MÄNTYHARJUN KUMMITUS
Koska päivät tulevat yhä pidemmiksi ja illat ja yöt sikäli lyhyemmiksi, rohkenemme kertoa asiasta lukijalle. Lukija on kuitenkin ystävällinen ja koettaa olla illalla nukkumaan mennessään ajattelematta tätä seikkaa, ettei tulisi levoton yö.
Eräässä talossa Mäntyharjun Valtolassa majaili viime joulun seudussa joitakin »eri uskon lahkolaisia» noin viikon päivät, ja olisivat kernaasti olleet kauemminkin, nähtävästi mieluimmin koko ikänsä, ellei talonväki olisi lopuksi kyllästynyt heihin ja taluttanut heitä ovelle ja potkaissut heitä ahteripeiliin ja sanonut, että lahkolaiset ovat hyvät ja menevät nyt Hiiden Pisaan eivätkä tule koskaan enää takaisin.
Mäntyharjun ja naapuripitäjien kansa kertoo, että lahkolaiset tultuaan täten ulosriepoitetuiksi ja ulkonaiseen pimeyteen heitetyiksi olisivat kääntyneet vielä kerran taloon päin ja kohottaneet kätensä ja kironneet talon ja kaikki, mitä siinä oli, kivijalasta uuninpiippuun asti. Ja ilmoittaneet, että kyllä me tämän vielä kostamme, ja kyllä te tämän vielä nahoissanne tunnette, te Belialin lapset!
Olipa tämän seikan laita kuinka tahansa, niin varmaa ainakin on, että viikon kuluttua siitä, kun lahkolaiset oli ajettu kilometritehtaalle, huomasi talonväki eräänä päivänä näkymättömän olennon kantaneen saunankiukaan keskelle talon pihaa. Kun talonväki oli katsonut tätä ihmettä suu ja silmät auki, kantoi näkymätön kiuaskivet takaisin saunaan latoen ne siellä eri nurkkiin useammiksi pikku kiukaiksi.
Lukija ja suuri yleisö suvaitkoot huomata, ettei tämä ole mitään keksittyä kaunokirjallista jännitysromaania, vaan täyttä totta. Siitä puhuu tällä hetkellä ei vain koko pitäjä ja kihlakunta, vaan koko se puoli Suomea Kotkaan asti, ja me olemme nähneet asiasta aivan vakavia mainintoja materialistisen maailmankatsomuksen omaavissa sosialistilehdissäkin. Mutta jatkakaamme kertomusta.
Kerran kun kummitus taas mylläsi saunassa, sanoi talon poika, että kyllä tästä nyt loppu tehdään, ja latasi kiväärin kovilla panoksilla ja läksi saunaan.
Saunan ovella hän jonkinverran pamppailevalla sydämellä tähtäsi sinnepäin, missä kuuli kummituksen kupsehtivan, ja kummituskin ajatteli, että jokohan tuo vietävä pamauttaa?
Pamauttihan se.
Mutta samalla kuuli poika näkymättömän olennon raivostuneella äänellä karjaisevan:
— Ampuappas toisen kerran!
Ja se aikamiespoika ei ampunut toista kertaa, vaikka patruunoita olisi kyllä ollut, vaan peräytyi varsin kohteliaasti ja hyvässä järjestyksessä saunan luota ja meni sisään ja ripusti vähin äänin pyssyn seinälle ja rupesi nukkumaan ja veti peiton korkealle päänsä yli.
Kerran päivällä luuli talon palkkapiika nähneensä sen haamun ja kertoi silmät pystyssä ja änkyttäen, että »piru se on, sen ihon peite oli karvainen, ja ikenet olivat irvissä». Tätä selostusta ei kuitenkaan ole yleisemmin uskottu, vaan arvellaan palkkapiian peloissaan nähneen olemattomia.
Aikansa saunassa oleskeltuaan ja metelöityään siirtyi Mäntyharjun kummitus talon asuinhuoneisiin kantaen tullessaan pihasta havuja isot läjät tuvan lattialle ja ruveten sitten häiritsemään talonväkeä kaikenlaisilla koiruuksilla. Kun esim. talon emäntä keskellä päivää kirnusi, niin heitti rietas kirnun emännän käsistä lattialle, ja kirnuun ilmestyivät palvelijattaren törkyiset navettakengät, niin että vointekeminen jäi sillä kertaa sikseen. Ja taas toisen kerran, vähän myöhemmin, kun talon koko väki oli sisällä, ilmestyi voita lattialle, ja kaksi likaista kenkää hankasi sitä lattian pintaan.
