XXV.
Minä en vieläkään aina tuntenut olevani väärällä uralla. Minulla oli hetkiä, joina maailman kaikki viisaus ja etenkin sivilielämän rauha tuntuivat hyvin mitättömiltä sotilasmaailmaan verraten. Ja "sotilas" oli minulle silloin kaikki kaikessa, minä oikein säälin mielessäni niitä, jotka eivät olleet sotilaita, Ja kumminkin, — kuinka vähäpätöiset olivat oikeastaan ne vaikuttimet, jotka minut noin saattoivat ajattelemaan!
Kun sotatorven ääni kajahduksellaan täytti ilman kiivaasti kutsuen rynnäkköön, täytti se äkkiä minunkin sieluni. Rintani paisui jumalaisesta innostuksesta, sydänvereni sykähtivät selittämättömästä ylpeydestä, ja minä tunsin olevani niin äärettömän uljas, niin äärettömän ylevä ja korkeatarkoituksellinen!
Taikka: kun lähettien huuto "päivystäjät linjalla"! kuultiin, ja minä, komppaniianpäivystäjänä ollen, riensin leirin etulinjalle kunniaa tekemään milloin korkealle sotilashenkilölle, milloin ohi kulkeutuvalle kasakka-standaarille, jonka tiesin olevan isänmaallisen muistomerkin joltain mainehikkaalta sotaretkeltä, niin silloinkin minä toisinaan tunsin povessani tuota samaa ylevää, puhdasta uljuuden tunnetta.
Mikä se on tuo tunne, sen tietää parhaiten se, joka sitä on kokenut…
Varmaa on kumminkin ettei se ole mikään pysyväinen tunne. Seuraavassa tuokiossa saattoi se minulta haihtua, kadota jäljettömiin ja muuttua päinvastaiseksi… Taikka toisin sanoen: se, mitä tuonoin olin pitänyt niin ylevänä, niin pyhänä, melkeinpä jumalaisena, se saattoi jonakin seuraavana hetkenä näyttäytyä mitä ilkeimpänä petoksena sielussani.
Jos jonakin helteisenä kesäpäivänä, kun koko pataljoona oli uuvuksiin juoksutettu, ajettu kuin karjalauma ahtaita solia ja veteliä soita edes ja takaisin, jos silloin pataljoonan päällikkö kapteeneinsa puoleen tyytymättömänä kääntyen tiuskasi: "sietäisivät ne saada enemmän kuritusta nuot! — ne ovat lurjuksia kaikki tyyni!", niin tuo tuollainen teki ainakin minuun niin äitelän vaikutuksen etten sitä osaa sanoin selittääkkään.
Taikka: kun kapteeni rynnätessämme jotain varustusta tai jossain kylässä majailevaa vihollista vastaan sotaisessa innossaan kiljuen kuin jalopeura karkasi sotilastensa rinnalla hutkien ja hosuen lähinnä juoksevia paljastetulla miekallaan selkään — että pikemmin joutuisivat! — niin silloinkin muuttui se, mikä äsken oli voinut näyttää isänmaalliselta uljaalta, — muuttui surkeaksi valheeksi…
Mutta kummakos hänen siinä oli rynnätä, kapteenin, jolla ei ollut päällään muuta varustusta kuin miekkansa ja revolverinsa, — meillä, sotamiehillä sitävastoin oli niskoillamme monen leiviskän painavat taakat!
Helppoa se hänelle oli noitua ja teuhata, tyrväistä ja lyödä sokeassa innossaan, kun ryntäyssoitto levottomasti kutsui ja mennä piti, vaikka henki olisi lähtenyt!
Mutta muistanpa että meitä kerran moitittiin liiastakin kiireestä. Eräänä iltana rynnättäessä jotain kylän rähjää vastaan oli näet mentävä hyllyvän suon poikki. Parasta vauhtia mentäessä kuului surkea vongahdus, aivan niinkuin koiran ulvahdus, kun sitä on kalikalla jalkaan satutettu. Emme kuitenkaan sitä siinä melskeessä miksikään älynneet ennenkuin takaapäin kuului käheää karjuntaa:
— Stoi, stoi! — Mihin helvettiin teillä on kiire?
Ja kun vilkasimme taaksepäin että "oletkos ainoa muukalainen, joka et tiedä…", niin huomasimme kapteenimme siellä teutaroivan rimmessä ja koettavan kiskoa irti toista jalkaansa…
Monella olisi silloin tehnyt mieli remahtaa kovaan ja mehevään nauruun, mutta kun jokainen silmänräpäys nyt oli niin tärkeää, ei joudettu — eikä hennottukaan. Sillä sääliksihän se toki kävi…
Omin neuvoinsa hän sieltä kumminkin irtautui ja kahta kauheampana ja partansa sisästä käristen nähtiin hänet pian taas johtamassa. Ja kyytiä ne silloin saivat viholliset kylästä.