XVIII.
Talvi osui olemaan tavattoman ankara ja kylmä. Etenkin minä sain silloin yksinäisen asuinhuoneeni tähden kovaakin kokea. Huolimatta tiheästä lämmittämisestä osoitti lämpömittari useinkin 8°—10° Cels., alenipa elohopea kerran 4:äänkin asteeseen ja jos laski lämpömittarin laattian rajaan, tiesi se usein pakkaspykälistä.
Sellaiseen hallanpesään olisin hyvinkin yön aikaan paleltunut, ellen useana iltana iltalomalta palatessani olisi myötäni tuonut aina uusia ja uusia peittoja, niin että minulla niitä lopulta taisi olla melkein puolen tusinan verran sängyssäni.
"Sotamiehen pitää uskollisesti ja vilpittömästi palvella isänmaata… kärsiä vilua ja nälkää…" sitä sääntöä siis en tarkalleen voinut noudattaa, vaikka voin kyllä kehua kumpaakin suuressa määrin kokeneeni.
Niin, — nälkääkin, sillä minä totuttelin itseni niin niukkaan ja yksipuoliseen ravintoon, että monesti olen jälestäpäin silloista elantoani itsekkin ihmetellen muistellut ja sen suloista vaatimattomuutta toisinaan kaivannutkin.
Se, että sain kylmää kestää, ei suinkaan minun mieltäni lannistanut eikä se suinkaan saanut minua ikävällä ajattelemaan sotilaselämän kurjuuksia. Sillä minkäpä korkea ruunukaan sille teki että pakkanen hellittämättä paukkui kamarini nurkissa!
Ja olihan toisekseen todellakin terveellistä oppia puutteita ja epämukavuuksia kärsimään ja kieltäytymään monesta asiasta.
Mutta kärsimään orjuutta elinajakseen, olikohan se terveellistä oppia? —
Siinä se oli taas tuo ikävä havainto edessäni. Päivän selväähän oli että vapauden käsitettä ei mitenkään voitaisi sotilaselämälle omistaa. Siihen huomioonhan minä väkistenkin aloin tulla.
— Sotamiehellä ei saa olla luontoa! oli kerran eräs upseeri opetuskomennuskunnassa huudahtanut. Ja minä olin sen ollut ymmärtävinäni siten ettei sotamiehellä saa olla tahtoa, ei omaa mieltä eikä yleensä itsensä määräämistä enempi kuin jollakin koiralla…
Jos upseeri häntä lyöpi, ei hän saa itseänsä puolustaa, jos päällikkö häntä kutsuu roistoksi, ei hän saa häntä oikaista, ei saa sanoa ettei hän ole mikään roisto…
Todellakinko siis oli ahdasmielistä, kuollutta, hengetöntä minun tulevaisuuteni piiri? Tällaistako siis se ihannoittu isänmaallisuus oli? — —
Niin kentiesipä sentään muutamat tällekkin alalle olivat aijotut, ja se oli heille parasta; eivätkä he tällä alalla ollessaan mitään olemuksestaan kadottaneetkaan niinkuin minä itselleni pelkäsin käyvän! Ovathan ne kaikki alat tässä maailmassa luonteita myöten. Ja maassa maan tavalla, tahi maasta pois. Mutta minäkö pois? — minä, joka olen päättänyt tulla sotilaaksi! Minäkö pois? — —
Minulla oli kannel luonani. Sillä soittelin yksinäisyyteni alakuloisina hetkinä, sen vienolla helkynnällä loitsin esiin lapsuuteni pian kuluneet, huolettomat päivät. Sen sointuihin upotin kalvavat kaihoni ja tulevaisuuteni mustat mietteet. Ja minä olin hetken onnellinen kanteleeni ääressä, hetken levollinen, tyyni ja vapaa…
Mutta kun näin joko kanteleella tai muuten olin onnistunut sisällisesti rauhoittumaan, oli mieleni tämän jälkeen niin herkkä että pieninkin ilmiö ympäristössäni, jossa vainusin jotain äitelää tahi orjallista, saattoi minut yhä suurempaan epäilykseen urastani. Ja silloin minä jo paljon mietin sitä että heittäisin sikseen tämän "nappiherran" uran ja asevelvollisuuteni suoritettuani painaisin taas päähäni vapauden valkolakin ja antautuisin tieteiden valtavaa jumalatarta palvelemaan, — kentiesi minä kuitenkin siellä jotain!… jos oikein koetan…
Nuot olivat kumminkin hämäriä, hetkellisiä mietteitä. Yhtähyvin minä saatoin ajatella näinkin: Jos neljän vuoden perästä olen upseeri, niin sitten koetan…
* * * * *
Veljeni neuvon mukaan olin antanut komentaa itseni n.k. opetuskomennuskuntaan, jossa minun oli aikomus valmistua aliupseeriksi, joka arvo vaadittiin siinä tapauksessa että aijoin uraani jatkaa. Ja minä tunnustan ujostelematta että useinkin salatulla ihastuksella ajattelin niitä kahta nauhaa ja niitä kultakaluunia, jotka ovat aliupseerin tuntomerkkeinä — sekä sitä että minullekkin silloin on pakko tehdä kunniaa.
