XIX.
Pitkä, valju talvi oli päättymäisillään. Päiviä näkyi jo siellä täällä lumen seasta ja räystäät tippuivat iloisesti vettä, joka liristen juoksi kaivamiansa uria.
Tutkinnot opetuskomennuskunnassa olivat päättyneet, ja minä olin niissä — yhdessä Hongénin kanssa — saanut komeat repposet.
Eivät olleet minun päähäni uponneet kaikki ne syvät tiedot ja viehättävät salaisuudet, joita sellaiset sotilastieteet kuin sisäpalvelus, linnapalvelus, kenttä- ja leiripalvelus, rintamapalvelus, sotavoimain järjestys, rangaistuslaki, ampumatiede ja kiväärioppi niin runsaasti tarjoavat. Pintapuolisesti minun niitä huomattiin osaavan ja käytännöllistä taitoani niissä suuresti epäiltiin…
Eikä se kumma ollutkaan, — minulta oli puuttunut tosi harrastus.
Siinä seisoin minä nyt alakuloisena, häpeissäni ja suutuksissa sekä itseeni että ympäristööni. Hukkaanhan näet olivat nyt menneet hyvät humalat, haihtuneethan olivat ne ihanat nauha- ja kaluunaunelmani, joissa koko talven olin salaisesti elellyt! Ne kultakaluunani, ne valkonauhaiseni!… — — Isäni tämän vastoinkäymiseni tietää saatuaan kirjoitti: kenties on tämä tapaus sinulle sallittu, kenties on tässä Jumalan sormi, joka sinulle tahtoo jotain viitata ja huomauttaa!
* * * * *
— Mutta minä en tiennyt, mitä tehdä: yrittääkkö uudestaan, vai heittää kaikki jatkamispuuhat "helperin haltuun". Ja uskoakko siis että minuun soveltui tuo roomalainen sananlasku: "natura repugnante labor irritus est" (s.o.: luonteen tehdessä vastarintaa on työ turhaa)?
Ei, — ei se niin voinut olla… minun täytyi vielä koettaa… Onnettomuuteni olikin kentiesi sattuma! — sattuuhan sellaista usein…
Ja minä päätin pikaisesti että jonkun viikon perästä uudistan tuon tutkinnon. Tottakai nyt ylioppilasmies!… jos vähääkään viitsii…
Varmentuneena uuden tutkintoni onnistumisesta lähdin kaupunkiin. Sillä oli lauvantaipäivä, jolloin ei viitsinyt kasarmissa olla, koska siellä sunnuntaiksi siivottiin.
Ilma oli kaunis, toukokuun aurinko paistoi täydeltä terältään.
Siihen taloon, jonne kaupungissa menin, tuli hetken päästä pari tuttavaa pyytämään minua kävelyyn.
— Enpä minä nyt viitsisi, kovin on ruostuttavaa sinelli päällä astella.
— Tule pois, me vain käväisemme tuolla silloilla.
— Sinne kyllä saatan tästä lähteä.
Sillat olivat likellä; ilma, niinkuin sanottu, tukalan kuuma. Minä tiesin ettei tähän aikaan päivästä ollut juuri pelkoa upseereista, jospa varin vuoksi vähän vapaamminkin pukeutui. Päästin sentähden sinellini laskut valloilleen ja viskasin sen hartioilleni. Ja kun minulla oli lintutakki päälläni jätin vyönkin pois.
— Mennään sitten!
Me astelimme silloille ja ihailimme niiden alla kohisevia koskia, joiden pyörteissä uiskenteli suuria jäämöhkäleitä; joki ei vielä ollut laskenut jäitään.
— Katsoppa tuotakin jäälohkaretta!
— No, mitäs siitä?
— Se pyörii paikallaan…
— Eikä pääse erilleen pyörteestä.
— Siihen se viimein sulaakin.
— Niin — ellei joku toinen jäälohkare sitä pois sysää!
— Tai koko pyörre kerrassaan häviä!
— Niin, vaan sitä ei tiedä milloin se tapahtuu. Kentiesi jo tänään, kentiesi huomenna tai sitten, kun jäät ovat laskeneet. — — Sellainen pyörre se on muuten ihmiselämäkin!
— Mitäs tyhjää, älä taas haaveksi!
— En minä haaveksi. Sellainen pyörre se on ihmiselämäkin, — on ainakin minun elämäni — suuri pyörre ja suuressa virrassa, — elämän laveassa virrassa.
