XXII.
Eräänä kesäkuun iltapäivänä, kun ilma oli käynyt koleammaksi ja länsipohjainen tuuli tuontuostakin lähetti kylmiä, vihaisia henkäyksiään meren puolelta ja oltiin n.k. kerronta-ammunnassa Nautaniemen ampumaradalla, oli kapteenimme Gräsberg taasen pahalla päällä. Sillä epätasaisen tuulen vuoksi onnistui ammunta yleensä huonosti, ja kuulat ne viistivät milloin maata, milloin lentivät ne kuulumattomiin patterin takaa siintävälle meren selälle. Minusta oli kyllä yhdentekevää, mihin ne milloinkin lensivät, kunhan ne vain jonnekkin lensivät, ja omituisesti minua viehätti kuunnella kuulan surkeata viuhuntaa, kun se kentästä turvetta reväistyään suurena kaarena singahti yli patterin, ellei se kumminkin onnen kaupalta osunut patterin puisiin maalitauluihin. Mutta Parrasta ei tämä tämmöinen leikki tietenkään ollut mieleen, hän kun komppaniian päällikkönä suuressa määrin oli edesvastuun alainen miestensä tarkkaan ampumisesta — ja samalla siis myös omasta arvostaan ja kunniastaan.
— Helvetti, vapaehtoinen, mitä te kynnätte! karjui hän minullekkin, kun kivääriin laukaistuani kenttä iloisesti pölähti, ja tuttu kuulan suhina alkoi kuulua: vuiiiiiiih… pani se.
— Mitä helvettiä te tulittekaan palvelukseen? kiukuitsi hän entiseen tapaansa tullen minun luokseni ja luoden minuun tuikean katseen. Mutta kun en tiennyt mitään hänelle vastata, jatkoi hän yhteen nuottiin:
— Olisitte jäänyt sinne kotianne peltoja kyntämään ja pölyyttämään!
Sen sanottuaan hän vinhasti käänti selkänsä ja antoi signalistinsa soittaa "lakkausta."
Kun "vinkkarit" olivat juosseet suojistansa näytettiin minun tauluni kohdalla punaista. Kuulani oli siis kumminkin sattunut…
Mutta kaiketi sen ei olisi pitänyt sattua, sillä punaista näytettäessä julmistuivat taas kapteenini kasvot ja hänellä näytti tekevän uudestaan mieli tulla minulle pauhaamaan. Hän oli pahalla päällä tänään, ja yhä pahemmalle hän tuli, kun seuraavan muuton kahdeksasta ampujasta ainoastaan yhdelle näytettiin punaista, kun he olivat ensimmäisen laukauksensa ampuneet.
— Menkää aliupseerit tarkastamaan! Katsokaa perään, mitä ne tekevät! huusi hän, kun uusi ampumamerkki jo oli annettu, ja miehet juuri kohdistivat kiväärejänsä.
Hän, tuo yksi, jonka kuula äsken oli sattunut, laski tämän määräyksen kuultuaan kiväärinsä valmistusasentoon. Hän oli arvoltaan nuorempi aliupseeri ja tunnettu hyvästä ampumisestaan. Sentähden kävi se hiukan hänen kunnialleen, kun eräs vanhempi aliupseeri tuli hänenkin ampuma-asentoaan tutkimaan, ja hän kuiskasi tälle hiljaa:
— Minullahan sattui jo ensimmäinen keskelle taulua ja luulisin tämän toisenkin tarkastamatta sattuvan…
Mutta tätä ei hänen olisi pitänyt sanoa, sillä kohta oli Parta hänen edessään ja tiuskasi:
— Mitä?… mitä?… mitä se Kaamanen porisee?
— Minunhan sattui, herra kapteeni! kertasi puhuteltu raittiilla äänellä.
Tuskin oli hän ne sanat saanut suustaan, kun hän tunsi kapteenin nyrkin tärähtelevän niskaansa ja takaraivoonsa niin armottoman kovasti että hän oli menettää tasapainonsa ja saada vähällä aikaan tapaturmalaukauksen jo veteissä olevalla kiväärillään. Vaikka hän olikin hämmästynyt tästä odottamattomasta tapauksesta, älysi hän kumminkin sivulla seisovain olevan hengen vaarassa ja laski sentähden lukkoputkensa puoliveteisiin. Se varukeino ei ollutkaan turhaa, sillä leikki ei vielä ollut lopussa.
Kapteeni kiersi nyt hänen eteensä nyrkit piristettyinä ja niitä hän molempia pudisteli hänen nenänsä edessä ja teki kysymyksen:
— Miksi te vastustatte minua ja vastaatte niin kovalla äänellä?
