XXVIII.
Eräänä joutopäivänä tämän jälkeen, kun taivas pitkästä ajasta taas oli likaisenharmaja, vettä kylmästi vihmoi leirillemme, ja minä istuen kosteassa teltassani yhdessä toverini kanssa nautin jokapäiväistä teetäni, kohosi äkkiä telttavaate ja sisään astui sotilaslähetti sanoen:
— Vapaehtoista käsketään upseeriklubiin.
— Minuako? kysyin vähän hämmästyen. — Kuka se kutsui?
— Everstiluutnantti ja ensi komppaniian kapteeni…
Mitähän nyt on tekeillä, arvelin itsekseni vyötä kiristäessäni hoikenneelle miehustalle ja vähän siistien jo kulunutta pukuani. En kuolemaksenikaan aavistanut, mitä näillä korkeilla herroilla mahtoi minulle olla asiaa. Miettien jotain sentapaista kuin "integer vitae scelerisque purus…" kiiruhdin sinelli hartioilla määrättyyn paikkaan.
Upseeriklubin leveillä portailla seisoi, nähtävästi vastassa, kapteenini. Havaittuaan minut, joka kunniaa tehden häntä lähestyin, sanoi hän, mielestäni hillityllä arvokkaisuudella (sillä muita upseereja oli lähellä)
— Tulkaas tänne vapaehtoinen!
Hän kääntyi kiireesti erääseen sivuhuoneeseen, jonka havaitsin huonekaluista typötyhjäksi. Siellä oli jo ennestään everstiluutnanttikin, joka pitäen jotain paperiliuskaa käsissään, seisoi odottavaisena keskellä laattiaa.
Minua värähdytti… mitähän ne nyt minusta!…
— Oletteko te — aloitti everstiluutnantti, luoden minuun tutkivan, syvämielisen katseen — kirjoitellut täältä leiriltä mitään sanomalehtikirjeitä Suomeen?
— Olen, herra eversti, vastasin minä käyden melkein iloiseksi että arvasin kirjeiden, joiden olin luullut postissa jotenkin hävinneen, tulleenkin varmasti perille.
Mutta everstiluutnantin kasvot kävivät synkemmiksi, ja hän jatkoi pannen painoa joka sanalleen:
— Menittekös te kirjoittamaan Helsingin — nimiseen lehteen n:o 187:ään että, kun oli tultu Valkeasaaren aseman ohi ja lähestyttiin Pietaria, kohtasi meitä ilkeä venäläinen haju, — mitä?
— Kyllä, herra eversti, sopersin minä ajattelematta ensinkään, miten olin vastannut, — kuinka väärin olin vastannut!
Viha leimahti hänen jäykästä katseestaan, kun hän peräytyen pari askelta karjasi:
— Te kirjoittanut — —!… satans…! (hän suvaitsi kirota ruotsiksi).
— Venäläinen haju! kertailin minä — ja säpsähdin älyten hyvin, mitä tuollainen sanayhdistys saattaisi tietää.
— Ei, herra eversti, lausuin varmistuneena, — ei se ole mahdollista… en minä ole noin kirjoittanut!…
— Ette!… ettekö? Ja everstiluutnantin synkät piirteet hiukan lauhtuivat — —
Mitä sotkua tämä siis mahtoi olla? Miksikä he juuri tuollaisesta minua saattoivat syyttää ja epäillä?… Mikä oli tuo paperiliuska everstiluutnantin kädessä?
Kapteeni, joka neuvottomana oli kuunnellut tätä alkututkintoa, murahti nyt tapansa mukaan jotain partaansa, otti everstiluutnantin kädestä sanomalehtipalstan — sillä sellainen se olikin tuo paperiliuska — ja viittasi minua lähemmäksi.
— Tässä — sanoi hän miettiväisen näköisenä — on venäläisestä lehdestä Novoje Wreemjasta leikattu pätkä, joka näkyy lainatun Moskovan lehdestä… — Katsokaapas, mitä ne nyt kirjoittavat… ymmärrättehän vähän venättä?
Kapteeni alkoi puoliääneen lukea kirjoitusta, ja lause lauseelta me sitä yhdessä suomensimme. Siinä puhuttiin mielikarvaudella erään Suomalaisen leirikirjeestä —— nimiselle sanomalehdelle Suomenmaassa. Siitä kirjeestä huokui muka separatistinen henki ja sen todistimina olivat muka sanat "ilkeä venäläinen haju." — Sillä ne sanathan ne siinä selvästi seisoivat sekä venäjäksi, että suomeksikin sulkumerkkien sisällä.
Ihmetellen minä niitä sanoja katselin, katselin kuin puoli-unissani älyämättä, miten ne tuollaisiksi olivat saadut. Juuri tuohon muotoon!
