KENTTIJÄRVELÄISTEN KARHU
Pari päivää ennen vappua saapui muutamaan Kuusamon pitäjän rajakylään eräs naapurikylän ukko, joka kopisteli lumet pieksuistaan, pisti tupakaksi ja ilmoitti nähneensä vereksiä karhunjälkiä Kenttijärven selkosella.
Seuraavana päivänä läksi kylästä neljä ahavoitunutta miestä ankarasti asestettuina ottamaan petoa hengiltä, ja liittyi sakkiin viidenneksi eräs patrullimatkalla oleva rajavartiosotilas.
Nämä viisi miestä painelivat hehkuvin innoin karhun olinpaikkaa kohti, mutta karhu, joka oli jo noussut talviunestaan, ei jäänyt vieraita vastaanottamaan, vaan kuullessaan miesten lähestyvän läksi pakoon, niin että puut metsässä rytisivät.
Miehet hiihtivät sen perässä minkä jaksoivat, ja karhu aina vilkaisi taakseen ja paransi vauhtia, ja hurjaa peräkkäin kiiruhtamista jatkui myöhäiseen iltaan.
Nähdessään, että oli turhaa sillä kertaa jatkaa pidemmälle takaa-ajoa, huusivat miehet karhun jälkeen eräitä loukkaavia haukkumasanoja ja poikkesivat Kenttijärven kylään yöksi jatkaakseen aamulla takaa-ajoa.
Mutta kun karhun metsästäjät aamulla varustautuivat lähtemään uudelleen liikkeelle, keräytyivät Kenttijärven miehet synkkinä heidän ympärilleen, ja kaikkein synkin kenttijärveläinen ilmoitti omasta ja muiden kenttijärveläisten puolesta:
— Saatte jättää sen karhun tappamisen silleen… teillä ei ole siihen mitään oikeutta — se on meidän karhu!
Karhunhiihtäjät tuijottivat ällistyneinä toisiinsa ja vihdoin eräs heistä sanoi matalalla äänellä:
— Emme me todellakaan tienneet, että se oli teidän kotieläimenne.
— Juu, kyllä se on meidän, vakuuttivat kenttijärveläiset innokkaasti. — Täältä se meidän kylästä viime syksynäkin söi monta lammasta, ja me olemme sitä jo pari kertaa koettaneet saada kiinni, ja meiltä se jäi sinne samaan vaaraan, josta te nyt olette ajaneet sen pois.
Karhunhiihtäjät alkoivat jupista keskenään, ettei se tainnutkaan olla vahingoksi, kun se karhun pahus pääsi karkuun, mutta samalla saapui paikalle eräs kenttijärveläinen, joka oli synkemmän näköinen kuin kaikki muut kenttijärveläiset yhteensä.
Tämä kaikkein synkin kenttiläinen katseli karhunhiihtäjiä vihaisemmin kuin karhu itse, astui lopulta rajavartiosotilaan eteen ja sanoi tuimasti:
— Nämä neljä miestä minä tunnen, mutta teitä en tunne… tulin vaatimaan teiltä korvausta siitä karhusta.
Se sotilas ei oikein ymmärtänyt, mitä se vihaisesti katseleva kenttiläinen tarkoitti, ja vastasi jotain siihen suuntaan, »ettei karhusta saa tapporahaa, ennenkuin se on tapettu ja ettei hän myöskään maksa niitä lampaita, kun ei ole niitä syönytkään».
— En minä nyt sitä tarkoittanut! sanoi se kenttiläinen halveksivalla äänellä ja oli edelleenkin vihaisen näköinen. — Mutta jos te olette nyt peljättäneet sen meidän karhun rajan toiselle puolen, niin vaadin minä teille edesvastausta!
Sanoi ja sylkäisi.
Siitä oli leikki poikessa aivan tarkkaan.
Kenttiläiset seisoivat nyt uteliaassa piirissä karhunhiihtäjien ympärillä, mutta tasavallan sotilas, jonka ei ole lupa pelätä pirujakaan, ei ainakaan pienempiä, hymyili vain ja kehui tuntevansa »lakipykälät», mihin vihainen karhunpeljätyskorvauksen karhuaja ylpeästi vastasi tuntevansa hänki »omansa».
Neuvotteluja jatkamalla päästiin kuitenkin lopulta jonkinlaiseen sovintoon, eivätkä kenttiläisetkään sitten enää puhuneet vahingonkorvauksesta, vaikka heidän oma rakas karhunsa juoksikin ryssän rajalle päin, niin että pakarat hetkuivat.
Tästä asioiden suotuisammasta käänteestä rohkaistuneena ehdotti nyt eräs hiihtomiehistä, että perustettaisiin eräänlainen yhtiö ja solmittaisiin yhteinen liitto karhun tappamiseksi, koska kerran kaikki ovat ajaneet samaa karhua, mutta se vihaisesti katsonut mies sanoi valittavalla äänellä, ettei hän voi suostua siihen, koska se on niin pieni ja laiha karhu, painaneeko enempää kuin 50 kiloa, eikä niistä rahoistakaan tulisi miestä päälle kuin vaivaiset 100 mk. Ei se vetele.
— Niin, menkää te vain kotiin, sanoivat kenttiläiset, kyllä me pidämme huolen siitä karhusta, ja ne viisi miestä läksivät hiihtämään takaisin asuinsijoilleen ja neuvoivat lähtiessään kenttiläisiä, että jos saatte taas sen karhunne kierrokseen, niin rakentakaa aita sen ympärille ja pankaa aidanseipääseen taulu, mistä vieraat näkevät, että se on teidän karhunne. Sen parempi, jos merkitsisitte ne karhunne omistajien merkeillä niinkuin porotkin.
Kenttijärveläiset kuuntelivat näitä hyväntahtoisessa, mielessä annettuja neuvoja äänettöminä lausumatta niistä edes kiitoksia, minkä jälkeen he läksivät etsimään karhuaan ja kuuluvatkin löytäneen sen.
Mahdollisesti ovat he sen aidanneetkin, niinkuin kylässä käyneet vieraat neuvoivat.
(1923.)