XXI.
Parraksi kutsuivat sotamiehet komppaniaamme päällikköä, kapteeni
Gräsberg'iä. Tätä nimitystä älköön nyt ensinnäkään sekoitettako
Bonaparten eikä yleensä punapartain kanssa, sillä silloin tulisi
kaksinkertainen erehdys.
No niin. Kun Parta oli pahalla päällä — ja usein hän Jumala paratkoon olikin! — silloin — minä sanon sen kunniasanallani — oli leikki kaukana. Joko piti seista liikkumatonna kuin seinä taikka piti harpata "kuin seitsemän ryssää". Ja auta armias sitä, joka silloin tuumankaan poikkesi oikeasta suunnasta tai ei ehtinyt jotain liikettä samaan aikaan kuin muut, taikka muuten hairahtui! Sitä onnetonta tuli Parta joko korvasta nipistämään tai nenästä vääntämään tai löi hän siltä lakin maahan ja täräytti kiväärin perällä. Ja sai silloin nimensä ja arvonsa kuulla se viheliäinen syntipukki, sai kuulla että hän oli ääretön raukka, lurjus ja konna, jolta ansaitsi vaikka niskasuonet lyödä poikki.
Pienikin virhe oli silloin suuri rikos. Jos joku sylkäsi rivissä, käski Parta vääpelin sille miehelle antaa ylimääräisiä työvuoroja, tai jos joku kivääriänsä piti hieman vinossa, saattoi hän siitä saada palvelusvuoroja.
Taikka jos Nautaniemellä ampumaharjoituksissa oltaessa tuulenpuuska kaatoi maahan jonkun kiväärin, joka oli asetettu aitaa vasten tai löyhästi koplaansa kytketty, käski kapteeni sille, jonka tuo kivääri oli, antaa palvelusvuoroja tai, jos ei käskenyt, piti kumminkin tuosta kaatumisesta hirveää meteliä.
Olisipa silloin joku rohjennut huomauttaa että "tuulihan se, herra kapteeni, tässä tällä kertaa…", niin varmaan olisi hän tälle huomauttajalle näyttänyt, mikä se "tuuli" oikeastaan on. Taikka olisi hän ehkä kironnut ja huutanut kostoa kaikille taivaan tuulille!
Sain minäkin, joka olin tahtomattani asetettu erään osaston komentavaksi päälliköksi, sain minäkin tuhkatiheään kuulla, mihin minä kelpasin, taikka paremmin — mihin en kelvannut.
— Helvetti! — sähisi hän useinkin, jos toisinaan yritinkään väärin komentamaan — vapaehtoinen ei osaa ikänäs mitään! — Mitä helvettiä te tulitte tänne palvelukseen?
Ja hän loi minuun silloin aivan murhaavan katseen.
— Kyllä te olette aika möröjä — puheli hän taas toisella kertaa, kun kesäisen iltapäivän helteessä seistiin ikävissä kivääriharjoituksissa pölyisellä kentällä.
— Kuka helvetti siellä taas laskee pistintä? — Mikä se on se mies? karjui hän, lennähtäen kuin saalista vaaniva haukka minun osastoani kohti, josta oli virheen keksinyt.
— Lukkarila! — tiuskasi hän kohdalle tultuaan ja nipisti miestä korvasta. — Kuin helkkuna (tämä oli muunnos hänen jokapäiväisestä "helvetti" sanastaan) se pitää kivääriänsä?… eikö se tiedä, miten rivissä pitää seisoa?… aika mörö!… — Kaksi palvelusvuoroa sille miehelle! lopetti hän ikäänkuin lohtuneempana ja jatkoi sitten käyden komentopaikalleen:
— Aika veitikoita te olette… helvetti! — Herra jumala tuota miestä! kiljasi hän taas yhteen menoon keksien virheen, — miten se seisoo?… Kuin lehmä, joka…
Ja kapteeni vääristi naamansa kieroon ja käyristi polvensa meidän edessämme ja koetti matkia. Hän oli samalla kauhean ja samalla hullunkurisen näköinen, kun hän siinä kyykyllään istui ja rääkkyi kuin nälkäinen varis:
— Ihan vinossa!… onko se nyt kaunista!…
Mutta minä opetan!… minä väännän siltä niskat poikki!… aivan mäsäksi minä sen muserran… sitten tietää, miten pitää rivissä seisoa!
