MINKÄTÄHDEN SOMERNIEMELLÄ AMMUTTIIN RAKASTAVAISIA HAULIKOLLA
Syynä ei ollut mustasukkaisuus, vaikka kertomuksemme henkilökuntaan kuuluukin kaksi naista, joista toinen talon tytär ja toinen palvelustyttö.
Syypää oli oikeastaan se piika. Kun se pudotti avaimen kaivoon. Ja juuri vilja-aitan avaimen.
Siinä talossa oli se palvelustyttö lähtenyt kahdelle asialle yhtaikaa, ja siitähän se koko vahinko oikeastaan aiheutuikin. Läksi aittaan ja poikkesi samalla kaivolle vettä noutamaan.
Siinä putosi se avain sinne kaivoon.
Tyttö katseli, että sinne se nyt sitten meni, ja mitäs minulle nyt sanotaan, jos minä sanon, että olen pudottanut avaimen kaivoon? Mutta jollen sano mitään, niin ei kai minullekaan mitään sanota.
Niinkuin ei sanottukaan.
Illemmällä oli iltamat nuorisoseuran talolla, ja sinne läksi talon tytärkin kävellen. Ja muu väki hajosi mikä minnekin.
Isäntä jäi yksin kotimieheksi ja alkoi sitten tarkastella paikkojaan ja aikoi käydä aitassakin, mutta avain ei ollut paikoillaan.
Isäntä mutisi, että minnehän se akkaväki taas on sen avaimen pannut? On se merkillistä tuo akkaväki, kun se ei osaa panna mitään paikoilleen. Kyllä tässä maailmassa menisivät asiat sekaisin yhdessä päivässä, jollei miesväkeä olisi… mutta senkö hornaan ne nyt ovat sen aitan avaimen paiskanneet?
Isäntä etsi ja etsi kaikki sellaiset paikat, joihin voi olettaa huolimattoman naisväen jättäneen aitan avaimen, sekä suuren joukon muitakin paikkoja, mutta kun ei hänen päähänsä pälkähtänyt lähteä etsimään sitä kaikkein luonnollisimmasta paikasta, mihin sellaiset talon tavarat joutuvat, joita ei mistään muualta löydy, nimittäin kaivon pohjasta, niin ei avainta tietysti löytynyt.
Isäntä lopuksi huokasi, että totta vissiin nyt ovat rosvon —keleet varastaneet aitan avaimen ja tulevat yöllä varastamaan, ja isäntä suuttui rosvoihin ja latasi haulikkonsa ja toivoi sen olevan sellaisen pyssyn, joka yhdellä laukauksella hävittäisi kaikki rosvot maan pinnalta, tai ainakin sen rosvon, joka oli vienyt hänen aitanavaimensa.
Iltamyöhällä palasi talon tytär iltamista hevosella, sillä talon tyttärellä oli n.s. mielitietty, joka myöskin oli luonnollisesti iltamissa, ja jolla luonnollisesti oli hevonen, niinkuin talontyttärien mielitietyillä melkein aina on, lukuunottamatta toistaiseksi perin harvoja poikkeustapauksia Etelä- ja Länsi-Suomesta, jolloin talontyttärien mielitietyillä on autot.
N.s. mielitietty pysäytti hevosensa tielle tyttönsä kotitalon pihan laidassa olevan vilja-aitan lähelle, minkä jälkeen ryhdyttiin hyvästelemään ja kiittämään seurasta ja niin edespäin, mikä kaikki on jossain määrin aikaaviepää toimitusta.
Isäntä vaaniskeli kammarinsa ikkunassa murtaen mustaa haventa, ja nähdessään Pohjolan kevään yöhämärässä hevosen kuormineen sen vilja-aitan vieressä, jonka avain oli kadonnut, juoksi hän ulos ja ampui, niin että talo jysähti.
Ei hän nyt sentään onneksi aivan kohdalle laskenut, täräyttipähän vain ottaakseen varkailta pois luonnon, mutta ei henkipahaista, ja tytär parkui, että älkää hyvä isä ampuko, minähän täällä olen ja tää… tää… tää toinen.
Isäntä keskeytti tulensa, ja hänen tuleva vävypoikansa kiiruhti matkoihinsa haluamatta ainakaan vielä tällä kertaa tehdä tulevan appiukon tuttavuutta. Mahdollisesti pelkäsi hän, että tulevan appiukon haulikko oli kaksipiippuinen, niinkuin haulikot tavallisesti ovat, ja hän oli kuullut vasta ainoastaan yhden pamauksen.
»Palvelustyttöön vaikutti tämä tapaus niin tärisyttävästi, että hän heti tunnusti syyllisyytensä», ilmoitetaan meille.
Joten, koska on päästy onnelliseen loppuun, mekin voimme panna pisteen toivossa, ettei tämä yöllinen kohtaus ole vaikuttanut liian tärisyttävästi herkkähermoiseen lukijaan.
(1921.)