— Elämän virrassa! Onko tuo nyt olevinaan runollisuutta vai mitä —?
— Miten tahdot. — Koko elämän voi ottaa runolliselta kannalta, jos tahtoo.
— Voiko kasarmielämänkin, — nykyisen?
— Hmh… miksikä sinä juuri sitä kysyt? — Kentiesi… en minä vielä tiedä… en ole vielä selvillä…
Kasarmielämäkö runollista? — vielä mitä! ajattelin kumminkin itsekseni. Ja hetkellinen alakuloisuus valtasi taas minut.
Kylliksemme katseltuamme lähdimme takaisin. Ja käännyimme ensimmäiselle kadulle.
— Huh, kylläpä nyt tarkenee sittenkin! — Vaan mitä! — — eikös totta vieköön olekkin tuolla luutnantti Tschornikoff?…
Hän se oli, kulki lähes ristinvälin edellämme ja päätänsä luonnottomasti taaksepäin väännellen näytti heittävän minuun kumppaneineni ikäänkuin vainuavia katseita.
— Mitä hän noin katsoo? kysyivät kumppanit minulta.
— En minä tiedä…
Juuri kun luutnantti oli kääntymäisillään eräästä kadunkulmasta sivullepäin, kuulin hänen huutavan itseäni nimeltä. Minä säpsähdin — ja kiiruhdin siis hänen luokseen jättäen kumppanini jälellepäin.
— Käsi päähineeseen! komensi hän kiukkuisella äänellä, ennenkuin oikein ehdin hänen eteensäkkään.
Minä kohotin käteni lakin reunaan ja seisoin "reilassa".
— Miksi ette tehnyt kunniaa minulle äsken? tiuskasi hän, ja hänen sysimustissa silmissään paloi sellainen pirullinen leimu etten sitä koskaan voi unohtaa.
— Enhän tiennyt, herra luutnantti, tällaisessa tapauksessa tehdä… vastasin minä luonnollisesti.
Pikimmältään mittasi hän katseellaan minua kiireestä kantapäähän, jolla aikaa minä tunsin että jo taisi tuhoni tulla — ja että tuo naula se kyllä vetäsee. — Sillä minähän en ollut säännön mukaisessa asussa.
— Te olette luvattomassa puvussa! sai hän sitten sanotuksi hillityllä äänellä, mutta jonkinlainen raateleva ilme katseessaan.
Mitä piti minun tähän vastata? — Pitikö minun ruveta selittämään että olin vaan lähtenyt aivan pienelle kävelyretkelle enkä ollut arvannut että upseereja kohtaisin ja että sentähden olin näin kuumuuden takia hiukan vapaammin pukeunut? — Minä en vastannut mitään, sillä eiväthän tuollaiset puolustukset tietenkään kelvanneet.
— Menkää heti paikalla kasarmiin ja ilmoittakaa vääpelillenne että minä olen teitä muistuttanut siitä, ett'ette tehnyt kunniaa ja että olitte luvattomassa puvussa. — Heti paikalla!
— Ymmärrän, herra luutnantti…
Me teimme molemmat kokokäänteen ja lähdimme eri tahoille, — minulla häpeän punat poskilla, hänellä vahingon ilon ilme silmissään, koska täten tiesi turmelleensa minulta koko lauvantai-iltapäivän ilon ja levon.
— Mihin sinä nyt semmoista kyytiä? huusivat kumppanini, jotka olivat minut jo melkein tavoittaneet. — Mitä hän sinulle sanoi — tuo?
— Eipä niin kummia… Kasarmiin käski kiiruhtaa…
— Etkö siis jouda puolista syömään? — ethän ole syönyt koko päivänä!
Minä mutisin jotain että nyt olivat puoliset sivuasioita, ja käytyäni smellini oikein päälleni panemassa riensin ankarasti hikoillen pölyistä tietä aika kyytiä kasarmiin. Ja tein niinkuin oli käsketty. Mieltäni karvasteli, sydäntäni poltti ja minä tunsin olevani asemassa, jota ei luullakseni monikaan kadehtinut.
