XXVII.
"On verrattu rautahan,
Sydän kiveä kovempi on…"
Näiden sotilaslaulun sanojen merkitystä tulin miettineeksi silloin kun pataljoonamme täydessä leiriasussa seisoi päällikköjensä edessä valmiina pitkälle manööverille, joka sanottiin tehtävän Narvaa kohti. Tulin sitä miettineeksi sen johdosta että ne pikku puheet, joita päällikkömme muka rohkaistukseksi ja kehoitukseksi lähdön hetkenä pitivät, todellakin ilmaisivat jonkunlaista "rautaista ja kiveäkin kovempaa sydäntä". Joka väsyy, se on raukka! se tehtiin nyt yleiseksi mielipiteeksi.
— Eikä se ole oikea pohjolainen, joka ei tätä retkeä kestä! sanoi everstimme kimakalla äänellään, koettaen satulassaan näyttää niin miehekkäältä ja uljaalta kuin hänen pieni ja hintelä vartalonsa suinkin salli.
— Ja tietäkää — rähisi kapteenimme — että joka vain uupuu ja pyrkii sairasvaunuihin, varokoon!… Joka vain väsyy, se on lurjus ja heittiö, ja sille minä annan rottinkia niin että… siltä minä, helvetti…
Ja hän aivan raivostui jo ajatellessakin sitä mahdollisuutta että joku ei kestäisi retken vaivoja.
— Sellaisia raukkoja ei saa olla minun komppaniiassani!
— Vai oletteko te akkoja, — mitä, hah? tiuskasi hän heittäen ylenkatseellisen silmäyksen komppaniiaansa.
Siellä täällä riveissä värähti tuskin huomattavasti jonkun herkempitunteisen rekryytin leuka.
— Muistakaa siis että joka tulee kipeäksi, se on helvetin huono mies!
Me seisoimme hievahtamatta ja koetimme sulattaa, mitä oli sanottu. Raskas kenttävarustus, joka oli sälytetty hartioillemme — ja jota kantaessa minä en koskaan voinut olla vertaamatta itseäni ikeenalaiseen vetohärkään — sai aavistamaan että kovaa ponnistusta ja itsensä rääkkäämistä todellakin nyt kysytään.
Ja jokainen päätti kestää, vaikka suolet revetköön… Kukapa se sairasvaunuihin semmoisten uhkausten perästä!
"… Joka väsyy, se on raukka… se on akka… ja huono mies."
Ja kukaan ei tahtonut olla raukka, ei akka eikä huono mies!
Niine päätöksineen sitä lähdettiin.
Komppaniia komppaniian perästä, pataljoona pataljoonan perästä, rykmentti rykmentin perästä, — kunnes siitä muodostui mahtava miesjoukko, joka päästä katsottuna näytti loppumattomalta.
Kuvitelkaa mieleenne lakeata kenttää, sellaista, jossa ei kasva tuskin vaivaiskoivuakaan, ja joka on niin aava ettei metsän reunaa voi silmällä eroittaa! Kuvailkaa itsellenne yhä edelleen mätäkuun auringon paahdetta tuollaiselle autiolle lakeudelle! — ja olette saaneet himmeän kuvan siitä vedettömästä merenulapasta, jonka halki tämä rauhanaikuinen sotaretkemme alkoi. — —
* * * * *
— Mahtaa olla 40 astetta auringonpaisteessa? saan minä sanoakseni vierustoverilleni, jonka hurstisen puseron selkäpuoli on märkänä läpikotaisin ja jo höyryää hiestä.
— Häh? Mitä se vapaehtonen sanoo?
— Niin vain että ollaanpa täällä kuin tulisessa pätsissä!…
Hän ei vastaa mitään, puhaltelee vain yhä tulisemmasti ja kouristaa kovemmin kiväärinsä perää.
Kukaan ei henno kysyä toveriltaan, onko vaikeata, tai joko väsyttää? ja jos joku kysyisikin — pilan vuoksi, ei osanotosta, — niin ei kukaan huolisi vastata, — vaikka vähän väsyttäisikin.
Sillä se nyt on niinkuin yhteinen sopimus ettei kukaan väsy, ei saa…
Aavikkoa on vielä hyvä matka. Pienet vesileilit ovat jo useimmilla tyhjät — vaikka on kehoitettu säästäen pitämään, — ainoastaan muutamalla on vielä kipene leilinsä pohjalla lämmennyttä, puulle ja ummehtuneelle maistuvaa vettä. Kurkkua kuivaa ja silmänurkkia karvastelee otsalta juossut hiki. Eteenpäin vaan!
