HÄRMÄLÄISTÄ
Joku lukija ajattelee otsakkeen nähtyään, että mikä lienee taas tappelujuttu.
Minkäs me sille mahdamme.
Emme me ole tapelleet. Emme ainakaan pariin vuosikymmeneen. Emmekä mielellämme vastakaan tappele, mikäli voimme asiat rauhallisemmin järjestää. Vaikka meissäkin on porilaista verta, ja vaikka esi-isämme Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla antoivat selkään jos saivatkin.
Mutta Härmässä on kyllä, valitettavasti, taas kiihdytty. Viime viikolla. Ja suutari Oskari Pärpuumi on senjohdosta hieman hatarassa tilassa Lapuan kunnansairaalassa. »Yhdeksän reikää ihmisessä», sanoo sananparsi. Mutta Pärpuumissa on 39, joista 30 vasta viikon vanhoja.
Pohjolan kesäillan valohämyssä ja härmäläisten käkien kukkuessa tahtoivat renkimiehet Toivo Holstikko ja Antoni Taipale sisäänkäydä erääseen mieltäkiinnittävään aittaan, jonka haltijattarena oli eräs vielä mieltäkiinnittävämpi pohjolatar.
Aitan ovi oli suljettu, ja kuinka siinä sitten lienee selville käynyt, että Pärpuumi oli jo aitassa, hänkin.
Toivo Holstikko ja Antoni Taipale koroittivat vähän ääntään, jotta se voitaisiin kuulla aittaan sisälle, ja sanoivat, että olisiko Pärpuumi niin hyvä ja pistäytyisi hiukan ulos raikkaaseen, valohämyiseen Pohjolan kesäyöhön… meillä olisi vain vähän asiaa Pärpuumille.
Pärpuumi ei ollut mikään Dalai laama, joka ei millään ehdolla poistu Tibetin luostarista. Pärpuumi sanoi pohjolattarelle, että odota vähän, minä tulen heti takaisin.
Ja Pärpuumi astui ulos.
Toivo Holstikko tervehti häntä puukoniskulla edestäpäin, ja Antoni Taipale teki hänelle samanlaisen tervehdyksen takaapäin, koska edessäoleva paikka ei ollut vapaa.
Pärpuumi vastasi tervehdykseen suutarinveitsellä. Lukija muistanee, että Pärpuumi oli suutari. Pärpuumi koetti tasaisella puolueettomuudella leikata sekä Taipaleen että Holstikon nahkaa, sillä nahka kuin nahka ainakin suutarin mielestä, jolla on kädessään nahkaveitsi.
Mutta samoinkuin sunnuntaimetsästäjä sanoi, ettei ole mikään ihme, jollei kaksipiippuisella pyssyllä saa sattumaan nelijalkaiseen jänikseen, niin ei tämäkään taistelu, jossa toisella puolen oli kaksi puukkoa ja neljä kättä ja toisella puolen vain kaksi kättä ja yksi suutarinveitsi, ollut tasaväkinen. Pärpuumi taisteli sankarillisesti, mutta hän taisteli ylivoimaa vastaan. Ja ylivoima voittaa nahkaveitsellä aseistetun suutarinkin, vaikka sekin on peloittava miehenvastus, etenkin jos hänellä on kiire takaisin aittaan, jossa hänelle suosiollinen pohjolatar odottaa.
Pärpuumi vaipui lopuksi voitettuna maahan. Hänessä oli 30 haavaa, kasvoissa, korvissa, pääkallossa rinnassa, käsissä y.m. paikoissa. Ja käki kukkui.
Mutta eivät voittajatkaan menneet enää aittaan. Lausuivat vain halveksimisensa pohjolattarelle, joka oli pitänyt yhtä suutaria parempana kuin kahta renkimiestä ja läksivät kotiinsa. Ja käki kukkui. Seuraavana päivänä tuli nimismies ja vei heidät.
Suutari Pärpuumi ei kuollut, koska härmäläinen suutari ei kuole tästä puukonhaavasta. Hän lepäilee sairashuoneella odotellen vuoroansa.
Tällaista sitkeähenkisyyttä tavataan kuitenkin muuallakin kuin Härmässä. Me muistamme, että kymmenkunta vuotta takaperin ammuttiin erästä tappelupukaria Satakunnassa muutamassa vilkkaassa huutokauppatilaisuudessa haulikolla vatsaan. Koko panos.
Ammuttu sanoi, että tämä on siksi vakava vaurio, että se vaatii järkiperäistä lääkitsemistä.
Sanoi, ja läksi oluttehtaalle. Osti »risun» olutta ja ryhtyi juomaan.
Ja parani.
Ja runoilija sanoo:
»Siell' elää kansa niin sitkeä
Kuin vaahteran latva nuori».
Eri asia on, onko vaahtera erikoisen sitkeätä puuta. Joku toinen runoilija olisi ehkä valinnut jonkin muun puun vertaukseensa.
(1921.)