XXIX.
Oli palattu jälleen kotimaahan. —
Pataljoonalla ei ollut enää mitään harjoituksia eikä komppaniioillakaan muuta kuin vuorottaista, ikävää vahtipalvelusta. Nyt sai maata ja levätä kaikista vuoden vaivoista. Miehiä laskettiin lomalle, kolmatta vuotta palvelevia, jotka olivat siivosti käyttäytyneet, päästettiin samalla kokonaan vapaiksi, omissa sivilivaatteissaan. Muutamat heistä näyttivät iloisilta, muutamat totisilta, miettiväisiltä, taisipa jonkun naama ilmaista surullisuuttakin, jonka syytä minä en tajunnut. Ne iloisimmat olivat lähtiessään hienossa ryypyssä, ne koettivat tarjota minullekkin, joka satuin olemaan päivystäjänä.
— Hyvästi nyt, vapaehtoinen! — Milloinka te pääsette? sanoivat he minulle.
— Kissa tiesi… vielä on aikaa!
Vääpeli näytti liikutetulta jättäessään poispääseville hyvästiä. Hän piti pienen puheenkin, ja minä olin näkevinäni hänen silmänurkissaan jotain kosteaa. Hän pyysi anteeksikin — jos oli jotain rikkonut… ja viittasi sotamiehen ja omiin velvollisuuksiinsa…
Mutta minulla, syrjästäkatsojalla, oli sydäntä epäillä tätä harvinaista mielentilaa hänessä. Sillä olihan hän koko harjoituskauden yleensä näyttäytynyt ihan toisellaiseksi… olivat kapteeni Gräsbergin kanssa aina vetäneet yhtä köyttä…
Vääpeli — kapteenin puhetorvi, olihan se tunnettu! — Vääpeli, joka kun suuttui, oli kamala…
Minä en ottanut huomioon, kuinka kiusallinen asema se vääpelinvirka oikeastaan on, minua vain karvastelivat hänen minullekkin joskus lausumat sanat: "helvetin herra tuo vapaehtoinen!" ja "mikä helvetin herra te luulette olevanne!"
Vaan nyt oli hän liikutettu sotamiehiä hyvästellessään. Puhui niin isällisesti… silmät kosteina. Hmyh… Kentiesi sentään hänelläkin oli sydän, yhtä hyvä kuin kellä tahansa? — enhän minä tuota tiennyt.
* * * * *
Minuun oli tehnyt niin ikävän vaikutuksen, kun miehiä oli pois laskettu.
Milloinka minä?! Milloinka minä?! uskalsin hämärästi ajatella. Tuo tuskaisa leirikirje-asia… ah sitä Moskovan lehteä, joka väärensi viattomat sanat, — joka teki kissasta karhun! — Voi inhimillistä epäluuloa!
Pataljoonan päiväkäskyssä oli minut julkisesti kielletty enää mihinkään maan sanomalehteen kirjoittamasta. Kapteeni oli minun tähteni helisemässä ja syyti minuun alituisesti sappeansa. Minä näin että oleskelu hänen läheisyydessään kävisi minulle kovin tukalaksi ja sietämättömäksi, ja minä halusin päästä etäämmäksi hänestä täksi loppuajaksi.
Mutta hänelle itselleen en tätä haluani uskaltanut esittää, — en, sillä minä pelkäsin että hän repisi silmät päästäni, jos pyytäisin tulla siirretyksi toiseen pataljoonaan, — tahi: ei ainakaan ottaisi pyyntöäni toimittaakseen! Tämä arveluni oli minusta päivän selvää, koska välimme kerran oli käynyt sellaiseksi.
Ja sentähden minä kirjoitin yksityisen kirjeen pääkaupunkiin eräälle pataljoonan adjutantille ja pyysin siinä kohteliaasti "lukujen tähden" tulla siirretyksi, jos mahdollista siihen pataljoonaan.
Kirjeeni olin laatinut siihen muotoon että saisin myös yksityisen vastauksen, käypikö se laatuun, — ja aikomukseni oli sitten vasta ajaa asia läpitse kapteenini kautta.
Mutta minä en saanutkaan mitään yksityistä vastausta, vaan asia tuli virkatietä takaisin, ja päällikköni saivat uutta ihmettelemistä. — Te olette helvetin kirjoittaja! sanoi kapteeni.
— Mitä tämä on? Miks'ette ole ensin ilmoittanut kapteenillenne? kysyi minulta pieni, hyvänsuopa everstini saranan kitinää muistuttavalla äänellä.
Minä en vastannut mitään, vaikka vastaus kyllä oli valmis ja piili sydämmessäni.
— Te pääsette heti siirtymään haluamaanne paikkaan… ja komennuslippunne on valmis, — mutta sitä ennen täytyy minun teitä rangaista… olen päättänyt — ainoastaan kahden vuorokauden yksinkertaisella arestilla.
— Ymmärrän, herra eversti.
— Se on kaikista pienin ja lievin rangaistus tällaisesta rikoksesta.
— Jaa, saatte mennä!