Vihdoin loppuu tämä kiusallinen lakeus, ja me kuljemme nyt leveätä valtatietä metsäisissä seuduissa, joita joku tietää sanoa ruhtinaallisiksi jahtimaiksi.
— Näissäköön ne oraviaan ampunevat? kysyä tokaisee joku. — Ja jos lienee hyvinkin täälläkin metsonsa ja teirensä, tuumii toinen muistellen niitä ihania soitimessakäyntejä kotonaan.
Tuuheat ovatkin metsät ja niiden siimeksessä saamme joitakin minuuteja levähdyttää raajojamme ja, kun onni hyvin vetelee, täyttää leilimme raikkaammalla vedellä.
Sitten taas noustaan ja painetaan samaan suuntaan. Leilit ovat pian taas tyhjinä ja kurkkuja kuivaa. Jollakin hieroo saapas jalkaa, ja puolispaikassa — eräällä pellolla — koettaa hän hieroutumaa korjata muuttelemalla jalkariepujaan, mutta tämän hän tekee vähän niinkuin salaa muilta:
"Sillä se on helvetin huono mies, joka ei kestä" soipi yhä hänen korvissaan.
Näin kuluu ensimmäinen päivä, ja iltapuoleen saavumme me muutaman kylän piiriin, jonne yövymme. Teltat, joihin kuuluvat tarpeet — pienen olkimatonkin — olemme tasanjaettuina seljässämme kantaneet, pystytetään säännöllisiin riveihin ja heti niihin ryömiikin pahimmin väsyneitä.
Olin minäkin väsynyt ja helpoituksen huokaus pääsi rinnastani tuntiessani itseni vapaaksi leirivarustuksesta, — noista kirotuista "längistä"… Mutta minä olin iloinen että olin edes tämän päivän elävänä kestänyt, vaikka alussa oli siltä tuntunutkin kuin henki lähtisi, — ja kaikki päivän rasitukset olivat unohdetut, kun Jussi Kellolainen, (minun uskollinen toverini tämänkin sotaretken iloissa ja suruissa) siinä samassa tuli ehdoittamaan että:
— Eikö lähdetä kylää katselemaan!
Ja me lähdimme, kuljimme salakähmää jotain aitoviertä ja kylänraitille päästyämme astelimme rohkeina — kapakkaan, joka jo oli täynnä venäläisiä aliupseereja ja sinistä tupakinsavua.
— On se sentään mainio asia että näissä kylissä on kussakin kapakkansa! tiesi toverini sanoa, kun taas vähän päästä varovaisina hiivimme takaisin. Sillä kauvoa ei Jussi Kellolainen hirvennyt viipyä vääpelinsä tähden. Se kun yhä edelleen piti hänestä aivan isällistä huolta huolimatta siitä että Jussi Kellolaisella oli kaksi nauhaa olkapäillään ja luja aikomus muutaman viikon perästä jo komennuttaa itsensä kadettikouluun. Ja yhä edelleen Jussi Kellolainen nöyrästi, mutta arasti lausui "herra vääpelinsä", lausui sen monta kertaa päivässä ja siinä sotilaallisessa pingoitustilassa, joka syrjästä katsojasta usein näyttää niin hullunkuriselta.
Mutta antakaamme jo sekä Jussi Kellolaisen että toistenkin, uupuneiden sotamiesten — niiden joukossa minunkin — ryömiä mataliin kenttäteltteihinsä kokoomaan uusia voimia uusiin ponnistuksiin ja antakaamme pimeän, pilvisen elokuun yön kietoa helmoihinsa kaiken sen surkeuden, mikä näiden satojen, tuhansien telttojen piiriin mahdollisesti oli yhdistetty. — —
* * * * *
Viidettä vuorokautta oli jo oltu poissa pääleiriltä. Oli samottu yhä eteenpäin pitkin Inkerinmaata, levähdetty, taas lähdetty liikkeelle, taas pysähdytty — kunnes suunta oli kääntynyt jo melkein taaksepäin, — Suomea kohti, niin oli eräs päälliköistämme vakuuttanut, ja se tiedonanto oli herättänyt hetkeksi suurta riemastusta meikäläisissä riveissä.
Taisi olla sunnuntain iltapäivä, ja me olimme jo vuorokauden olleet leiriytyneinä erään kylän pientareille. Iloisesti valaisi aurinko telttojen harjoja ja kirkkaina heijastivat sen säteet kytkettyjen kiväärien pistimistä.
