IIVANA EI VIELÄKÄÄN TARVITSE AIVOJA
Iivanan entinen isäntä oli oikeauskoinen.
Hän uskoi, ettei Iivana tarvitse aivoja. Onhan isännällä aivot. Isäntä ajattelee niillä Iivanankin puolesta.
Iivana oli myöskin oikeauskoinen. Siis uskoi Iivana niinkuin isäntäkin uskoi. Isännällä on aivot, isäntä ajattelee niillä Iivanankin puolesta. Iivanan ei tarvitse ajatella mitään. Iivana ei siis tarvitse aivoja.
Välistä Iivana kuitenkin pysähtyi tuijottamaan eteensä. Ellei nyt juuri kauemmaksi niin ainakin huopatallukoittensa risaisiin kärkiin. Tuijotti, tuijotti, ja siveli miettiväisen näköisenä pitkää partaansa.
Isäntä katsoi akkunasta ja sanoi:
— Iivana tuijottaa eteensä! Iivana sivelee pitkää partaansa! Iivana on miettiväisen näköinen!
Isäntä juoksi ulos, Iivanan eteen, joka heti otti lakin päästään ja kumarsi maahan asti.
— Mitä töllötät, moukka? huusi isäntä.
— Tallukoitani katson, teidän armonne, sanoi Iivana. — Rikki ovat, varpaat näkyvät…
Ja Iivana kumarsi maahan asti.
— Mitä katsomista niissä on? Etkö ole ennen varpaitasi nähnyt, pöllö!
Ja miksi sivelet partaasi? kysyi isäntä ankarasti.
— Takkuja vain selvittelen luvallanne, armollinen herra. Ei ole kampaa, teidän jalosukuisuutenne.
Ja Iivana kumarsi maahan asti.
— Vai vielä sinulle, musikka, kampa pitäisi! Kukaties alat vielä jonakin päivänä harjaakin toivoa! Sinä olet miettiväisen näköinen… ethän vain ajattele, turakki?!
Iivana hätäytyi:
— En ajattele, teidän korkeutenne! Olkaa armollinen! En ollenkaan ajattele. Mitäpä ajattelisin… se on paha asia, se ajattelemisen asia, talonpoikaiselle säädylle. Herralla on aivot, herra ajattelee, ei minun ole tarvis ajatella.
Ja Iivana kumarsi maahan asti.
Isäntä leppyi.
— Hyvä on, uskon sinua. Tuoss' on kaksikymmentä kopeekkaa. Mene kapakkaan. Mutta muista, että jos ajattelet, niin…!
Iivana kumarsi maahan asti, suuteli isännän kauhtanan lievettä ja läksi kapakkaan.
Isäntä palasi sisään ja huokasi:
— Hohhoi, paljon on huolta ja murhetta tuosta Iivanasta.
Sitten menetti Iivana vanhan isäntänsä.
Tuli uusi isäntä. Juutalainen.
— Nyt olet vapaa, Iivana, sanoi juutalainen. Iivana kumarsi maahan asti ja jäi sitten seisomaan.
— Mitä seisot? kysyi juutalainen. — Etkö kuullut, että olet vapaa?
— Kuulin, herra.
Ja Iivana kumarsi maahan asti.
— Älä sano minua herraksi, huomautti juutalainen. — Minä olen toveri. —
Äläkä kumarra. Ei ole enää herraa. Sinä olet vapaa.
Iivana yskähti, nyki partaansa ja kysyi varovaisesti:
— Saanko sitten tehdä mitä tahdon, herra toveri?
— Tietysti saat! huusi juutalainen. — Sinä olet vapaa, vapaa! Ymmärrätkö?! Saat olla ja elää niinkuin haluat, kunhan vain olet ja elät niinkuin minä käsken.
Iivana yritti kumartaa, mutta muisti sitten eikä kumartanut.
Iivana raapi päätään ja kysyi:
— Saanko minä — ajatellakin?
— Tietysti saat, jos haluat. Kunhan vain ajattelet niinkuin minä tahdon. Mutta minä luulen, ettet sinä osaa ajatella. Herra ei antanut sinun ajatella, niin mitenkäpä olisit oppinutkaan. Mutta ole huoleti, toveri! Ei sinun tarvitsekaan ajatella. Minulla on hyvät aivot, minä osaan ajatella. Sinä vain teet sitten, niinkuin minä määrään. Sinä olet vapaa, toveri!
Iivana otti lakin päästään, kumarsi maahan asti ja suuteli juutalaisen kauhtanan lievettä.
Sitten hän vetäytyi varovaisesti pois.
— Nyt on Iivana vapaa! nauroi juutalainen.
Maksim Gorjki kirjoitti:
»Venäläisiä oppineita täytyy auttaa… Kuolevaisuusprosentti lisäytyy peloittavassa määrässä. Ja heidän mukanaan kuolevat kansan aivot — kallisarvoisimmat aivot».
Suomen hallitus tiedusteli neuvostohallitukselta, saadaanko venäläisille oppineille lähettää apua.
Neuvostohallitus vastasi kieltävästi.
Iivana ei tarvitse aivoja. Mitä se niillä? Rupeaa kukaties vielä ajattelemaan.
Iivanalle riittää, että hän on — vapaa.
(1921.)