Silloin isäntä pelosta vapisten turvautui raamattuun ajatellen, että jos jumalansana auttaisi, ja alkoi tärähtelevällä äänellä lukea sitä, mutta heti temmattiin kirja hänen kädestään ja paiskattiin nurkkaan, ja uunista alkoi tulla kiviä ja savea isännän silmille.
Kummituksen elämöimistä on käynyt katsomassa suuret ihmisjoukot, jotka voivat vakuuttaa kaiken tämän ja paljon muuta todeksi, ja jollei lukija vähemmällä usko, niin matkustakoon itse Mäntyharjun Valtolaan, kyllä siellä talo neuvotaan. Spiritisteillä olisi myöskin tässä kiitollinen tilaisuus, jonka pyydämme täten kiinnittää heidän huomioonsa.
Hengenmiehiäkin on pyydetty manaamaan häijyläista, ja piispallekin kerrotaan kirjoitetun, mutta mikään ei ole auttanut. Talonväki on kuluneen talven aikana saanut nukkua niukasti, kun jyrinä ja meteli on alkanut klo 7 i.p. ja kestänyt puoleen yöhön, tuonne klo 11—12 korville. Talon isäntä on nyt aikeissa myydä talonsa, jossa ei oikea omistajakaan rauhaa saa, mutta toinen asia on, onko hänen helppo saada ostajaa.
No mitäs te nyt tähän sanotte? Voitte näin matkan päästä sanoa sitä taikauskoksi, mutta menkääpäs sanomaan sitä Mäntyharjun Valtolassa, niin saatte näkymättömästä, mutta erittäin anteliaasta kädestä vasten pläsiänne savea ja poroa ja ryöttöisiä navettalapikkaita.
Mutta tulipa eräänä iltana taloon kaksi reilua reisusälliä pyrkien taloon yöksi, ja isäntä vähän melankoolisesti sanoi, että kyllähän hänen puolestaan saa yötä olla, mutta kun vieraat näkyvät olevan vieraspaikkakuntalaisia eivätkä tiedä asianlaitaa, niin kertoi isäntä, että niin ja niin se nyt on ja että kyllä täällä tulee yörauha häirityksi, niin vierailta kuin talonväeltäkin.
Reisusällit nauraa hehettivät ja katsahtivat toisiinsa, että oikeinkohan tuo tosissaan puhuu, ja selittivät sitten hyväntuulisesti, »etteivät he pelkää piruja eivätkä puruja».
No, he jäivät siis yöksi. Ja kun he olivat vähän aikaa olleet vuoteella, alkoi tulla tuhkaa heidän jalkoihinsa.
Silloin sällit suuttuivat ja kirosivat että »heitäppäs vielä, p—le!» ja silloin alkoi tulla kiviä ilmasta niin että nurkat paukkuivat, ja silloin sällit keräsivät vähän vikkelästi kamppeensa hammasten lyödessä loukkua, vaikka he olivatkin reiluja reisusällejä, jotka eivät pelkää piruja eivätkä puruja, ja sitten läksivät sällit hyvän kiiruusti siitä talosta.
Ja oli jo syvä yö ja kirkas kuutamo, ja siinä kuutamossa juoksi kaksi kalpeaa reisusälliä myttyineen ja laukkuineen pitkin Mäntyharjun Valtolan kyläntietä, vilkaisten silloin tällöin taakseen. Ja kuuhut loisti heleästi ja sällit juoksivat keveästi, ja kolkuttelivat ovelta ovelle, mutta missään ei ovea avattu, eivätkä sällit saaneet enää sinä yönä uutta kortteeria, vaan saivat juosta aamuun asti talvisessa kuutamoyössä.
Ja välistä täytyi aina vilkaista taakseen, kun tuntui ihan kuin olisi joku juosta tassutellut kevein askelin heidän perässään.
Josta saamme sen hyödyllisen opetuksen, ettei ole hyvä ruveta praakailemaan liian turskisti nykyaikaisten kummitusten kanssa.
(1923.)