Aliupseeri ei tiennyt, vastaisiko tähän kysymykseen vai ei, mutta kun hän muisti että päällikön kysymyksiin pitää vastata, yritti hän selittämään:
— Herra kapteeni… en ole vastustanut…
Hän aikoi juuri lisätä nämät sanat: "ja vastaamaan on opetettu raittiisti", kun samalla kapteenin nyrkki uudestaan paukahti vasten hänen suutansa niin pahoin, että huulet menivät rikki hampaita vasten ja punainen veri ruiskahti esiin.
Hän ei enää koettanutkaan vastata mitään, seisoi vain ääneti, vaikka kapteeni kyllä teki kysymyksiä, mutta samalla uhkasi lyödä hampaat kurkkuperään, jos hän vielä sanankaan virkkaisi.
— Päällikköä ei saa vastustaa! huusi kapteeni kamalan juhlallisesti, ja hänen kasvonsa, jotka äsken vielä olivat olleet tulipunaiset, sävähtivät nyt niin hirvittävän mustiksi etten eläissäni luule niin kauheata naamaa nähneeni.
— Minulla — tietääkö Kaamanen sen? — on valta menetellä teidän kanssanne kuinka ikänäni haluan!… Helvetti! Jos minä leikkaan kielen teidän suustanne… tahi katkaisen kaulanne… tahi laitan teidät kuritushuoneeseen elinkaudeksenne — niin minulle ei siitä tule mitään ikävyyksiä!… Päinvastoin, — siitä keisari minua kiittää (tämä kuulesti samalla hullunkuriselta)… antaapa vielä mitallin…
— Minua — karjui hän — uskovat kaikki päälliköt!… Jos minä kirjoitan ainoastaan kaksi sanaa Suomen sotaväen päällikölle… niin heti on teiltä aliupseerin arvo poissa!…
— Eikö Kaamanen tiedä että minä olen hullu, kun minä suutun? tiuskasi hän lopuksi tullen taas tuntoihinsa ja antoi soittaa "ampumaan."
Kun muutto oli ampunut toiset laukauksensa ja taas oli näytetty punaista samalle miehelle, huusi tämä kuin ei mitään olisi tapahtunut: Kaamasen sattui! — molemmat yhteen reikään!
Tästä, kentiesi tarpeettoman tarkasta ilmoituksesta, oli se seuraus että kapteeni alkoi selittää vääpelille:
— Antakaa hänelle palvelusvuoro!… antakaa kaksi!… antakaa sille kolme!
— Ymmärrän, herra kapteeni! sanoi vääpeli nöyrästi, iso kämmen rumasti ulospäin lakin ponnassa.
— Ja antakaa sille selkään!… ottakaa se sinne kansliaan ja pieksäkää!
Kun vääpeli vähän vastahakoisesti ja pahoillaan oli tähänkin määräykseen vastannut "ymmärtävänsä", rauhoittui kapteeni vihdoinkin ja ammuntaa jatkettiin nyt vähän paremmalla onnella. —
Tämä muisto, jonka tässä olen tuonut esiin, on yksi niitä, joka aina on säilyvä mielessäni. Se on kuva, joka aina, kun ajatus siihen johtuu, nousee sieluni silmien eteen mustana, surullisena, hirvittävänä.
Silloin, kun sydän oli herkempi tunteille, teki se minuun omituisen vaikutuksen nyt, kun jo niin kauvan olen tätäkin muistoa märehtinyt, en ole voinut sitä enää lukijallekkaan yhtä vaikuttavasti kuvata…
Se iltapäivä, jona tuo näytelmä tapahtui, muistuu tässä yhä vielä mieleeni. Ilmassakin oli silloin jotain niin raskasta, jotain niin painostavaa ja murheellista. Tuo pilveilevä taivas, tuo vesiperäinen, kuollut ampumakenttä, jolla ei kasvanut kunnon pensasta, ei puuta, ne tekivät itsestään sotamiehenkin mielen alakuloiseksi ja uupuneeksi. Ja kun sitten illempana ammunta loppui ja alipäällikkökunnan johdolla marssittiin takaisin kasarmiin, tuntui se laulu, jota marsittaessa laulettiin, hyvin sopivan yhteen sen illan mielialaan. Se alkoi näet näin:
Liiaksi ankara nuoria poikia
Kohtaan on sotaherra ja — herra:
Kun arvan lippua ei hän antanut
Nostaa kuin yhden kerran.
— — —
Kun arvan lippua ei hän antanut
Nostaa kuin yhden kerran.
Olen vakuutettu siitä, ettei ollut yhtään ainoata miestä meidän komppaniiassamme, joka ei sinä iltana täydestä sydämmestään uskonut tämän koristelemattoman sotamieslaulun sanoja.