Voi! Tässä oli varmaankin tapahtunut joku hävytön petos! — se ajatus iski äkkiä päähäni. Minäkö muka olisin jonkunlainen separatisti, jolla oli mielessä tiesi mitä? Minäkö muka olin jotenkin loukannut toisen kansan kansallistuntoa!
— Herra eversti — vakuutin minä uudelleen everstiluutnantille, joka taas tutkivan tuimana oli asettunut eteeni, — en muista vähääkään kirjoittaneeni "ilkeä venäläinen haju"…
— No oletteko sitten kirjoittanut mitään tuosta "hajusta"? kysäsi hän keskeyttäen, katseessaan tavaton epäluulon ilme.
— Tulinhan minä sivumennen maininneeksi siitä meille oudosta hajusta, joka selvään tuntui Pietaria lähestyttäessä… mutta eihän siinä mitään pah…
— Mitä saatanaa teidän piti mennä kirjoittamaan koko seikasta! kiljaisi hän taas minut keskeyttäen, täynnänsä kiukkua.
"Mitä saatanaa!" — Nuot sanat kaikuvat vieläkin kamalina korvissani, aina kun muistoni tähän seikkaan johtuvat.
— Missä teidän leirikirjeistänne tuo kysymyksen alainen kohta on ollut? alkoi nyt vuorostaan kapteeni udella, uhkaavan näköisenä kuin musta ukkoispilvi, jonka sisästä salama millä hetkellä hyvänsä voi leimahtaa.
— Kyllä se on ollut siinä ensimmäisessä kirjeessä, herra kapteeni! sanoin minä saaden malttini takaisin.
— Ensimmäisessä —! matki hän karahtaen tulipunaiseksi. — Olenko siis minä sen lukenut?
— Olette, herra kapteeni! — —
Hän oli todellakin ollut "sensuurinani" ja itse olin hänelle tuon kirjeen näyttänyt ennenkuin sen lähetin painettavaksi.
Harmistuneena, pidätellen kumminkin kiukkuansa, selitti hän kääntyen everstiluutnantin puoleen (ruotsiksi) ettei hän, kapteeni, muista lukeneensa mitään koko tuosta "haju-asiasta" — tahi jos on lukenut, ei ole sitä miksikään huomannut, hänellä kun silloin oli muka kiire ja "helvetin vapaehtoinen" lisäksi kiirehti kirjettänsä postiin. — Kapteeni parka! — hän oli pahemmassa kuin pulassa nyt!
— Oletteko ylioppilas? kysyi nyt — sen hyvin jo ennestään tietäen — everstiluutnantti, mahtavan näköisenä kääntyen puoleeni.
— Olen, herra eversti, äänsin minä, syvästi tuntien "arvo-asteeni" alhaisuuden hänen persoonansa edessä. Ja paikallaan se mahtoi hänestäkin olla, sillä halveksivia sanoja satoi taas tuiskuna vastaani.
Kun everstiluutnantti oli poistunut, puhkesi kapteenin hillitty puhehalu heti ilmi.
— Helvetti, vapaehtoinen! alkoi hän, kiertäen aivan nenäni eteen ja tehden liikkeitä ikäänkuin aikoisi minut elävältä nielaista. — Enkö minä jo alussa sanonut teille, että varokaa —? — varokaa kirjoittamasta mitään sellaista, mikä voisi loukata venäläistä kansallistuntoa?… muistatteko te, hah?
— Kyllä, herra kapteeni… mutta enhän minä olekkaan lou…
— Niin, enkö minä varoittanut… enkö?… helvetti… mutta te olette semmoinen… (yhä kasvavalla innolla:) helvetti! — Teidät pitäisi musertaa ihan mäsäksi! Te… te olette niin äärettömän huono… niin hirveän kehno te olette!…
Sitä tuli niin sakeaan, että luulin olevani jossain maanalaisessa ilmakehässä, helvetissä tai jossain sellaisessa… — ainakaan minä en tämän oman maapallomme päällä seissyt!
Hän herkesi viimeinkin, ja minä tunsin taas tämän viheliäisen maan jalkaini alla. Lausuen lievempiä kiroussanoja ylitseni, — ikäänkuin siunaukseksi, avasi hän oven edelläni ulos. Minä, tehden kunniaa avonaisella verannalla istuskeleville upseereille, jotka nyt tuntuivat minua jonkunlaisella uteliaisuudella silmäilevän, poistuin kiirein askelin alas teltoillemme, jossa jo teelasini oli kokonaan ehtinyt jäähtyä.
Mikähän selkkaus tästä nyt syntynee? oli ensimmäinen ajatukseni. Minua puistatti, sydän löi kiihkeämmin ja pyrki ikäänkuin kuohahtelemaan. Minä tunsin kuin sieluuni tämän perästä juurtuisi joku tunne, joka ei koskaan sieltä tykkänään häviäisi… Sinne se jäisi ainiaaksi jäytämään ja pakottamaan… Ja nyt vasta luulin tuntevani että todellakin olin väärällä uralla!