XVI.
Tuollaisena kylmänä joulukuun aamupäivänä, kun komppaniiassa jo reippaasti voimisteltiin, tuli taas kapteeni tapansa mukaan komppaniiaansa katsomaan.
— Reilaan! kuului silloin plutoonani päällikköjen varoittava huuto.
— Hyvää huomenta! tokasi kapteeni entiseen tapaansa, mutta vähän vihaisemmasti.
— Jumala antakoon, herra kapteeni! vastattiin kovalla äänellä.
— Kelle "antakoon"? murisi tervehditty, joka ei näyttänyt olevan paraimmalla päällä tänään. —
— Jumala antakoon herra kapteenille!… miksi ette niin vastaa? kimpasteli hän äkäisen näköisenä.
Aliupseerit yrittivät selittämään syyn tähän lausumistapaan, vaan luutnantti jo siihen kerkesi selittäen että suomalainen sillä tavoin sanoo ja että niin on heille opetettu.
— Vai on opetettu! — no olkoon, vaan minä sitten teille annan! — — Missä on Piekola? karjasi kapteeni ja hänen tuikeat silmäyksensä lensivät miehestä mieheen riveissä.
— Tässä se on… ennätti aliupseeri sanomaan.
— Voi sitä raukkaa! — alkoi kapteeni, hillityllä harmilla, tultuaan etsimänsä eteen, joka oli poskiltaan karahtanut entistään punaisemmaksi. — Voi sitä raukkaa! uudisti hän ja kohotti miestä leuvan alta samalla luoden häneen säälin ja inhon sekaisen katseen.
— Mitä se taas on tehnyt? Mitä helvettiä se on tehnyt? Niinkuin pikkulapset se taas on vuoteensa…
— Päivystäjä! ärjäsi kapteeni tullen täyteensä pyhää kiukkua.
— Minä, herra kapteeni! riensi päivystäjä vähän hätääntyneenä sanomaan.
— Miks'ei päivystäjä ole katsonut perään yön aikana…, ei ole viitsinyt herättää… on itse nukkunut kuin porsas, — hah?
— Ei, herra kapteeni, kyllä minä valvonut olen…
— Vai valvonut… miksei ole sitten häntä herättänyt?… ei ole tiennyt?… helvetti…!
Ja Piekolaan kääntyen jatkoi hän taas:
— Se on lurjus! — suuri lurjus tuo mies… rottinkia se sietäisi niin että paikat paukkuu, niin että veri…
— Sillä kuuluu jo ennestään olleen semmoinen tauti, herra kapteeni, tuli eräs vanhempi aliupseeri vakavana selittämään.
— Tauti! matki kapteeni äristen — minä näytän, mikä tauti sillä on… minä sidon nuoralla sen… ei sitten vuodettansa…, helvetti!… viekää pois se! — minä en ilkeä nähdä koko miestä… viekää pois!
Ja kun Piekola oli viety pois julmistuneen herransa silmien edestä, murahteli tämä yhä:
— Ne on semmoisia hunsvotteja, rakkareita… kyllä minä ne tunnen…
Kun kapteeni oli poistunut, jatkettiin voimistelua edelleen. Nojapuut rusahtelivat ja kalskahtelivat taas rautaiset tangot miesten kourissa.
Mutta punaisena ja häpeissään seisoi Piekola yksinään osastonsa huoneen nurkassa, jonne olivat hänet äskettäin vieneet. Jos kyyneleitä olisi näkynyt hänen silmistään, niin mitä kyyneleitä ne olisivatkaan olleet? Kentiesi sapenkarvaita kyynel-pisaroita! Vaan niitä ei näkynyt vieriväksi hänen leveillä poskipäillään.
Hän oli lihava, kookas, turpea ja hyvinvoivan näköinen mies, tuo onneton nahkapoika, ja komppaniian päällikköä oli hän alussa erityisesti miellyttänyt; sillä niistä ominaisuuksistahan, mitkä miehistössä tavataan, se suuressa määrin riippuu päällikönkin arvo ja kunnia sotaväessä. Ei siis ollut oikeastaan kummeksittavaa että kapteeniamme kovasti sapetti, kun huomasi ettei hänen suosikkinsa vastannutkaan tarkoitustaan, — hänessä kun näytti olevan omituinen vika. Ja tietysti se häntä suututtikin, kun hän aavisti että tuollainen mies kentiesi on päästettävä pois koko palveluksesta. — Niin iso, niin verevä ja vankka mies! — —
Ja vapaaksi hän muutaman viikon päästä pääsikin, vaikka se kävi monen mutkan kautta ja vaikka asianomainen vapautusta odottaessaan sai korvansa täydeltä kuulla vähemmän kauniita sanoja.
Kun voimistelu oli loppunut, otettiin vastaamisharjoituksia nuorille miehille. Venäjäksihän se kävi — aivan puhtaaksi venäjäksi. Luutnantti puhui venättä, ja miehet luulivat puhuvansa venättä.
— Raavi selai vaasse plahorootie! vastasivat he yhteen ääneen huutaen.
Luutnantti sanoi sen menevän jo kutakuinkin. Sanoi sen vain noin pilanpäiten saadaksensa miehiä yhä paremmin lausumaan. Ja yhä paremmin he lausuivatkin omasta mielestään, — kiljasivat innostuneina että:
— Raavi solaai vase lahorootie! — Ei se siitään ruvennut somenemaan. Täytyi siihen tyytyä.
— Vastatkaa nyt niinkuin vastaisitte täyskapteenille:
— Sdaroova molotsii! —
— Ráavi selái váse viso kóplako rótie!
Se oli niin järeä vastaus tuo, juuri kuin olisi kärryillä ajaa rymistetty jotain kivistä tietä…
— Ei se mene vielä oikein — sai sanoakseen siivoluontoinen luutnantti, — vaan koetetaan uudestaan.
Ja uudestaan sitä koettivat monta kertaa, mutta aina siihen jäi tuo itsepäinen "koplako" sana.
Kun oli kyllin koeteltu yhtä ja samaa vastausta, sanoi luutnantti kiitokset venäjäksi, sanoi senkin vain pilan vuoksi, sillä eipä ne kiitosta tällaiset harjoitukset ansainneet.
— Raatis taratsa! kajahti vastaus. Se oli niitä kaikista tutuimpia ja helpoimpia vastauksia, mutta jos tarkoin sitä kuunteli, niin olisipa voinut luulla että kysymys oli jostain "rautaisista rattaista" eikä mistään sotilaallisesta "ilosta".
— Rautaset rattaat, 'herra luutnantti!' vastasikin joku koiransilmä joukosta puoliääneensä. Ja toinen säesti totisena:
— Raitista vatsaa —! sillä hänellä alkoi jo olla mielessä puolispuuro. Mutta näitä tällaisia "kansanjohdannaisia" ei luutnantti havainnut, vaan kaikki kävi puhtaasta venäjästä.