Minä lojuin avojaloin sinellini päällä, jonka olin levittänyt nurmikolle, ja koetin herkutella itseäni jo vähän laimenneesta päiväpaisteesta. Mietteeni kulkivat tähän suuntaan: On se sentään ihanaa, kun saa nauttia täysin ansaittua lepoa… mikä ääretön tyydytys siitä on koko olemukselle… mikä suloinen tunne voi hetkeksi täyttää sotamiehenkin sydämmen!…
Mutta silti ei ole todistettu ettei tämä olisi orjuutta… Voihan rääkätyimmänkin orjan poveen toisinaan joku suloisempi tunne puikahtaa. Ja voihan…
Kylästä kuului kimeätä laulua. Seikkailuhaluinen kun olen, lähdin heti utelemaan.
Mutta eipä siitä mitään seikkailua voinut tulla. Kylän tyttäret siellä olivat panneet toimeen jonkunlaisen illanvieton kentällä. Parittain kulki heitä ympäri piirissä, ja he laulaa piipittivät imelästi jotain laulua, jonka sanoja ja kieltä oli mahdoton eroittaa. Kauniita kasvoja ei näkynyt, mutta sen sijaan koreita, heleävärisiä pukuja, joita ympärillä seisovat sotilaat tiesivät sanoa neitojen tuontuostakin käyvän muuttelemassa. Kuului olevan sen maan tapoja… Minä palasin takaisin. —
Jo painui päivä länteen, ja illan varjot tummenivat. Me luulimme saavamme viettää tämänkin yön teltoissamme, mutta petyimme surkeasti. Iltahämärissä alettiin telttojamme kiireesti hajoittaa, vormut ja sinellit puettiin päälle ja meidät, ensi komppaniian miehet, kuljetettiin muutamain satojen askelten päähän jollekin sänkipellolle, jolle kiväärit kytkettiin ja pienet olkimaton rääsyt levitettiin, — ja asetuttiin niin yötä viettämään ja vihollista silmällä pitämään, — sen kun arveltiin jo olevan lähitienoissa.
Muut komppaniiat, muut pataljoonat ja rykmentit saivat viettää yönsä miten tahtoivat siellä teltoillaan, — meidän, suomalaisen komppaniian osaksi oli tullut tämä ikävä, mutta kunniallinen yövartio.
Pimeä oli tämä yö. Ei yhtään tähteä näkynyt yhtenä ainoana pilvenä kaareutuvalta taivaalta. Kylmä tuuli puhalteli ja vongahti silloin tällöin kiväärikytkyeiden lomitse, vongahti surkeasti, alakuloisesti…
Meillä oli lupa nukkua kivääreimme luona, mutta tulta oli nimenomaan kielletty virittämästä… ei tulitikullakaan saanut raapaista etteivät vihollisen vakoojat — jos niitä nyt olikaan — saisi pienintäkään vihiä. Siellä takanamme, josta olimme tulleet, ne kyllä näkyivät saavan tehdä mitä tahtoivat. Sieltä kuului puoliyöhön saakka kemuilevien ja ryypiskelevien upseerien hurraahuutoja, ja väliin pemahti sieltä sakea säkene-parvi ylös ilmaan ja loi hetkeksi punertavan hohteen raskaalle yötaivaalle, samalla kun kuului outoa rätinää, joka tuli siitä että sotamiehet huvikseen viskoivat ruudilla puoleksi täytettyjä patroonia nuotioihin.
Mutta meillä oli niin pimeä ja kylmä siinä taivasalla vartoessamme. Me koetimme, asettua niin liki toisiamme kuin mahdollista, muutamat lepäsivät maassa päälletysten tai limitysten pysyäksensä lämpiminä ja siten voidakseen nukkua.
Minä en voinut nukahtaa, vaan nousin ylös ja aloin edestakaisin astella, kädet työnnettyinä syvälle sinellin taskuihin. Ainoa mietteeni oli käsite "joutava" ja ainoa toivoni: kunpa aurinko nousisi!…
Vihdoin aamu hämärtää. Vihollisesta ei ole näkynyt eikä kuulunut koko yönä mitään merkkejä, ja meidät marssittaa takaisin everstiluutnantti, joka jonkun pensaan suojassa, syrjempänä meistä, on nukkunut kääriytyneenä paksuihin turkkeihin ja on vallan äreänä siitä, että joku on hänet kesken untaan turhanpäiten herättänyt.
