XX.
"Pois, pois epäilys
Erhetyksen yöstä!
Pois, pois pimeys
Tunnosta ja työstä!"
(Juteini).
Kevät oli kauneimmillaan, lumet olivat sulaneet, jäät joesta laskeneet, ja koivut vihertivät jo hiirenkorvilla. Kuumana paahtoi usein päivät pääksyttäin aurinko pilvettömältä, sinertävältä taivaalta. Pohjolan herttainen kesä oli muussa maailmassa alkanut, koulut olivat päättymäisillään ja hilpeinä alkoivat kaupunkilaiset laittautua pois maaseudun rauhassa kesäänsä viettämään.
Mutta pataljoonalla ja komppaniialla alkoi tavaton liike ja harjoitus. Se kiihtyi kiihtymistään, päivä päivältä. Varhaisesta aamusta vienosti hämärtävään iltaan saakka kaikuivat nyt huudot ja komennot sekä kasarmipiirissä että sen ulkopuolellakin, kujissa ja läheisissä metsiköissä. Niitä oli monellaisia harjoituksia: riviharjoituksia, rintamaharjoituksia, komppaniian harjoituksia, pataljoonan harjoituksia, kaunomarssia… Ja niiden lomassa oli "välimatkojen arvaamista" ja etuvartiopalvelusta, ryntäystä ja kenttävoimistelua, taistelua ja "itsevallitusta". Mutta enin kaikista oli kumminkin ampumaharjoituksia, joita taas oli monen nimisiä: kurssiammuntaa, ketjuammuntaa, yhteislaukauksia y.m.
Se oli rasittavaa aikaa, jolloin paljon kysyttiin miehen valppautta ja ruumiin voimia.
Minulle se lisäksi oli henkisestikin yhtä levotonta, ristiriitaista aikaa. Luonani kulki näet useana päivänä pääkaupungista taasen kesäksi kotiutuneita entisiä tovereitani. Ne kertoivat akateemisen elämän pyrinnöistä, ne kehuivat akateemisen vapauden suloisuutta, — ylioppilaan oikeuksia ja ylioppilaan arvoa! — ja tuntuivat niin vilkkailta ja toivorikkailta. — Helsingissä on civis academicus paljon suurempi herra kuin upseeri, saattoi joku pilallaan huomauttaa. Ja niiden päissä heloittivat nuot puhtaat, vielä uudet valkolakit…
Heidän puheitaan kuullessa ja heidän vähän hienostunutta käytöstään tarkastellessa, oli minusta kuin joku entistään lauhkeampi ja vireämpi tuulahdus vapauden ilmoista olisi henkäissyt minunkin päälleni ja tahtonut minut kokonaan valtoihinsa. Ja tuntui kuin olisi se korvaani kuiskannut: sinä olet väärällä uralla, — palaja pois siltä tieltä!
En voinut olla kokonaan viehättymättä tuommoista outoa kuisketta kuullessa. Yhä enemmän minä aloin epäillä sotilaallisia taipumuksiani ja sotilaallista elämän tarkoitustani. Yhä enemmän minä kallistin korvaani äänelle tuolle: sinä olet väärällä uralla!
Se ääni soi yhä heleämpänä sielussani, ollessani milloin komppaniian lähettinä tai päivystäjänä, milloin vartiomiehenä lääninrahaston ovella, jolloin ei ollut lupa vastata sivukulkijain kysymyksiin, milloin tyhjäntoimittavana muutonviejänä pataljoonan vahdissa, milloin vahtipäällikkönä syrjäisellä, alastoman autiolla ruutikellarilla.
Kun silloin — esimerkiksi pataljoonan vahdissa — rangaistuksen uhalla valvomaan velvoitettuna, katselin kaunista, kuutamoista kevät-yötä, jonka helmasta kuuluivat yö-rastaan rikaskieliset sävelet ja loitompaa kosken viihdyttävä kohina — ja kaikki ympärilläni muutoin oli niin hiljaista, — niin melkeinpä kyyneleet puhkesivat silmiini tuota vienoa yönhämärää rautaristikkoisten ikkunain takaa katsellessa, ja minä tunsin hyljätyn, yksinäisen olennon selittämätöntä kaipuuta. Ja kun koillinen taivaanranta sitten alkoi ruskoittaa, ja aurinko sieltä lempeänä ja lämpymänä kohoutui, ja linnutkin heräsivät livertämään kasarmin puistikoissa ja lauha etelätuuli nuorta nurmea nuojuttamaan — ja koko luonto siinä levesi edessäni vapaana ja ihanana, eloa ja voimaa uhkuilevana, — silloin tunsin minä, vahdin ankariin sääntöihin sidottuna, olevani luonnottoman yhteiskunnan palveluksessa ja yhä eheämpänä soi minulle tuo samainen ääni: sinä olet väärällä uralla! —
Mutta olenhan jo sanonut että olen hetken lapsi. Vielä oli side, joka kummallisesti piti minua kiinni sotilastulevaisuudessani. Nuot pari nauhaa, joista olen puhunut, kutkuttivat vielä kunnianhimoani herkeämättä… Ja sentähden minä loma-aikoina koetin lukea talvisaikana laiminlyömiäni sotilastietoja, koetin syventyä "Ohjesääntöjen" suuriin salaisuuksiin…
Turhaa oli kumminkin työni. Tuo mainitsemani rikos, jonka olin tehnyt, oli minut saattanut kapteenini epäsuosioon suuremmassa määrässä kuin olin voinut arvatakkaan.
— Mitä? — helvetti! — Tekö aliupseeriksi? — Kaikki ne mukamasten…, lausui hän pistävän ivallisesti kuultuaan aikeeni. — Te, joka ette älyä kunniaakaan tehdä. Kuinka semmoista miestä voi aliupseeriksi päästää? Ei helkkuna… — Ei minulla nyt ole aikaa teidän kanssanne! —
Minä älysin että tuumani olivat hänelle vastenmieliset, käsitin että minun oli luopuminen sen arvon saavuttamisesta, joka lopullisesti olisi ratkaissut elämäni uran.
Ja siihen ne raukesivat minun sotilasunelmani, tähän se katkesi viimeinen kiinnittävä side.
Oliko minussa itsessäni syy sen katkeamiseen vai jossain muussa? — En varmaan tiedä. Mieleeni tahtoi vain tulla ajatus että olikohan sallimuksella sittenkin jotain tekemistä tämän asian kanssa. Minä melkein sitä uskoin. — Ja se hiukan lohdutti minua ja lievitti sisällisen taisteluni tuskaa. Tyynemmin ja huolettomammasti voin nyt ottaa vastaan niitä vaikutuksia, joita ympäristöni olot minulle mahdollisesti tarjosivat. — — —