Ei se ollut mitään tavatonta luutnantti Tsehornikoffin työksi tämä tämmöinen, — se oli niitä hänen pienimpiään. Hän oli tunnettu kiinniottamistaidostaan ja tuo hänen mustain silmäinsä pirullinen säihky oli jo ennenkin ollut vapaehtoisten kammona. Opetuskomennuskunnassa olin jo häneen tutustunut. Hän oli aivan merkillinen ilmiö. Saattoi tapahtua että hän erinomaisen ystävällisesti ja veljellisesti tuli puhuttelemaan ja hyviä neuvoja antamaan — saattoipa jonkun kutsua luoksensakkin ja kohdella kuin vertaistaan — ja näytti näin olevan kuin paras ystävä maailmassa. Seuraavassa tuokiossa oli hän kumminkin kuin käärme, myrkkykäärme, joka pensaan sisästä väijyy pistääksensä. Ja etsimällä etsi hän silloin edes pienintäkään aihetta saadaksensa rangaista. Sotamiehiä hän tavallisesti puhutteli tarhapöllöiksi, nuoria miehiä nimitti hän virnistellen nahkajusseiksi. Niin, "oletko nahkajussi?" saattoi hän vasten naamaa kysäistä ja jos puhuteltu todellakin siihen lajiin kuului, täytyi hänen nöyränä vastata: "olen, herra luutnantti!" — Hän oli epäluuloisin ja salakavalin mies, mitä tähän asti olen tuntenut.
Koko lauvantain iltapäivän ja koko sunnuntain sain minä sitten olla pelon ja toivon vaiheilla, mitä ne tuosta asiasta minulle tekevät. — Tokkohan ne nyt sitä niin vaarallisena pitivät? Olihan se oikeastaan ollut hyvin viatonta, — pikkuisen kävelemään vain sinelli hartioilla… tosin vähän huolettomuutta minulta… mutta se kunnianteko-asia — sepäs nyt oli oikullista! — —
Maanantai-aamuna saapui kapteeni komppaniiaamme, joka 2:sen komppaniian kanssa oli riviharjoituksissa ulkona pihalla.
— Vapaehtoinen! — Vapaehtoinen! kuulin hänen kiljasevan ulkoportailta, joille hän vihaisesti riensi ensin murahdettuaan komppaniialleen "hyvänpäivän".
Minä sukelsin esiin riveistä, otin kiväärini napletsoohon ja seisoin kohta herrani edessä kasvoista kasvoihin. — Ja silloin se alkoi sellainen sotilasrippi että koko tuokin puolen pataljoonan suuruinen miesjoukko, joka ympärillä seisoi, sitä ihmetyksellä kuunteli, ja luutnantit jotain kuiskailivat keskenään.
— Helvetti, vapaehtoinen — hoki kapteeni sähisten kuin sylkevä kissa — taas (!) te olette tehnyt tuhmuuksia!… ette ole tehnyt luutnantille kunniaa!… olette kaupungilla luvattomassa puvussa kävellyt… te… te olette helvetin huono…! Teillä on sotilaspuku päällänne, vaan te ette ole sotilas ettekä mikään!… Mutta minä en laske teitä kaupunkiin, — en ikinä… teette siellä vain tuhmuuksia… helvetti!
— Herra kapteeni — uskalsin minä keskeyttää vähän värähtelevällä äänellä, — minä syön nykyään yhden aterian kaupungissa ja sentähden…
— Syötte, helvetissä! mitä se minua koskee!… olkaa syömättä!… minä en laske teitä sinne tuhmuuksia tekemään — en ikinä…!
Hän puhui kaikki yhteen hengenvetoon, kiihkeällä, ulvovalla kurkkuäänellä. Minä seisoin hänen edessään kuin jähmeäksi patsaaksi muuttuneena. Noin törkeää nuhdetta en kuitenkaan ollut aavistanut. — Ja vielä parin sadan miehen kuullen!
"Ei haukku haavaa tee, jos ei puulla päähän lyödä" on suomalainen sananparsi. Ei minuunkaan tämä haukku isompaa haavaa tehnyt.
Ja jo parin päivän perästä uskalsin kapteenini puheille tuosta kaupungissakäynti-oikeudestani — ja sain armon.
— Olkoon viimeinen kerta! sanoi hän, — mutta jos vielä jotain tällaista tapahtuu, niin — — —
— Ymmärrän, herra kapteeni, sanoin minä ja kiiruhdin iloisena kaupunkiin, josta vasta yöpuoleen — yö kun oli niin ihana — kotiuduin vähän pelokkaana tähystellen sivukuljettavan kapteenin-asunnon ikkunoihin, etteihän se vain sieltä satu näkemään…, sillä ilman lomalippua oli minulla lupa viipyä poissa ainoastaan iltakymmeneen saakka.