Aurinko nousee juuri kun saavumme takaisin. Se kohoaa veripunaisena metsän reunan takaa ja näyttää ruusumaisessa hohteessa kaikki teltat, joissa toiset vielä sikeästi nukkuvat… Tuo armas aurinko, kuinka sen laimeat säteet tuntuvat hyväilevän kylmän kangistamaa ihoa! — Kuinka sentään Jumala on hyvä, joka antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pah…!
Kuudes vuorokausi on näin koittanut emmekä vielä ole saaneet tapella, emmekä "haistaa verta."
Sanoisinko että miehet hehkuivat taisteluhalusta? — En, sillä sitä eivät he tehneet, vaikka kummia huhuja tänään liikkui vihollisesta. Vaan kuumuudesta he hehkuivat — ja harmista. Ja kiroilivat tiheään toisiaan ja ajatuksissaan päälliköitäänkin.
Oli näet kuljettava ahtaanpuoleista maantietä myöten. Kaikilla oli kiire ja juoksujalkaa tai pikamarssia piti rientää virstottain. Tykkiväen ja jalkaväen, siihen lisäksi ratsuväkeä, — kaikkien piti sopia kulkemaan samaa tietä. Mutta ne eivät sopineet. Siinä syntyi tavaton tungos, siinä tyrväistiin, siinä töytäiltiin. Tykkikärryt jyrisivät alati rinnalla, sai varoa ettei alle joutunut… Väliin täytyi jalkaväen kaapaista yli ojan ja siellä puiden lomitse ja pensaiden läpitse painaltaa eteenpäin oksien ja risujen raapiessa kasvoja ja tehdessä naarmuja kivääreihin.
Koko tie oli yhtenä pölypilvenä, — jokainen mies oli kasvoiltaan kuin riihimies. Jokaisella kävivät keuhkot kuin pajanpalkeet… Yksi mies on muita kalpeampi: hän on jo eilen oksentanut verta, hän on koettanut sitä salata ja nytkin hän salaa kärsimyksiään. "Se on helvetin huono mies, joka väsyy", kaikuu yhä hänenkin korvissaan.
Mutta me riennämme, riennämme, kuulemme edestäpäin ensimmäiset yhteislaukaukset, lisäämme yhä vauhtia, sydän kurkussa ja kovasti läähättäen… Metsäinen seutu on loppunut, ja edessämme leviää taas tuo suunnaton aavikko, nyt eri paikasta katsottuna. Meidät komennetaan vasempaan ja me alamme kaartaa pitkin metsän reunaa päin viholliseen. Siinä yli peltojen karatessamme ratsastaa Suuriruhtinaamme, H. M. Keisari korkeine puolisoineen ja pienemmän hoviseurueen kera taas meitä vastaan. Hän hymyilee tunnetulla miellyttävällä tavallaan ja tervehtii meitä sanoilla "päivää Suomalaiset!" ja me rääkäsemme, pysähtymättä kulussamme, "Jumala antakoon, Teidän Keisarillinen Majesteettinne!" — ja pyyhkäsemme ohi raskaassa hölkässä, Meidät hajoitetaan nyt komppaniioihin, ja kapteenimme Gräsbergin johdolla riennän minäkin "taistelun helteeseen"…
Koko avara lakeus on yhtenä pauhuna vaan. Minä en voi eroittaa missä päätaistelu riehuu. Kuulen ainoastaan tykkien kumeat laukaukset, jolloin maa oikein jymähtelee ja ilma väräjää, kuulen kivääritulen räiskinän, joka on niin tiheä että se soi kuin katkeamaton sävel, näen sankat savupilvet ja niiden läpi toisinaan välähtävän kirkkaan kanuunalieskan. Näen myöskin, kuinka siellä aavikon toisella puolella leijuu verkalleen outo ilmiö — suuri ilmapallo ylhäällä maasta, ja siitä arvaan että siellä se on vihollinen… ne ovat jotain taistelunmenon seuraajia, nuot ilmassapurjehtijat, — tekevät sieltä yleiskatsauksen…
Meidät on nähtävästi heitetty oman onnemme nojaan, minusta tuntuu kuin me tässä sodassa olisimme vain kuin rikka rokassa… Päällikötkään eivät näy olevan oikein selvillä keskenään, mikä tässä on meidän pienen, eroitetun joukkomme tehtävänä. Everstimme ratsastaa siihen hätääntyneen näköisenä ja pyytää siivosti kapteeni Gräsbergiä tekemään niin ja niin, mutta kapteenimme ei nähtävästi hänen neuvoansa hyväksy, äyhkäsee ylpeänä jotain esimiehelleen vastaan ja — tekee oman päänsä mukaan. Hän on vanhin, kokenein kapteeni pataljoonassa ja hän kyllä tietää…
Hän karkuuttaa meitä välisti eteenpäin, me sukellamme peltoihin ja tallaamme jalkaimme alle kaunista, jo melkein kypsää viljaa, välisti heittäydymme hänen komennostaan pitkällemme kuiviin ojiin ja taas karkaamme… ja katkeamattomana pauhuna soi yhä korvissamme jyske ja pauke, me olemme siitä ikäänkuin juovuksissamme ja kaikki tuntuu käyvän kuin unessa…
Loitompana oikealla näkyy jotain. Päällikkömme eivät näy varmaan tietävän, kuuluuko se vihollisiin vai ystäviin, mutta me lähetämme kumminkin muutamia pamahtavia yhteislaukauksia sitä kohden.
