XXIII.
"Sateen jälkeen se aurinkokin paistaa."
Enpä minä silloin, kun kesäkuun viimeisen päivän varhaisena aamuna pesemättömin silmin ja syömättömin vatsoin kiiruhdin kivääri olalla toisten jälkeen Nautaniemelle päin, enpä minä silloin puoliunissani vielä ollen ollut aavistanutkaan että olin iltapäivällä takaisin palaava urhona ja sankarityön tekijänä. En, sillä mitenpä minä sellaista olin saattanut uneksiakkaan, kun kultainen rauha vallitsi koko Euroopassa eikä edes Kiinan ja Japaanin sodastakaan silloin vielä ollut tietoa. En ollut voinut käsittää että ampumalla rikki kymmenittäin paperille maalattuja vihollisten kuvia myöskin voidaan olla voittajia ja sankarityön tekijöitä! Ja vielä vähemmin olin minä aavistanut että tuo Nautaniemen nuutunut, yksitotinen nurmikko sellaiseksi voittotantereeksi oli tuleva. Mutta en minä sitä olisi uskonutkaan, enkä vieläkään uskoisi, ellei eräs kaikkien sotamiesten suuresti pitämä korkea-arvoinen päällikkö, joka oli pääkaupungista saapunut, — ellei juuri hän sitä itse olisi vakuuttanut.
— Te ———:n pataljoonan miehet, te Pohjolan miehet — siihen tapaan puhui hän näet onnellisesti päättyneen ampumatarkastuksen jälkeen, — te olette tänään tehneet urotyön, niin kerrassaan sankariteon, jonka vertaista… te olette nimittäin tänään ampuneet x prosenttia… — en muista enää montako. — Se on verratonta, se on loistavaa! Pelotta voin minä nyt laskea teidät meidän korkean Suurruhtinaamme ja itsevaltiaan Keisarimme silmien eteen… ja minä olen varma siitä että sielläkin kaukana olette kunnostavat itsenne yhtä mainiosti, yhtä loistavasti kuin tänään minun silmäini edessä… Minä lausun vieläkin kiitoksia teille kaikille: ylemmille ja alemmille, kaikille yhteensä ja kullekkin erikseen… Teille, herra eversti, ett'ette ole vähentäneet sitä kunniaa, joka teillä tämän mainehikkaan joukon päällikkönä on… teille, herrat kapteenit, joiden väsymätön into rasittavassa toimessa tänään niin selvästi on osottautunut… teille, herrat upseerit kaikki… teille vääpelit, joiden hartioille raskaat velvollisuudet ovat pannut, — kiitoksia vääpelit!…
— Ahker… on ilom… herr… par…! kuului yhteiskaiku neljästä eri suusta ja neljän, kunniaa tekevän käden alta.
— Ja etenkin teille vanhemmat ja nuoremmat aliupseerit, plutoonanpäälliköt, osastonpäälliköt, jotka saatte kantaa työn raskaimman taakan… ja kaikille sotamiehille on minun iloinen velvollisuuteni tänään lausua mielihyväni että te olette semmoisia urhoja…
— Paljo, kiitoksia pojat!
Se oli jyrisevä vastaus, kun koko pataljoona yhteen ääneen karjasi:
— Ahkeruus on ilomme, herra parooni! — —
Sankarityön siis kuulumme tehneen, mietin siinä itsekseni ja minunkin synkkä sydämmeni yritti voiton innosta pamppailemaan. Voiton —? Niin, kaiketi olimme jotain voittaneet, kaiketi oli ollut hirveä taistelu?… Minä silmäsin ympärilleni nähdäkseni, oliko paljonkin haavoittuneita tai kuolleita siinä kentällä makaamassa, mutta enhän minä mitään nähnyt… Olisivatko jo pois korjanneet? — näin kuuman aikana… Annas katson, onko paljonkin verilätäköitä tanterella! — Ei niitäkään näkynyt… sepä nyt kumma… mielikuvitustako tämä nyt olikin!… Mutta sanoihan hän!…
— Ja että nyt muukin maailma — jatkoi puhuja, ja hänen sieraimensa yhä laajenivat innostuksesta — tietäisi että te tänään olette koko Suomen sotaväen kunniaa kartuttaneet, niin antakaa laulujen kaikua ja torvien soida, kun nyt kaupungin läpi palaatte kasarmiinne! Saakoon kaupunki laulun ja soiton sävelistä tietää, mitä tänään meidän kaikkien sydämmillämme liikkuu… Vieläkin kiitoksia pojat!
— Ahkeruus on ilomme, herra parooni! rääkäsimme taas kiitoksista ja saamastamme kaljasta milt'ei puolipäihtyneinä.
Puhuja astui nyt seuralaisineen kahden hevosen vetämiin vaunuihin ja eteni tuulena kentältä. Mutta heti hänen jälkeensä kiiruhti marssimaan onnellinen pataljoona. Liput liehuivat, kiväärien pistimet välkähtelivät aurinkopaisteessa. Pöly kohosi pilvenä ilmaan, torvet räikyivät kunniamarssia, ja avatuista ikkunoistaan ihmettelevien kaupunkilaisten kuullen lauloimme sydämmemme hartaudella:
Astele poika nyt iloisesti,
Ja huolesi kauvas jätä,
Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi,
Onpa iloista elämätä!
— — — — — — —
Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi,
Onpa iloista elämätä!…
Se oli noita tavallisia lauluja pataljoonassa, joita oli laulettu aina kun kesäiltoina palattiin Nautaniemeltä. Mutta ei koskaan ennen sitä niin oltu innokkaasti laulettu kuin nyt. Eikä sen sisältö koskaan ennen ollut niin tunkenut sydämmeen kuin nyt tunki, — ei varmaankaan!
Minäkin olin melkein huumauksissani tästä verrattomasta tapahtumasta.
Mieleeni muistuivat ehdottomasti roomalaisten muinaiset triumfit ja
Napoleonin kuuluisat voittoretket.
Minä olisin tahtonut: syleillä pölyistä maata, koko maailmaa — tai viskata lakkini — vieläpä silmälasinikin korkealle ilmaan ja huutaa "eläköön isänmaa!" "eläköön Nautaniemi!"… Minä olisin tahtonut juosta, — juosta hirmuista kyytiä jonnekkin ja huutaa "minäkin olen sankari, minäkin olen urhoollinen sotamies! Sillä minä olen tänään ampunut… prosenttia…"
Mutta en tohtinut; hillitsin itseäni täydellisesti ja tyydyin muiden mukana yhtymään seuraavaan riemulauluun:
Sitten kun mennään Rasnoiselon rantaan,
Niin keisari se ensimmäisen tervehdyksen antaa,
Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa,
Sumffati rati riti rati rallalla leei :,:
— — —
Ja sitten kun tullaan keisarin pihaan,
Niin siellä saadaan syödä vaikka piirakaista, lihaa,
Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa,
Sumffati rati riti rati rallalla leei :,:
Ja yksin kapteeni Gräsbergkin kiroillessaan että hänen miehensä eivät astuneet yhtä jalkaa, hyrähteli kumminkin sekaan että
"sumffati rati rallaa — leei!" — —
Sinne "Rasnoi Selon rantaanhan" se nyt tulikin kuumeentapainen kiire, sinne "piirakoiden ja lihojen" luvattuun maahan. Tämä kaikki oli jo esimakua siitä.