Se oli niin elävänä mielessäni tuo minulle kohta kuuluva kunnianteko, että ehdin jo tehdä itselleni siitä pienen järjestelmän: joka huomaamattomuudesta tai tahallaankin jättää kunnian minulle tekemättä, häntä en nuhtele enkä muistuta. Tehköön joka hyväksi näkee ja jossa persoonani todella herättää sellaisen kunnioituksen! — mitään pakkoa en siis omasta puolestani vaadi. Sille, joka kunniaa minulle tekee, vastaan hyvin lauhkeasti, katseessa sellainen kainonsekainen ilme, joka ikäänkuin sanoo: minäkin olen tavallinen ihminen, vaikka näitä kahta nauhaa olkapäilläni kannankin! — Noin!… Ja sitten se, jonka kunniaan tällaisella katseella vastasin, menee ohitseni kiitollisuuden tunne sydämmessään. Ja aina on hän sitten pitävä minua miehenä, joka ei liikoja arvostaan ylpeile — — —
Olen maininnut yksinäisistä hetkistäni. Sellaisia oli minulla paljon. Sillä kun asuin erityisessä vapaehtoisten huoneessa, jonne eivät toiset vapaehtoiset, joita oli kaksi, halunneet asettua — he kun mieluimmin asuivat kaupungissa, -— niin tulin harjoituksista vapaina aikoina oleskelemaan enimmäkseen yksinäni. — Yksin epäilyksineni ja kummallisine kaihoineni! Elin sentähden jonkunlaista erakkoelämää lomahetkinäni, sillä asiatta en juuri viihtynyt komppaniiassa. Minä en voinut mennä kisailemaan ja juttelemaan komppaniiaan, niinkuin vänrikki Sarkkanen oli kehunut itse vapaehtoisena ollessaan tehneensä. Minkätähden en? — Sentähden että minua eivät voineet viehättää sotamiesten useimmiten siveettömät puheet ja rivoluontoiset jutut, joita kertoessa talvi-illat kasarmissa kylläkin hauskasti saadaan kulumaan. Eikä minulla myöskään ollut kylliksi tahtoa eikä tarmoa heidän keskuudessaan esiintyä jonakin, niin sanoakseni, ylevyyden apostolina! Ei! — sillä heilläkin alkoi jo olla kokemusta minun epäröivästä mielestäni, heiveröisistä päätöksistäni, jotka eivät suinkaan heidänkään silmissään miehentapaisilta näyttäneet.
Mutta eiväthän he minua ymmärtäneet! — Ja sentähden pysyttelin mieluummin omassa kamarissani.
Älköön kuitenkaan luultako että aina olin yksin. Paitsi vänrikki Sarkkasta, jonka harjoituksista tultuani monesti tapasin sänkyni päällä "vähän levähtämässä", kunnioittivat minua toisinaan läsnäolollaan ainoat "virkaveljeni" pataljoonassa: ennen mainittu vapaehtoinen Jussi Kellolainen sekä eräs toinen, Oskari Hongén.