Ja luoden kiukusta verestävät silmänsä koko komppaniian ylitse, jatkoi hän edelleen:
— Aliupseerein pitää katsoa perään, miten ne tekevät!… Mutta te nukutte… niin, helvetti!… ei ne koskaan mitään huomaa!… ne nukkuvat kuin porsaat!… komppaniian päällikkö se on, jonka pitää huomata kaikki!… eivät aliupseerit näe eivätkä kuule mitään… ne ovat ihan kuuroja… ihan kuuroja ja sokeita!… — Ravnjais!… helvetti!… ei ole minkäänlaista ojennusta… ei minkäänlaista!… Taakse siellä, kolmas plutoona!… taakse, taakse!… Kuin helvetti teidän pitää aina rynnätä eteen!… no nyt… aika möröjä te vain olette!
Kapteeni rauhoittui hetkeksi, käveli komppaniian päähän ja tähtäili sieltä kuin mikähän maanmittari pitkin rintamaa. Kukaan ei enää, kun oli ojennusaika jo ohi, uskaltanut liikahtaa.
— Tuo mies tuolla — ravnjais! Eikö helvetti se tiedä mistä ojennus pitää ottaa? kuului taas Parran ääni ja hän syöksähti miehen nenän eteen pauhaamaan ja porisemaan.
— Kyllä minä tunnen sen miehen… se on suuri lurjus… antakaa sille komppaniiassa rottinkia niin että veri tirskuu!… se tekee hyvää… sitten tietää, mistä ojennus on otettava!…
Ja taas käyden komentopaikalleen virkkoi hän entiseen tapaan:
— Aika möröjä te vain olette kaikki tyyni!… — Ja semmoisia veitikoita! — naurahti hän katkerasti.
Levähtämättä jatkettiin yhä näitä kiusallisia harjoituksia, — näitä harjoituksia, jotka kävivät yhä hullummasti, kuta enemmän päällikkö hätäili ja raivosi.
— Rusheinie prijoomii, na plee — — tsho!… Astaavit — helvetti!… mitä ne vetää niitä käsiään!… eihän ne mitä aidanseipäitä ole… yhtaikaa!… herra jumala… helvetti!…
Ääni oli väliin melkein itkuista, vaikeroivaa, väliin kiljuvaa, kiukkuista, hirveää…
Tuo kaikki se oli meille kuitenkin jo tuttua puhetta ja tutummaksi se yhä kävi, kuta kesemmäksi ajassa jouduttiin. Se oli sellaista jokapäiväistä leipää, jota ei taivaasta tarvinnut rukoilla ja jota silti kukin yllin kyllin sai nauttia.
"Nyt oli Parta pahalla päällä" tai "nyt ei Rääsperi ollut ottanutkaan aamunaukkujaan" olivat lauseita, joita usein maatapanon aikaan saattoi kuulla väsyneiden sotamiesten huulilta. Mutta sen enempää ei siitä useinkaan puheltu. Vaan monikin ajatteli kai hiljaa itsekseen: jokohan huomenna kotka minuunkin kyntensä iskee!… Ja salattu pelko rinnassa he nukahtivat, ja kohta kuului vain heidän raskas kuorsauksensa suviyön vienosti hämärtämissä huoneissa ja päivystäjän yksitoikkoiset askeleet, kun hän kulki osastosta osastoon tullaksensa varmaksi siitä että kaikki jo nukkuivat ja että kaikki oli "tarpeellisessa kunnossa."