Vihollisia ovatkin ruojat! Kapteeni yrittää komentamaan uutta yhteislaukausta, mutta se on jo myöhäistä. Komentosanat katkeavat hänen huulilleen, hän kalpenee, tyrmistyy… Tuulen nopeudella on vihollinen ratsuväki lennähtänyt meitä kohti ja saartanut meidät umpeen joka taholta.
Me olemme antautuneet. Kapteenimme — lieneekö kunniassaan loukkautunut vai lieneekö sydäntynyt, mutta häpeissään hän vähän näyttää olevan eikä toviin aikaan saa luotuista sanaa suustansa:
"Silloin, niinpä tiedetään,
Enää ei hän lyönytkään,
Hatun painoi alemmaksi,
Muuttui muita lauhemmaksi…"
* * * * *
Vielä seuraavana päivänä jatkui taistelua; sitä ammuttiin armottomasti, sitä rynnättiin yli kuoppien ja kavuttiin vallituksille hurraata huutaen ja melkein käsirysyssä vihollisen kanssa…
Eikä kumminkaan ketään tainnut kuolla. Ainoastaan parin tykkihevosen huhuttiin katkaisseen jalkansa; kanuunan puhti oli ne murskaksi lyönyt.
Illan suussa vasta saavuttiin takaisin pääleirille, saavuttiin uuvuksissa, mutta reippaalla, pirteällä mielellä, soitellen ja laulaen kuin ainakin onnellisesti päättyneestä sodasta. Ja vaikka olikin yhden kerran jouduttu vangiksi, niin ei sitä nyt muistettu. Kapteeni oli lauhkeammalla päällä, ei kironnut pahoin vaikkei niin yhtä jalkaa astuttukaan, ja sankarillinen mieliala puhkesi esiin seuraavissa sanoissa:
Ja Turkin keisari kaakelimuurista
Katseli kiikarilla,
Kun Suomen poikia marssitettiin
Ylitse Tonavan sillan!
Ja Turkin keisari Tonavan rannalla
Kiroili ja itki,
Kun Suomen poijat ampuivat
Sen panssarilaivat rikki! — — —
Näin sitä laulettiin ja tyytyväisyys ja leppymys kuvastui kaikkien, pahimmin vaivaatuneidenkin kasvoilla. Sillä jokainen tiesi että tähän ne nyt päättyivät tämän sotilasvuoden varsinaiset harjoitukset, tämä seitsemän vuorokauden manööveri se oli kaikkien vaivain ja ponnistusten huippuna, jäljellä oli enää vain keisariparaati tosin kiusallista harjoitusta vaativine kaunomarsseineen.
* * * * *
Minusta tuntui kuin olisin ollut mikäkin veteraani, kun kohta kotiuduttuamme Jussi Kellolaisen ja Oskari Hongén'in seurassa — viimemainittu oli muka sairauden takia ollut kokonaan osaton tähän retkeen — astelin Krasnoje Seloon uhkeaan sotilassaunaan. Lieneekö Jussi Kellolaisesta samoin tuntunut, en tiedä tarkalleen sanoa. Mutta ei se ainakaan meistä toisista siltä näyttänyt. Ensinnäkin hän pelkäsi mennä n.k. "25:n kopeikan saunaan", sillä se, ties hän, oli ainoastaan upseereja varten.
— Mutta rahanhan sitä mekin maksamme!