Edellinen oli luokkakumppaneitani koulussa, jälkimmäinen oli myös samanaikuinen, vaikka toiskielisestä oppilaitoksesta. Edellinen aikoi varmasti sotilasuralle, — hänen korkein ihanteensa oli kuin olikin loistava univormu, kilisevät kannukset, sekä — Bacchus ja naiset. Jälkimmäinen oli heti pataljoonaan tultuaan koreasti luopunut miekkatulevaisuuspuuhistaan. Hän oli näet liian hienotunteinen viihtyäkseen tällaisissa piireissä.
Jussi Kellolaisen oli onnistunut päästä sellaiseen komppaniiaan, jonka päällikkönä oli eräs uskonnollismielinen, hyvänsuopa kapteenivanhus. Hänen oli sentähden varsin hyvä olla eikä hankaluuksia paljon hänen tielleen sattunut. Vääpelistä oli hänellä tosin jonkun verran ristiä, tämä kun luuli olevansa suurikin herra, joka todellakin näytti pyhästi herra-arvonsa tuntevan.
Tällaisen vääpelin kanssa olisi meillä toisilla vapaehtoisilla väli luultavasti monestikkin rikkoutunut. Mutta niin ei käynyt Jussi Kellolaisen. Hän oli mestari mukautumaan toisen tahdon alle, kun oma etu oli kysymyksessä, ja verraton silmienpalvelija. Nöyränä ja lakeana kuin lammas seisoi hän aina vääpelinsä edessä sotilaallisessa pingotuksessa, käsi korvalla tai — lakitta ollessaan — kädet lujasti kupeita vasten painettuina. Ja tavattomalla alamaisuudella osasi hän sanoa "herra vääpeli", "ymmärrän herra vääpeli", "Jumala antakoon, herra vääpeli", "ahkeruus on iloni, herra vääpeli" j.n.e.
"Hyvissä kirjoissa" hän tahtoi olla ja hyvissä hän olikin. Se näkyi jo siitä yksinauhasesta, joka hänellä oli olkalapuissaan ja jonka hän oli saanut pari kuukautta sotaväessä oltuaan. Hän oli jefreitteri ja siis virka-arvossa meitä toisia ylempi. Tätä ylemmyyttään ei hän kumminkaan suvainnut meille näyttää, sillä hän pelkäsi meidän sille nauravan. — Häntä kirveli vain se ajatus että jos ei hänen aliupseeri tutkintonsa jonkun nurjan sattuman kautta onnistuisikaan — ja meidän onnistuisi, jotka nyt olimme häntä alemmat.
Parasta oli siis koettaa saada itseään yhä parempiin ja parempiin kirjoihin ja pitää itseänsä edellä meistä. Ja sitä hän kyllä koettikin, Jussi Kellolainen. Erinomaisen tarkasti noudatti hän etenkin kunniantekosääntöjä tullakseen huomatuksi tunnollisuudestaan. Hän teki kunniaa kaikille kasarmin ikkunoille ja oville, kaupungin katupeileille, upseereille ja upseerein seljille, likeltä ja kaukaa, pimeällä ja paisteella. Luulenpa että, jos hänen oma kapteeninsa ripusti takkinsa portaille tuulettumaan, Jussi Kellolainen oli valmis sillekkin tekemään kunniaa!… Siellä, missä ei meidän toisten silmä mitään havainnut, keksi hän useinkin jotain upseerintapaista ja nosti kätensä uljaasti päähineeseen. Eikä hän koskaan tehnyt niin kauheita sotilasrikoksia kuin minä. Sattui kumminkin kerran niin että hän upseerille, joka hitaasti astuen hänen edellään kehoitti häntä kohteliaasti käymään ohitsensa, vastasi "Jumala antakoon, herra luutnantti" sen sijaan kuin olisi pitänyt sanoa "ymmärrän herra luutnantti" tai "saan kunnian kiittää herra luutnanttia", ja tuosta hairahduksesta oli hänen sotilaallinen omatuntonsa hyvin, hyvin paha. Mitähän siitä tulee? arveli hän minulle silloin pelosta vallan vapisevalla äänellä ja oli koko sen päivää tavattoman levoton. Mutta niinkuin sanoin, Jussi Kellolainen oli tulevaisuuden mies, hänen sotilasihanteensa oli hirmuisen korkealla.