XVII.
"Niin on mieli miekkosien
Kuin on vellova vetonen
Tahi aalto altahassa."
Joulu oli jo ohitse…
Pian olivat kuluneet ne pari viikkoa, joksi ajaksi kapteenini minulle hyväntahtoisesti oli antanut vapautusta harjoituksista, niinkuin hän sitä nimitti, vaikka se oikeastaan oli kuin lomaa. Minä olin saanut asua sukulaisteni luona kaupungissa ja olin viettänyt täydellistä sivilimiehen elämää joulutorttujen ja joulukirjallisuuden ääressä. Olinpa kapteenini luvalla tehnyt kolmen päivän retkenkin ulos kaupungista erääseen maalaispappilaan, jossa minulla oli hyvä ylioppilastoveri.
Noina parina viikkona olivat minun häilyvät ajatukseni elämäni urasta vähän virkistyneet, Minä olin saanut nauttia hyvää kohtelua kahdelta minulle tärkeältä taholta. Yhdeltä taholta oli kapteenini ollut minulle todellakin suopea lomanmyöntämisessään. Toiselta taholta taas olin siviliväen piireissä saanut ystävällistä kohtelua osakseni. En omien toverienikaan, joita joitakuita oli kaupungissa, tällä aikaa ollut huomannut minua halveksivan tai mitenkään ivaavan — sotilasurani tähden. Päinvastoin olivat he minua siihen ikäänkuin yhä kehoittaneet. "Sinähän taisit tehdä viisaasti siinä, kun rupesit sille alalle", saattoi joku sanoa. Ja siinä katseessa, millä he minun sotilaallista persoonaani silmäilivät, olin minä useinkin ollut havaitsevinani milt'ei kunnioitusta ja todellista arvonantoa. Ja tuo, että minä heidän silmissään kentiesi näytin suurempiarvoiselta kuin olin voinut toivoakkaan, se pani minut taas iloisemmin tulevaisuuttani ajattelemaan ja antoi aikeilleni enempää varmuutta. Sanoin: enempää — sillä täyttä en uskalla sanoa saaneeni muulloin kuin hetkellisesti.
Vai lieneekö tämä tällainen arvonantavaisuus ja kunnioitus minua kohtaan ollutkin vain sitä rauhan ja sopusoinnun henkeä, jota joulunaikaan ikäänkuin on kaikkialla, — ilmassa ja ihmisissä, ja joka hetkiksi hellyttää jäykätkin sydämmet? Tai lieneekö se tapahtunut jonkunlaisesta säälistä minua kohtaan ja osanotosta minun mahdollisiin ikävyyksiini, joista kasarmielämä arvatenkin yleensä oli tunnettu?
En tiedä, minuun tämä väliaika kumminkin, niinkuin sanottu, vaikutti virkistävästi.
Ja kun nyt, sen loputtua, taas ajoin takaisin kasarmin porttia kohti, liikkuivat minun povessani varmaankin ylevät, sankarimaiset ajatukset sotilaselämästä, tulevaisuudesta ja — omasta itsestäni. Päiväkirjaani olen näet kirjoittanut silloin varsin juhlallisilta, nyt milt'ei lapsellisilta kuuluvat säkeet:
"Ja torvien ääni se taasen soi,
Pois kutsuvi vapaudesta,
Se rintahan aatokset raikkahat toi —
Sydän sykkivi uljuudesta.
Pois murheemme nyt, saa pystyhyn pää!
Ikävyyksiä ei ole meillä —
Kivääriä tahdomme tervehtää,
Se on ystävä elomme teillä!
Niin armashan meillä on syntymämaa,
Jonk' eistä on helppoa kuolla! —
Isänmaansa ken kurjana vain kavaltaa,
Sitä konsana emme me puolla!"
Ei ne sen kummemmat olleet, mutta niissä on kumminkin hitunen sitä romantillista katsantokantaa, jota koetin säilyttää ja joka kentiesi on värittänyt koko kasarmielämäni. — —
Se oli pimeä, raskastuntuinen talvi-ilta, jolloin noin runoillen istuin taas yksinäisessä kasarmikammarissani, mieli ylentyneenä todellisuuden ja arkielämän ylitse, ja univormutulevaisuuttani haaveillen.