SINNE TOIVON SIIVILLÄ NYT SYDÄN
pieni lennä…
Perjantaina tammik. 7 pnä 1920 klo 3 i.p. asettui sydämeeni asumaan Kaiho…
Kaipaus…
Tiesi, poistuuko se sieltä enää milloinkaan.
Onnen kultamaa, johon ihmiskunta aina on ikävöinyt, mutta jota se ei vielä ole saavuttanut, on nyt löydetty'.
Suomalaiset valtuutetut sen löysivät Rajajoen toiselta puolen.
Ja sen maan nimi on Neuvosto-Venäjä.
Kaikki soraäänet ovat siellä vaienneet. Iankaikkisia tähtiä kohti kohoaa vain sopusoinnun, rauhan ja yksimielisyyden ihanasti värähtelevä hymni.
Valtuuskunta kävi kahdeksannen yleisen neuvostokongressin istunnossa.
Katso:
»Kaikki ehdotukset hyväksyttiin säännöllisesti yksimielisesti».
Ei mitään vastalauseita. Ei melua, ei huutoja, ei jalkojen tömistystä, ei lenteleviä mustepulloja eikä vesikarahveja. Ei jarrutusta.
Ei muuta kuin suuri, monumentaalinen yksimielisyys.
Missä muualla voisi sellainen tulla kysymykseenkään tässä matalassa maailmassa?
Ei ainakaan Suomessa. Eikä missään muuallakaan. Ei muualla kuin
Neuvosto-Venäjällä.
Jaa, ja eräässä toisessa paikassa, tosiaankin:
»Tuonen lehto, öinen lehto… — — — Tuonen viita, Rauhan viita, Kaukana on vaino, riita, Kaukana kavala maailma».
Niin, sielläkin on lapsen lysti olla. Siellä ja Neuvosto-Venäjällä.
Oikeastaan me emme muita todistuksia tarvitsisikaan. Mutta jos joku haluaa, niin saa hän lisääkin:
Eräs näyttely antoi edullisen kuvan neuvostovallan kehityksestä.
Teatterissa, jonka nimenä oli yhtä onnistunut kuin purevakin »Vallankumouksen satiiri», esitettiin kappaleita, joissa »neuvostovalta asetettiin erittäin edulliseen asemaan».
Näyttämöllepano ja esitys erittäin aistikkaat ja loistavat.
Entäs baletti! Entäs Taiteellinen teatteri. »Esitys oli aivan ensiluokkainen. Teatteri oli ollut erittäin siisti, samoin yleisö». Rouva Heltzer tanssinut 52-vuotisilla säärillään erinomaisella siroudella.
Näyttämötaide erittäin korkealla.
Palatsit erittäin hyvässä kunnossa.
Mitään nälänhädän vaaraa ei ole olemassakaan.
Virkamiehet, vieläpä porvaritkin ja sivistyneistö tyytyväiset asemaansa.
Olot aina vain paranemassa.
J.n.e.
Kaiho, kaipaus, ikävöiminen asettui sieluuni, riisui päällystakin yltään, kalossit jaloistaan, ja rupesi taloksi, ilmoittaen, ettei aikomuksensa ole enää poistua.
Ajattelin, että vallan autuas se, joka täältä sortuisi sinne.
Mutta sitten tuli se peevelin sosialisti ja sanomalehtimies, tri Ryömä, ja vuodatti katkeraa sivumakua sulokaihon kultaiseen maljaan. Hänen kuvauksensa ei ollut niin loistava. Kaikkien kauppojen ovet kiinni ja näyteakkunat laudoilla peitettyinä. Siellä täällä kadunkulmassa jono, jossa kukin siinä oleva odottaa kansallistettua limppuaan. Raitiovaunut, sikäli kuin kulkevat, kulkevat suurimmaksi osaksi tyhjinä, sillä niihin pääsevät vain etuoikeutetut. Ihmiset vetävät kelkoilla tavaroitaan ja kantavat kainaloissaan halkoja, saadakseen hiukan lämmitysaineita kotiinsa.
Filosofiset kirjailijat julkaisevat mietelmänsä käymälän seinillä, jotka ovat muodostuneet oppositsionin sanomalehdistöksi. Siellä on luettavana sekä »vakavat artikkelit, että satiiriset ja humoristiset pakinat».
Siltasaaren noskelaiset, tri Ryömä ja veljeni Sasu, tahtovat karkoittaa kaihon sydämestäni, tahtovat peloitella minua sillä, että minun täytyisi kirjoittaa siellä pakinani sellaisten ja sellaisten seinille.
Mutta meittiä ei petetä. Eivät meitä ketut pienenäkään syöneet. Sitäpaitsi on tri Ryömä jäävi puhumaan, koska hän sai Venäjällä mustelman.
Kuka hullu käskee ruveta oppositsioniin Neuvosto-Venäjällä!
Joka on ainoa onnen, rauhan, tyytyväisyyden ja ennenkaikkea sopusoinnun ja yksimielisyyden maa täällä Pohjantähden alla.
Sinne toivon siivillä
siis sydän pieni lennä.
(1920.)