EN TIEDÄ, USKALLANKO SITÄ KERTOA
sillä on olemassa mahdollisuus — vaara piilee, pyörii — että melkein koko Suomen kansa, luettuaan tämän selostuksen loppuun, ryntää ylös istuinpaikoiltaan ja asumasijoiltaan ja lähtee painumaan Koivistolle. Ja että siinä kansainvaelluksen tungoksessa joukko vähäväkisiä, heikkoja, vaivaisia ja vanhuudenraihnaita, tulee tallatuksi muhennukseksi.
Mutta minä pelkään, ettei asiaa voida auttaa. Minun täytyy täyttää historiallinen tehtäväni ja kertoa asia niinkuin se on.
Lukija ehkä on huomannut, että tasavalta viime viikon lopulla sai jokseenkin odottamattoman ja suhteellisesti tuntuvan väkiluvun lisäyksen.
Väkiluvun lisäys läksi sattuneesta syystä eräänä yönä nopeassa tahdissa kävelemään Kronstadtin nimellä tunnetulta paikkakunnalta jäätä pitkin Suomen puolelle, ja saavuttuaan tämän valkoisen h—tin rantaan katsahti ympärilleen ja sanoi, että tässä me nyt sitten olemme, rakkaat naapurit, tehkää kanssamme mitä lystäätte. Tässä seisomme emmekä muuta voi, niinkuin oppi-isänne Martti sanoi.
Tsuhnojen huikaisevan-valkoiset viranomaiset raaviskelivat korvallisiaan, koettaen kuitenkin näyttää niin vieraanvaraisen näköisiltä kuin arkipäiväisyydestä poikkeavat olosuhteet ja kukonlaulunvarhainen aamuhetki myötä-antoivat ja ryhtyivät sitten lajittelemaan vieraspaljouttaan.
Noin parituhatta miestä siitä lähetettiin myöskin Koiviston kirkolle, ja tuossa tuokiossa olivat kaikki tyhjät ja puolityhjät talot ja riihet ja saunat ja liiterit ja suojukset ja ladot ynnä kaikki muut enemmän tai vähemmän vedenpitävillä katoilla varustetut rakennetut paikat täyttyneet ryssillä ja sillä erikoisella venäläiskansallisella tuoksulla, mikä on heille ominaista ja mitä he eivät lähtökiireessäänkään olleet unohtaneet Kronstadtiin.
Pistimet sojossa juoksentelivat vartijat ryssien perässä, mutta heidän oli valppaudestaan huolimatta mahdoton estää sitä, mikä kohtalon määräyksestä tapahtuva oli. Alkoivat sellaiset markkinat, jollaisia ei ole Koivistolla ennen nähty eikä tulla jälkeenkäänpäin näkemään, ja koivistolaiset kantoivat pakolaisille selät koukussa leipää, pullaa, haileja, perunoita ja savukkeita ja yleensä kaikkea, mitä Koivistolta siinä kiireessä oli saatavissa puuta pehmeämpää, ja koivistolaisten taskuihin virtasi ryssiltä kelloja, kellonperiä, rannerenkaita, kultarahoja, kompasseja, rintaneuloja, jalokiviä, kaukoputkia, revolvereita ynnä monenlaista muuta tavaraa.
Mutta ennenkaikkea ruplia, tsaarinruplia ja duuman ruplia ja neuvostoruplia, kaikenlaisia ruplia, leveitä ja komeita kuin lehmännahkoja, vaikka mahdollisesti ei aivan yhtä arvokkaita.
Ja katso:
Koska oli kulunut vuorokausi ryssien saapumisesta Koivistolle, niin eivät koivistolaiset kuuluneet enää samaan kansanluokkaan kuin muut suomalaiset, vaan olivat he kaikki yhdessä ja kukin erikseen kohonneet aivan toiselle tasolle ja saavuttaneet varallisuuden, jommoista vain harvat ovat unissaankaan nähneet, saatikka sitten silmät auki.
Kaikki koivistolaiset ovat nyt miljonäärejä.
Ainakin ruplissa laskettuna.
Neljänkolmatta tunnin kuluttua kimalteli kaikilla koivistolaisilla, miehillä, naisilla ja lapsilla, suuren ja pyhän Venäjänmaan kultaa ranteissa ja sormissa ja korvissakin, ja miljoonat pullistelivat taskussa. Ja pikkupojat olivat perustaneet pankkiirifirmoja tallien taakse ja navettojen katoille, ja heidän keskusteluistaan voitiin napata seuraavantapaisia katkelmia:
— Annatkos 200 tsaarinruplaa, niin saat 100,000 neuvostoruplaa?
— Maksa 200,000!
— Sama se… kiinni on!
Miehiä ja naisia, poikia ja pieniä tyttöjä vilisee pitkin Koiviston kujia.
Niinkuin ennenkin.
Sillä erotuksella vain, että he ovat nyt kaikki, kuten sanottu, miljoonain omistajia.
(1921.)