XV.
Mutta kun näinä päivinä päiväntyön päätyttyä ja kaupungissa jonkun tunnin ystävällisten ihmisten seurassa oleskeltuani istahdin lamppuni ääreen, ensin ikkunaverhon alas laskettuani, ja paitahihasillani ollen siinä aloin lukea jotain miellyttävää, historiallista romaania, niin tuntui minusta kuin minunkin elämälläni täällä sentään olisi omat viehätyksensä ja omat hauskat käänteensä. Ja tunnit ne silloin usein vierähtivät puoliyöhön saakka, jolloin vahtikellon soinnista aina havahduin ja menin levolle; toisinaan kumminkin tartuin vielä kivääriini, joka siinä telineellään seisoi, tein sillä äänettömän komennon jälkeen jonkun reippaan tempun tai tähtäilin pari kertaa seinään päin ja panin sen taas entiselle paikalleen. Se tuntui niin turvalliselta ja uljaalta, kun oli omassa huoneessaan tuommoinen ase… Tullappa tuolta yön pimeydestä joku vihollinen! — paikalla sieppaisin kiväärini ja ryntäisin urheana sen päälle… ja pistäisin, — pistäisin armotta! Mutta eihän niitä voi tulla, niitä kun ei ole… syttyäppä sota… nyt heti… tänä yönä… niitä hiipisi tuolta… karkaisi päälle… — Minkähänlaista se oikeastaan olisi?… minusta tuntuu kuin minä ne nyt karkoittaisin… jollakin uhkarohkealla ryntäyksellä… tunnen olevani niin varma ja voimakas…
Vaan aamuisin 6:den tienoissa, kun vielä oli pilkkoisen pimeä, heräsin minä hälinään, jonka merkitystä jonkun sekunnin ajan en voinut tajuta. Se oli toinen komppaniia, joka ikkunani kohdalla kokousi marssiakseen varhaiselle eineelleen arttelisaliin. Silloin kuului sieltä ulkoa pimeästä päivystäjän komennot:
— Praavoje pletsoo fperiot… roota-a stói!… naljee — vó… ravnjais naprava… pervii ftaroi po rootje!
Kotvasen sain minä miettiä, mitä ääniä ne nuot olivat, oliko se inhimillistä kieltä tuo — ja mitä sillä tahdottiin.
Ja sitten kuului kuinka miehet, hampaat kalisten aamukylmässä, vuoron perään karjuivat "pervii — taroi".
Ja minä kuulin kuinka ne vähän päästä lähtivät liikkeelle ja kuinka miesten saappaat omituisesti narskahtelivat pakkaslumessa…
Silloin tuntui minusta, niin surkealta tietää että minäkin olin jäsen tuossa samassa yhteiskunnassa ja että minunkin tässä pitäisi nousta ylös kivääriäni puhdistamaan. — Ja niin oli jäähtynyt ilma huoneessani että oikein hirvitti astua paljain jaloin tuolle kylmälle laattialle… Mutta ei auttanut arasteleminen, vaikka leukapielet vähän löivätkin loukkua vaatteita päälle pukiessa. Eikä auttanut surkeileminen, kun saippuapalanen ja pyyheliina kourassa piti työntyä ulkoseen ja juosta pihan ylitse komppaniian pesuruuhelle silmiään pesemään… Sekin pesukamari se oli pakkasten tullen surkean kylmä; ikkunat olivat paksussa kidejäässä ja ovesta tuulahti, aina kun sitä avattiin, kolea ja kasvoja leikkaava viima.