Me menimme siis 25:n kopeikan saunaan ja Jussi Kellolainen seurasi mukana.
Riisumahuoneessa ei ollut monta henkeä, mutta Jussi Kellolaista ne peloittivat.
— Voi… ei täällä saa olla! kuiskasi hän hiljaa meille, mutta me emme olleet kuulevinamme, riisuuduimme vaan.
Jussi Kellolainen vilkaisi pelokkaasti ympärilleen kuvastimiin ja tyynypäällisiin sohviin ja alkoi sitten riisuutua hänkin.
— Joudu nyt!
Jussi Kellolaisen kädet vapisivat, kun hän veti paitaa päältänsä. Me astuimme kolmikannassa isoon pesuhuoneeseen.
Varjele ja valaise! — Siellähän oli pari oman pataljoonan upseeria, samallaisessa alastomassa asussa kuin mekin. Vaikk'eivät ne meistä näyttäneet vähääkään piittaavan, oli Jussi Kellolainen kumminkin kuin tulisilla hiilillä. Juuri kun hän oli kumartuneena vääntämään vettä ranasta, ja alaston everstiluutnantti sattui kävelemään ohitse takaapäin, kimmahti hän kuin sähköiskun saanut toisapäin, pullisti rintansa, painoi kätensä tiiviisti paljaita kupeitaan vasten ja loi upseeriin aran, vain aina nöyräilmeisen katseen. Huulet supussa, posket kuopalla ja paljahko pää kekallaan seisoi hän siinä ja teki — "kunniaa".
Everstiluutnantti murahti naurusuin jotain isoon partaansa ja viittasi ehkäisevästi kädellään.
Vaan Jussi Kellolainen seisoi siinä vielä hetken pinnistyksissä, alastomana, ja suu oli yhä supussa ja valmis sanomaan "herra eversti". Ei saunan löylyssäkään hänen sotilaallinen sydämmensä myötenantanut unohtaa kunniata ja rintaman tekoa, vaikka toinen toverini kivenkovaa väitti että poletille sitä kunniaa tehdään eikä koskaan itselleen miehelle. Ja joka hetki oli hän valmis kuulemaan näiden läsnäolevien päällikköjen sanovan: ei teidän ole lupa täällä olla, menkää pois!
Mutta ne eivät mitään sanoneet, ainoastaan toinen heistä, luutnantti, virkkoi: "onko kuuma?" ja siihen Jussi Kellolainen, — joka oli luullut luutnantin rupeavan sanomaan jotain että: onko lupa? — aivan ihmetyksissään tästä tavattomasta suvaitsevaisuudesta, vastasi lakeasti:
— On, herra luutnantti, — kuuma… Ja hän vähän uskalsi naurahtaakkin.
Kun oltiin pukemassa, ja me luulimme että nyt hän ainakin alkaa rauhoittua, niin silloin ovi avautuu, ja vanha kenraali astuu sisään.
En piruakaan minä luulisi Jussi Kellolaisen niin säikähtävän kuin hän säikähti tätä vanhaa, vaatimattoman näköistä kenraalia.
Ensin hän kalpeni — vaikka olikin saunan löylyssä tullut punaiseksi, — loi sitten tavattoman aran ja tavattoman rukoilevan katseen tähän punakauluksiseen soturiin ja veti horjuen mutta kiireesti housut jalkaansa.
— Kenraali… näettekö? soperteli hän värisevällä äänellä ja lisäsi katsoen nurkkasilmällä meitä:
Voi joutukaa! — Ei täällä varmaankaan olisi saanut olla…
Me nauroimme hiljaa hänen arkuudelleen.
— Eihän tuo nyt meitä syö sentään! sanoi Hongén pilkallisesti hymyillen.
— Ja ihmisiähän sitä ollaan mekin ja tarvitaan puhdistaa ruumista niinkuin tuokin — huomautin minä, joka — niinkuin sanottu — tänään tunsin itseni karaistuneeksi veteraaniksi.
Vaatteet päälle saatuamme olimme valmiit lähtemään. Jussi Kellolainen astui etummaisena ottaen päällensä paraimman ryhtinsä ja teki kunniaa kenraalille, joka sinne oven luo oli kyyristynyt sohvan kulmaan riisuutumaan eikä näyttänyt mitään huomaavan. Me seurasimme Hongén'in kanssa jäljessä ja teimme samoin kunniaa.
Vielä ulkona, tiellä lausui Jussi Kellolainen että
— Ei sinne varmaankaan olisi saanut mennä.