XXVI.
Hän oli siivoimpia ja hiljaisimpia miehiä eikä kenenkään oltu kuultu hänestä pahaa sanaa lausuvan. Sotamiehen velvollisuudet täytti hän nöyrästi ja nuhteettomasti eikä hänessä oltu havaittu mitään merkkiä silmäin palvelemiseen niinkuin monessa muussa. Hän puhui vähän, mutta mietti kentiesi enemmän. Olipa kuin jokin mielihaude aina olisi asunut hänen korkean otsansa takana ja noissa harmaissa, melkein syvällisissä silmissä. Hänen olentonsa oli milt'ei kunnioitusta herättävä.
Ja sellainen mies oli nyt heti leiriajan alussa tehnyt rötökset! Yhdessä parin, myöskin mieluiseksi tunnetun toverinsa kanssa oli hän eräänä iltamyöhäisenä hiipinyt pois teltastaan ja pujahtanut venäläisen upseeriklubin puolelle ja sen keittiössä vähän ryypiskellyt "votkaa" ja "piivaa". Juomia maksaessa oli häneltä pudonnut rahoja laattialle ja kun hän niitä rupesi poimimaan, joutui hän riitaan — omistusoikeudesta. Kerrotaan näet venäläisen kokin kaikessa ystävällisyydessään tahtoneen häntä auttaa rahojen kokoamisessa ja — perin pohjin sen tehdäkseen — koettaneen työntää häntä ulos ovesta. Tästä syntyvän rähinän aikana pötkivät kumppanit tiehensä koeteltuaan turhaan auttaa päihtynyttä toveriaankin pakenemaan. Mutta se oli jo myöhäistä, sillä rykmentin päivystäjä patrulleineen oli jo tulossa. Eikä hän, joka ei voinut kärsiä omistusoikeuden loukkausta, tuskin halunnutkaan paeta. Hän hurjistui, hän näytteli pohjalaista puukkoaan ja tahtoi kaiketi koettaa voimiaan vieraan maan miehen kanssa. Siitä nousi melu ja räiske, joka yhä kasvoi. Ovet lensivät säpäleiksi, ja ikkunaruudut rämisten menivät rikki. Raivoten kuin mielipuoli löi hän jo ympärilleen kuin entinen Sven Tuuva. Eikä hän peljännyt sotilaspatrullien piikkejä, ryntäsi vaan eteenpäin huutaen: "pois tieltä! — täss' on poika Pohjanmaalta, jok'ei ketään pelkää!" Ja totta se lienee ollutkin, sillä sanotaanpa hänen tässä ihmeteltävällä urhoollisuudella aseetoinna taistelleen useampaa kiväärillä asestettua sotamiestä vastaan, jotka häntä olivat kerrassaan pitäneet itse paholaisena. Vieraan maan upseeriakin kerrotaan hänen tässä vastustaneen.
Ylivoima oli kumminkin liian suuri, niin että tästä leikistä täytyi tulla loppu. Sidottuna ja vartioittuna tuotiin hän yön pimeässä meidän Suomalaisten puolelle ja salvattiin putkaan. Vielä sielläkin kuohahtelivat hänen pohjalaiset verensä, ja ovet ja ikkunakalterit tärähtelivät kumeasti hänen iskuistaan. Hän oli kuin ärsytetty härkä, joka mieletönnä möyryää puskien sarvillansa kantoja ja mättäitä, juuria ja syyttömiä pensaita…
Mutta viimeinkin hän asettui, silmien kalvo sammentui, kädet kävivät hervottomiksi, ja huokaisten rinnastaan syvän huokauksen, retkahti hän seljälleen pilkkopimeän arestihuoneen paljaalle laverille. Ja hän nukahti paikalla.
Nukuttuaan, kun aamulla mentiin katsomaan, oli hän taas sama mies kuin ennenkin, hiljainen ja sävyisä, olennossa entinen kunnioitusta herättävä ilme. Mutta hänen katseestaan välähteli jotain kummastelevaa ja kysyväisenä näytti hän katselevan ympärilleen tyhjiä seiniä, kolkkoa ikkunaa… Miten hän tällaiseen paikkaan oli joutunut — tätä hän ei voi käsittää… mitä on tapahtunut?
Hänelle selitettiin että hän viinapäässään on yöllä tehnyt niin ja niin, raivonnut kuin villipeto, vastustanut päivys-upseeria j.n.e. ja että hän siis nyt täällä odottaa tuomiotansa.
Mutta hän kuunteli tätä kaikkea kuin kummaa uutista taikka kuin peloittavaa unta. Hän ei itse muistanut mitään aikaansaamastaan häiriöstä.
Kotimainen sota-oikeus tuomitsi hänet puoleksi vuodeksi linnavankeuteen. Tuon korvaamattoman väliajan perästä saisi hän vasta ruveta asevelvollisuuttaan jatkamaan.
Monelle kävi sääliksi tämän miehen kohtaloa.
— Voi helvetti! puheli kapteenimme tämän tapauksen perästä päivittäin komppaniiassa, — voi helvetti sentään, kuinka te olette tuhmia! Mitä te luulette olevanne!… Haa! — lurjuksia te olette… suurimpia lurjuksia maailmassa!… Eikö oltu varoitettu kylliksi!… eikö… hah?… Semmoisia tomppeleita!
