AIKAMME KUVIA KUOLAJÄRVELTÄ
Kaukaisille perukoille me nyt lukijamme saattelemme.
Sinne etäiselle, köyhälle Kuolajärvelle pyydämme vielä vaivata väsyneitä ystäviämme.
Siellä on eräs talo.
Jossa alkaa kohta olla kilin ajatukset.
Kun leipä loppuu.
Olisi hevosiakin, millä käydä heiniä talon ulkoniityltä, mutta kun ei ole heinähäkkiä.
Melkein joka tai joka toinen päivä täytyy käydä naapurissa heinähäkkiä lainaksi anelemassa.
Nyt oli juuri äsken kolmattasadantuhannen markan tukinajourakka aivan kylän läheltä — siitä olisi tullut rahaa semmoinen läjä, mutta ei voinut…
Sitten tulivat toisen pitäjän miehet ja valtasivat sen urakan, kun ei kilpailua ollut.
Ihmisystävällinen lukija pudistelee meille nuhtelevasti päätään. Aiommeko tehdä pilkkaa köyhyydestä? Tahdommeko julkisesti irvistellä puutteelle? Emmekö tiedä, että peltojen kylvämiseen, heinähäkin tekemiseen ja kolmattasadantuhannen markan tukkiurakan suorittamiseen tarvitaan miehiä ja hevosia.
Hyvä. Käykäämme talliin. Siellä on, niinkuin näkyy, puolisen tusinaa hevosia, jotka kuopivat kavioillaan permantoa ja luimistelevat meille korviaan.
Ja tuolla tuvassa on kymmenkunta väkevää miestä.
Ne makaavat siellä pitkin penkkejä pirtin hioittavassa lämmössä, kiroillen työmiehen raskasta orjuutta, tai puolinukuksissa mietiskellen keinoja maailman ja olevien olojen korjaamiseksi. Tuolloin tällöin ne kirota jyräyttävät tälle maailmalle, ja silloin aina karisee noki laesta hienona sateena.
Yksi veljeksistä oli kyllä ollut mätämuna, mutta se oli heitetty ulos tästä yhteisestä pesästä.
Se oli ollut ihan kuin mikä lahtari. Oli esittänyt, että alettaisiin tätä maailmaa ja Kuolajärveä parantaa siitä päästä, että ruvettaisiin hiukan töihin. Töihin! Että muka tehtäisiin, kun tässä on kymmenkunta vahvaa ja ikäänsä levännyttä miestä, taloon edes oma heinähäkki, ettei sitä tarvitsisi melkein joka päivä käydä naapurista lainaamassa.
Mutta toiset, aatteelle uskolliset veljet, valtasi pyhä viha tämän kapitalistisen suunnitelman johdosta, ja he ajoivat tuon porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen kätyrin, joka kierolla tavallaan tahtoi keljuilla rehelliset työn raskaan raatajat ensin heinähäkin tekoon ja sitten tietysti kirottuihin peltotöihin, kukapa tiesi vielä siihen kolmattasadantuhannen markan tukinvetourakkaankin, sadatellen ulos yön selkään. Eikä hänellä ole sitten enää ollut asiaa kotiinsa.
Nyt vallitsee pirtissä taas yksimielinen punainen tunnelma ja materialistis-sosialistinen maailmankatsomus. Joku kuorsaa, joku mutisee unissaan, joku horroksissa suunnittelee sitä uutta yhteiskuntaa, jossa vain porvarit — ne, jotka on eloon jätetty — saavat tehdä työtä, joku kiroaa itsekseen, ja se onneton, jonka on vuorostaan lähdettävä heiniä noutamaan — miksi ne paholaisen lehmät eivät elä ja lypsä heinittä? — kopeloi naulasta lakkiaan, lähteäkseen naapurista pyytämään heinähäkkiä lainaksi.
Mutta paikkakunnan lehden kirjeenvaihtaja lausuu maaseutukirjeessään, että »joutavalta näyttää sivullisistakin, kun niin moni terve ja voimakas mies makoilee vain joutilaana pirtin penkillä kiroillen työmiehen raskasta orjuutta…»
Eivätköhän ne kuitenkin tällä hetkellä mahtane kiroilla etupäässä sitä kirjeenvaihtajaa, porvarikeljua, joka yleisen mielipiteensä painolla koettaa pakottaa kuolajärveläisen veljessarjan raskaaseen, selkää pakottavaan heinähäkin tekoon?
(1919.)