Vaikka minusta äkiksestä oli tuntunut kovin surkealta mielessä tämä odottamaton keikaus, rauhoituin kumminkin pian ja ajattelin melkein ylpeydellä tätä arestissa-olon kunniaa. Oli kuin olisin kohonnut omissa silmissäni.
— Mielelläänhän tuota menee tuollaisesta syystä, arveli arestiin kuljettajani. — Kun ei ole sen häpeällisempi…
— Eikä se toki ole oikea sotamieskään, joka ei lie joskus arestissa käynyt! — vakuutti leikillinen varusmestari, — niin ainakin entinen eversti selitti, että se on s——n huono poika, joka ei putkassa ole ollut…
Näin lohdutettuna astelin minä iltahämärässä arestihuoneelle arestilaispuvussa, ja minut suljettiin pienenpuoliseen koppiin. — —
* * * * *
Minä olen nukahtanut laverilleni, mutta herään keskellä yötä siitä että peittona oleva sinelli on lipunut pois päältäni, ja minä tunnen vilun väreitä ruumiissani. Nousen istualleni enkä vähään aikaan voi käsittää, kuka minä olen ja missä minä olen. Sillä ympärilläni on pilkkoisen pimeä eikä risahdustakaan kuulu. Mutta jostain, ikäänkuin ylempää kuuluu samassa kuin vienoa tuulen tohinaa, ja kun minä luon silmäni sinnepäin, on kuin sieltä häämöittäisi jotain vaalakampaa: — — ah, sehän on pieni ikkuna katon rajassa, ja tämä on arestihuone… ja minä olen siis arestissa…
Minä kauhistun hetkeksi itseäni ja olopaikkaani: kuinka minä olen tänne joutunut, mitä olenkaan tehnyt, poika parka? — olenko murhannut?… olenko varastanut? — ja nyt istun vankeudessa…? — — Haa! Mitä houkkio hourailenkin! — minähän olen, minähän olen…
Ja minulle selvenee kaikki.
Minä hypähdän seisaalleni laattialle ja tunnen että olen sukkasillani ja housut jalassa. Minä teen muutamia voimakkaita liikkeitä käsivarsillani poistaakseni kylmän puistallukset ruumiistani ja alan sitten astella edestakaisin käsilläni haparoiden etten käveleisi pahki kopin päätyseiniin.
Mutta tämähän on sentään vähän niinkuin romantillista: — minä suljettuna yksikseni tänne… ulkona synkkä syysyö ja tuulen suhinaa kaltereissa… ja jos tuolla ikkunan alla odottaisi joku… voi sentään! — hiljaa sydän, hiljaa! — Tämä ei ole leikin asia…
Mitähän, jos karkaisin! Kapuaisin tuonne ikkunaan, kiskaisisin ylenluonnollisella voimalla irti nuot jäykät rautakalterit, pujottautuisin lävitse, pudottaisin itseni alas maahan ja livistäisin tieheni! — Kiipeäisin yli kasarmin aidan ja juoksisin, juoksisin metsiä… kauvas… ja levähtämättä!
Mutta mitäpä minä karkaisin!… minua huvittaa vain näin itsekseni kuvailla.
Kuitenkin kiipeän kuin kiipeänkin ikkuna-aukolle ja koetan tirkistellä ulos, miltä siellä näyttää… Mutta minä en näe sieltä muuta kuin kappaleen sysimustaa taivasta ja kuulen vain tuota yötuulen huminaa, joka täältä likempää nyt huokuu niin raskaana ja raihnaisena… Ja minä tunnen samassa itseni niin uupuneeksi, surulliseksi ja alas laskeutuessa uinailee mielialani Oksasen säkeissä:
Syksyn synkkä, kolkko ilta
Kattaa kaupungin ja maan,
Raskahasti rannan aalto…
Ja minä painaudun taas laverilleni, vedän sinellin korviini saakka ja nukun — — —
Aamulla herään minä siitä, että eteeni kannetaan murkina-annos: paksu leivänkimpale, jonka päälle hyväntahtoinen ruuanlaittaja on pannut kaksi pyörän muotoista voinokaretta, höyryävää vettä posliinisessa tuopissa, kaksi sokuripalasta ja hyvä joukko suolaisia sillejä.
Syöntini käypi kohtalaisesti, ruuantuoja sotamies hymyilee minulle merkitsevästi, ja minä hymyilen takaisin.
— Miltä se tuntuu?
— No siinähän tuo menee.
Ovi sulkeutuu taas, ja minä heittäydyn seljälleni maatakseni koko rupeaman.
Mitäpä tässä muutakaan osannee kuin maata ja katsella kattolautoja! Pitkä on päivä edessä… ja yö… ja vielä huominenkin päivä iltaan saakka. On aikaa loikoa ja ajatella kaiken maailman asioita, puhki ja pahki, yli ja ympäri… On aikaa nauttia "otium sapientis"…
Ja minä makailen silmät puoliummessa aina puolenpäivän rintaan saakka ja mietin — — —
Mutta mitä kummaa tämä on? kapteenini ääni oven takaa!