Hän naurahti katkerasti ja jatkoi:
— Kun te saatte jonkun ryypyn nahkaanne, niin te olette kuin villisikoja, kuin puhvelihärkiä te olette… "Hei, pois edestä vaan, täss' on urhoollinen pohjanpoika, me emme pelkää!" — niin te huudatte mukamas, kun jonkun putelin olutta juotte. — "Me emme pelkää piruakaan!" "Me olemme urhoollisia suomalaisia!" Juu helvetti — urhoollisia! Vaan raukkoja te olette, aika möröjä te olette ja akkamaisia… ettekä osaa käyttäytyä kuin sotamies… —
Kuinka vaarallisena jokaista meistä pidettiin, ymmärrettänee jo siitä että heti seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen tuli käsky ottaa kaikki puukot miehistöltä pois ja jättää ne plutoonain päällikköjen haltuun. Ja ankara määräys laadittiin ettei siitä päivästä alkaen kukaan saisi poistua askeltakaan omasta leiripiiristään eikä viinaa ja olutta enää saisi ollenkaan viljellä. "Koska he juovat itsensä päihinsä ja tappelevat puukoillaan, niin kadottakoot leirivapautensa!"
Se ei ollut meille hauska uutinen tuo leirivapauden kadottaminen! — varsinkaan ei meille vapaehtoisille, joilla oli omat teltat. Emme siis saaneet joutilaina iltoina etsiä pikku seikkailuja naapuristossamme, emme saaneet maljojemme ääressä laulella aikamme kuluksi myöhäiseen yöhön saakka, kun kynttilä hauskasti valaisee valkoisen teltan ja ulkona vallitsee synkeä pimeys, jonka helmasta kuuluu junkkarien hurraa-huutoja ja rakettien kaukaista sähinää, tai jonka tummalla taivaalla loistaa leppoisa kuu, loistaa yhtä haaveellisena kuin siellä Suomessakin — tuolla kaukana, jonne aatteet niin usein harhailevat. Voi, kaiken tämänkö nyt kadotimme? Emme, — onneksi emme sitä tykkänään kadottaneet! Monta hauskaa iltaa muistan senkin jälkeen vietetyn vapaehtoisten teltoissa. Tavalla tai toisella hankittiin sinne aina "ainetta" ja tyhjien putelien kätkemisessä oli jommoinenkin päivätyö. Ja kaikki tuo tuntui - ja tuntuu vieläkin — sellaiselta salaiselta työltä, josta ei omatunto koskaan voisi soimata…
Olen puhunut hänestä, jonka kautta leirivapauttamme syystäkin supistettiin. Kuvauksen täydentämiseksi olisi minun puhuttava joku sana yhdestä niistä tovereista, jotka hänellä olivat kumppaleina tuolla yöllisellä retkellä.
Hänkin, tämä toinen, oli siivo hiljainen mies. Ja siivosti hän nytkin, Sakarila, oli käyttäytynyt. Tosin oli hän ollut hiukan humalassa hänkin, mutta ei kenenkään rauhaa ollut häirinnyt. Eli väärin on niin sanoa, — kyllä hän oli tämän viattoman osanottonsa kautta tähän juomaretkeen kuitenkin häirinnyt yhdeltä rauhan, — kapteeniltamme nimittäin. Tämä hänelle nyt monta viikkoa puskuili ärtymystään, pauhasi ja porisi päivät pääksyttäin. Rangaista ei hän häntä voinut, koska hän ei mitään varsinaista rikosta ollut tehnyt, mutta vuodattaa hänen niskoilleen kaiken sappensa, kaiken harminsa ja kiukkunsa, sitä hän kyllä voi, voi ja uskalsi. Ja sen osaston miesten, johon tämä sorrettu kuului, määräsi hän omin päinsä antamaan tälle "lurjukselle", tälle Sakarila-nahjukselle aimo selkäsaunan, ettei toista kertaa moisiin juominkeihin puuttuisi. "Kun te raukat osaisitte juoda, niin saisittehan te… mutta kun te olette niin helvetin tuhmia…" arveli hän kaiketi.
Saiko Sakarila todellakin tällaisen toverillisen löylytyksen, sitä en luule, sillä hänkin oli, niinkuin sanottu, osastonsa mieluisimpia miehiä. Mutta ainakin kapteenille, joka kerran komppaniian harjoituksissa oltaessa eräällä Krasnoje Seloon kankaalla tapansa mukaan tiedusteli että
— Annoitteko te sille Sakarilalle selkään? vastasi joku toistenkin puolesta:
— Joo, herra kapteeni! Ja kun kapteeni tullaksensa aivan varmaksi siitä vielä tinki että
— Oikeinko lujasti, mitä, hah? ja siihenkin sama mies antoi myöntävän vastauksen, niin näytti hän vihdoinkin leppyvän ja huudahti:
— No, sepä hyvä! ja kohottaen silmänsä sinistä taivasta kohti jatkoi pirullisena näin:
— Minä luulen että enkelitkin taivaassa riemuitsivat, kun te sille
Sakarilalle annoitte selkään!…
Tälle pilapuheelle ei kukaan riveissä naurahtanut, vaikka volnassa seistiinkin — — —