»HONGAT NUOKKUU IMATRALLA»
Ja luonto näyttää huokaavan. Hongat nyökyttelevät murheellisina latvojaan, ja luonto huokailee imatralaisten kekkaloimista. Sillä luonto on pohjaltaan vakava, vaikka välistä puhutaankin »luonnon leikistä». Luonto voi kyllä hymyillä, mutta eivät edes kaunokirjailijat väittäne, että luonto nauraisi, hohottelisi ja hahattelisi ja päästäisi suuremmassa tai pienemmässä määrässä kaksimielisiä sukkeluuksia.
Lauantaina joku viikko sitten meni erääseen Imatran yleisistä saunoista kolme miestä kylpemään.
He olivat päättäneet kylvettää itsensä sekä sisällisesti että ulkonaisesti, ja he lätkivät vuoronperään vettä kipasta kiukaalle ja pirtua pullosta kurkkuunsa erehtymättä kertaakaan sekoittamaan kiuasta ja kurkkua toisiinsa.
Löyly kohosi sekä saunassa että miesten päässä, ja siinä oli sellainen mökä kuin kaksinkertaisessa löylyssä voikin syntyä. Saunottaja pisti päänsä ovesta sisään ja huusi, että jollette ja niin edespäin, ja kylpijät vastasivat, että sun rilikuti tilikuti j.n.e.
Saunottaja juoksi hakemaan poliiseita.
— Nyt se meni hakemaan poliisia! kuului huutoja saunan muista osista, ja nämä kolme miestä tulivat vakaviksi ja sanoivat, että mentiin nyt.
Kylpijät juoksivat pimeyteen pulloineen, eikä ollut heillä aikaa kokoilla verhoja yllensä.
Kymmenen minuuttia oli sauna tyhjänä. Kolme alastonta miestä kuunteli pimeässä nurkan takana, mutta ei mitään kuulunut.
— Se vain sä-säikytteli, nikottelivat kuuntelijat vihdoin, ja otettuaan muutamia rohkaisuryyppyjä päättivät he palata takaisin lämpimille lauteille.
He pujahtivat siis saunaan, löivät löylyä ja aloittivat:
— Sun rilikuti…
— … tilikuti… jatkoi poliisi, pistäen päänsä sisään saunan ovesta.
Koska asia oli kiireellistä laatua, juoksivat miehet heti ikkunan ääreen ja hyppäsivät ulos ikkunasta pimeyteen, missä kuului vain honkien humina ja Imatran ikuinen, mahtava pauhu. Vaatteita ei ollut aikaa ottaa mukaan, mutta pullot he tietenkin tempasivat lähtiessään. Pitihän entinen jätkäkin, joka avattu pullo kädessä putosi laiturilta mereen ja vaipui pohjaan kuin kivi, peukaloaan pullon suulla siihen saakka, kunnes hänet oli saatu nostetuksi takaisin laiturille.
Imatran »maalle sulle kiusatulle» voitonvirttä laulaessa juoksi kolme alastonta miestä edellä ja poliisit perässä läpi metsien, yli kivien, kantojen ja piikkilankojen. Pullotkin jo putosivat, mutta pakolaisilla ei ollut aikaa ruveta niitä etsimään, mistä huomaamme todeksi Petöfin sanat, että vapaus on ihmiselle sentään kaikkein kallein.
Sitten ne alastomat miehet katosivat. Niitä ei näkynyt missään. Moni on ennenkin kadonnut Imatralla, niin ettei häntä ole näkynyt missään, mutta poliisit arvelivat, etteivät nämä miehet olleet kadonneet samalla tavalla. Poliisit eivät ruvenneet etsimään heitä vedestä Imatran alapuolelta, vaan etsivät heitä itsepintaisen uutterasti maalta Imatran yläpuolelta.
Ja maalta ne lopuksi löytyivätkin. Metsästä läheltä Imatran asemaa, missä he lymyilivät puitten takana edelleenkin alastomina, niinkuin kolme häveliästä Aatamia. He olivat ennättäneet jo jäähtyä ja kuivaa ilman lakanoita ja hierontaa.
Esivalta laski kouransa triumviraatin paljaille olkapäille, minkä jälkeen lähdettiin kävelemään uusia kohtaloita kohti.
(1923.)