Niin, sieltä hän tulee, astuu laverini eteen ja tervehtii tavallista sävyisemmin "hyvää päivää!"
— Jumala antakoon, herra kapteeni!
Hän alkaa puhella taas noista kiusallisista leirikirjeistä ja vetää povestaan pari sanomalehteä, — juuri ne, joissa sepustukseni löytyvät.
— Merkitkää lyijykynällä ne paikat, joita toimitus on muutellut tai jotka ovat erilailla kuin konsepteissanne!
Hän antoi minulle lyijykynänsä.
— Ja saatte pitää nämät lehdet täällä luonanne… minä lähetän niitä sitten huomenna noutamaan.
Hän puheli aivan isällisellä äänellä niin että minusta tuntui kuin ei meidän välillämme ikipäivinä olisi ollut mitään katkeraa suhdetta ja kuin hän olisi ollut itse jalous ja hyvyys.
Ja sitä hän olikin tällä hetkellä.
— Miksi te olette panneet vapaehtoisen tähän huoneeseen! lausui hän ankarasti ovella seisovalle vahtipäällikölle. — Muuttakaa hänet aliupseerein arestihuoneeseen! —
Kapteeni poistui, ja minä sain siirtyä sanomalehtineni tilavampaan ja kaikinpuolin iloisempaan kamariin, jossa jotakuinkin sain aikani kulumaan lukemalla nuot — tosin vanhenneet — sanomat aina viimeiseen ilmoitukseen saakka ja piirtämällä muutamia muistosanoja kapteenini antamalla kynällä seinään. Ja kun aika kävi pitkäksi, koetin minä nukkua ja kun siihen taas väsyin aloin astella. Mutta pitkäksi kävi se sittenkin ja kauhistuksella ajattelin minä niiden tilaa, joiden täytyy olla vankeudessa kuukausia ja vuosia…
Seuraavan päivän iltana, vähää ennen kuin arestiaikani päättyi, tuli pataljoonan päällikkö luokseni. Tehtyään kohteliaita kysymyksiä, onko ollut kylmä j.m.s., kysyi hän:
— Onko mitään valituksia? —
— Ei, herra eversti… —
Mitäpä minulla olisi ollut valittamista!
Eversti ei tämän johdosta mitään virkkanut, mutta hänen kasvoistaan olin minä lukevinani, että hän piti sen luonnollisimpana asiana maailmassa ettei minulla — eikä muillakaan — voinut eikä saanut olla mitään "valittamista".
Hän lausui minulle ystävälliset jäähyväiset, sillä huomenaamulla minä jo aijoin lähteä "siirtomatkalleni." —
Heti everstin mentyä päästettiin minut pois, ja minä sain komennuslippuni. Mutta ennenkuin poistuin tämän kasarmin seinien sisältä tahdoin vielä käydä puhuttelemassa kapteeniani. Minä toivoin hänet tapaavani eilisessä mielentilassaan, lauhkeana, sävyisenä, mutta erehdyin suuresti. — Hän oli taas paljasta tulta ja tulikiveä, ei rahtuakaan ystävällisyyttä ollut hänessä jäljellä.
— … Te… te helvetin… te olette minusta kaupungilla puhunut että minä muka olen ollut teille häijy… helvetti… vaan te sitä olette häijy ollut… te olette niin helvetin huono… ja muistakaa että jos te minusta siviliksi tultuanne jotain puhutte tai kirjoitatte — niin minä haastan teidät käräjiin!…
Parjattuaan minut pataluhaksi ei hän edes lausunut minulle hyvästiä, kun lähdin, ja hänen melkein viimeiset sanansa olivat vain nuot tutut: "helvetin vapaehtoinen".
Ja niin kiiruhdin minä kohti kaupunkia matkakamssujani kokoon panemaan.
Sen illan muistan hyvästi. Pimeä se oli, tuulinen ja sateinen. Tie, jota kuljin, oli täynnä likalammikoita ja vettä roiskahteli aina silmilleni asti. Vihurit vinkuivat ympärilläni ja lennättivät silloin tällöin kasvoilleni märkiä lehtiä, joita olivat repineet tien varrelle istutetuista pienehköistä koivuista; ja nuo koivut ne näyttivät värisevän alkavaa alastomuuttaan. Joen kalvo häämötti mustana, vaan sen toiselta puolelta, metsän reunasta tuikahtivat pienten mökkien ikkunoista kirkkaat tulet, — tuikahtivat kolkon syyssateenkin läpi… Minä muistin sen illan, jolloin tuonne kasarmiin tätä samaa tietä olin ajellut… kuutamassa ja juhlallisissa sotilasmietteissä, — nyt ne olivat kaikki pirstaleina silloiset mielikuvat, nyt en enää ollut tulevaisuuden sankarillinen miekkamies! Ja minä pysähdyin hetkeksi, käännyin ympäri ja loin surullisen katseen kohti kasarmia, josta nyt ikuisesti olin eroava. — Ristiriitaisessa mielentilassa saavuin minä kaupunkiin.
Ja seuraavana aamuna matkustin minä Helsinkiin enkä sen koommin enää kuulunut siihen pataljoonaan.