yhtä vapaa kuin joku muukin kansalainen, niin — hän se vasta vapaa sanan ylevimmässä merkityksessä onkin! niin luulen siinä pienessä kirjeessä innostuksissani huudahtaneeni. — —
Parin päivän perästä tuli kapteeni hyvin syvämietteisen näköisenä komppaniiaan ja tiedusteli päivystäjältä sen päivän sanomalehteä; sen saatuaan palasi hän huolestuneen näköisenä komppaniian kansliaan luultavasti sitä lukemaan. Minua aavistutti hämärästi. Saman päivän iltahuudossa puhui vääpeli kapteenin puolesta hyvin tärkeitä asioita. Kaupungin sen päiväisessä lehdessä oli kasarmilta kirje, jonka alla oli nimimerkki "Jukka". Sen kirjeen oli luultavasti joku nuorista miehistä kirjoittanut, sanoi hän, sillä sellaista tekoa eivät vanhat miehet koskaan olisi tehneet.
— Sillä se on luvatonta, selitti vääpeli. — Ainoastaan komppaniian päällikön välityksellä saapi sanomiin kirjoittaa…
Hän rupesi nyt utelemaan, kukahan nuorista miehistä tuo rohkea kirjoittaja mahtoi olla. Mutta selkoa ei tullut. Plutoonain päälliköt tulivat minultakin tiedustelemaan, tiesinkö minä ehkä, kuka sen kirjeen oli kirjoittanut. Ajattelin silloin sanoa että minähän se juuri olen, mutta peljäten ilmiannostani jotain tulevan, lausuin — niin vaikealta kuin se tuntuikin — etten mitään koko asiasta tietänyt.
Eikä minua sitten enää epäiltykään, ja kohta unohtuikin koko asia…
Mutta minuun se kuitenkin vaikutti oudosti tuo uusi ilmiö ympäristössäni. Se vaikutti minuun masentavasti — ja tuona iltana, jona vääpeli oli asiasta koettanut ottaa selkoa, olin minä mieleltäni taas tavallista alakuloisempi.
Haa, — orjuuttahan tämä sittenkin on! huudahdin haavoitetussa sielussani, kun apeamielisenä paneusin levolle. Ja nukahdettuani näin minä unta jostakin kiiltävänappisesta, joka veteli paksuja, mustia viivoja kirjoitetulle paperille. — —