KYLLÄHÄN MAAILMAAN ÄÄNTÄ MAHTUU
Ja kyllähän sitä ääntä pidetäänkin. Aina vain ollaan äänessä ja kiljutaan ja melutaan, ja jokainen skruuvaa kurkkuaan ja koettaa hihkaista kovemmin kuin naapuri.
Veturit viheltävät ja autot mölisevät ja puhujat karjuvat äänensä käheiksi valistuskokouksissa.
Ja Suomen kansan etunenässä käy hyvällä esimerkillä sen oma rakas pikku eduskunta, joka tuontuostakin ratkaisee asioita huutoäänestyksellä ja johon siitä syystä puolueet valitsevat suurimmat huutajansa, niinkuin asianmukaista ja viisasta on.
Me emme ole tulleet sukeltautuneeksi syvemmälle tähän kysymykseen, mutta meillä on se käsitys ja muisti, että eduskunta juuri on istuttanut huutoäänestyksen tähän karuun pohjoiseen maaperään, jossa se kuitenkin alkoi odottamattoman hyvin höystyä. Emme muista lapsuudessamme juuri kuulleemme puhuttavan huutoäänestyksestä. Ainakin lienee se pari kolme vuosikymmentä takaperin ollut melkoisen harvinaista.
Mutta sitten alkoi elämä edistyä ja uudistua, ja sitten tulivat paljon muun ohella myöskin huutoäänestykset.
Etupäässä viljellään niitä eduskunnassa, joka on saavuttanut korkean kehitysasteen tällä alalla. Huutoäänestys on eduskunnalle kuin hunajaa ja mannaa. Huutoäänestyksen tullessa säteilee koko kamari tyytyväisyydestä. Ja sen äänestys on kuin monen kosken pauhu pitkäisen jylinän säestämänä, »jossa usein kuuluu korkea ja kestävä huuto: älämölöö, ai älämölöö!» niinkuin Tammiston Kyöstin esityksestä vimmastuksen hetkellä.
Nyt on Joensuussakin, kaupunginvaltuuston viime kokouksessa, toimeenpantu huutoäänestys…
Puheenjohtaja esitti, että eräs asia ratkaistaisiin huutoäänestyksellä!
Valtuusto tuli hämilleen. Vai että oikein huuto…
Tuntui niin oudolta, että ihan sydänalassa hylläytti. Valtuustoa kainostutti niinkuin nuorta neitosta ensimmäisissä tanssiaisissaan.
Puheenjohtaja tiedusteli, suostutaanko siihen, että asia ratkaistaan huutoäänestyksellä?
Valtuusto punastui sisällisesti mielenliikutuksesta.
Puheenjohtaja tulkitsi vaitiolon myöntymyksen merkiksi ja lausui julki, että ne, jotka tahtovat niin ja niin, äänestävät jaa, ja ne, jotka eivät tahdo niin ja niin, äänestävät ei.
Valtuuston korvia kuumotti.
Jännitys kävi miltei tuskalliseksi.
— Jaa tai ei!
Se tuli kuin isku nuijalla päälakeen.
Valtuusto pökertyi.
Muutamat suut loksahtivat vähän auki, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
Salissa vallitsi haudan hiljaisuus.
Ei kuulunut edes kärpäsen surinaa, koska oli vielä talvi.
Puheenjohtaja uudisti yrityksensä:
— Jaa tai ei!
Taas avautuivat, epäinhimillisillä ponnistuksilla, muutamat suut, mutta mielenliikutus oli ylivoimainen. Se salpasi hengityksenkin.
Ei ääntä… ei äännähdystäkään, ei hiljaisinta huokausta…
Olisi voinut kuulla neulan putoamisen lattialle. Mutta yhtään neulaa ei pudonnut.
Pitkä äänettömyys.
Vihdoin alkoivat valtuutetut toipua.
He uskalsivat jo katsahtaa toisiinsa… jopa uskalsivat hiukan hymyilläkin.
Puheenjohtaja yhä odotti vastausta.
Vihdoin voitti »ei»-ehdotuksen tekijä luontonsa. Hänen tahdonvoimansa saavutti vallan äänielimien ylitse. Hän avasi suunsa. Valtuusto kuunteli, puheenjohtaja kuunteli, sanomalehtireportterit höristivät korviaan, koko ympäröivä luomakunta jännitti kuulovoimansa äärimmilleen.
Ja todellakin.
Kuului ikäänkuin pieni kuiskaus — ikäänkuin hento tuulosen henkäys — puheenjohtaja, joka jännityksellä oli kiinnittänyt katseensa puhujan huuliin, oli erottavinaan niiden kuiskaavan: »ei…»
Puheenjohtaja julisti, että »ei» on voitolla.
Valtuusto hyväksyi suurenmoisella, monumenttaalisella vaikenemisella puheenjohtajansa tulkinnan.
Ja siten oli saatu asia onnellisesti ratkaistuksi huutoäänestyksellä.
(1921.)