SEPÄN LEHMÄ
Tapasimme erään heinäveteläisen ja kysyimme, että mitäs sitten muuta kuuluu? Heinäveteläinen katseli arvostelevasti pöytäämme, jolla oli taiteellisessa epäjärjestyksessä pari kiloa maaseutuäänenkannattajia ja mustepullo ja liimapullo ja musteenkuivaaja ja puolitoista kynänvartta, ja sanoi sitten rauhalliseen heinäveteläiseen tapaansa, että mitäpäs sinne muuta kuin alenevien hankien humahtelemista ja renkimiesten rekilauluja. Ei ole sattunut erikoisia… sen seppä Turtiaisen lehmä kyllä putosi suohon viime kesänä, mutta sekin saatiin lopuksi ylös, niin ettei siitäkään tulisi uutista.
Mitenkäs se seppä Turtiaisen lehmä sinne suohon?
— Ka, miten lie, vahingossa eikö lie polkaissut pehmeeseen.
Se kun on se sepän mökki ja paja siellä lammen rannalla, ja toisella rannalla on se Ratilaisen poikien talo, ja sitten lähtee, suo siitä lammen päästä.
Seppä niitä viikatteitaan kalkutteli ja alkoi sitten ounastella, että sekö lempo siinä on, kun ei se lehmä tule kotiin, vaikka johan se olisi aika.
Eikä siitä sepän auttanut muuta kuin lähteä lopuksi hakemaan lehmäänsä, ja lähtiessään kiroili, että on se kanssa yksi juutas, oikea iskariotti. Joko lienee taas yhtynyt talon karjaan…?
Suosta se seppä sen lehmänsä lopulta löysi.
Sepälle hätä käteen, sillä lehmä oli hyvä lehmä, ainakin noin niinkuin sepän lehmäksi, ja seppä ryntäsi heti suolle ja lehmän sarviin — sillä on sarvet, se on sitä rotua — ja sitten olivat ne upota yhdessä, seppä ja lehmä.
Pyörivät siinä silmät sepän jos lehmänkin päässä, mutta seppä kun sentään aina on seppä, niin se pääsi lehmän sarvista kiinnipitäen ponnistautumaan kannattavalle mättäälle, niin ettei toki vielä lähtö tullut. Mutta lehmä siinä nujakassa painui vielä syvemmälle suohon.
Seppä hätäpäissään kantoi puuta ja muuta portaaksi sen lehmän ympärille ja alkoi kiskoa lehmäänsä ylös vuoroin päästä ja vuoroin hännästä, mutta ei se auttanut, vaikka onkin vahva mies tämä seppä Turtiainen, ikäisekseen.
— Meneehän nyt… menee se rietas, ja minä jään lehmättömäksi, ajatteli seppä pyyhkien hikistä naamaansa nokisilla ja mutaisilla käpälillään.
Mutta samassa seppä muisti, että onhan tässä talo lähellä, kivenheiton tai parin päässä, ja seppä alkoi huutaa apua. Lehmäkin rupesi aatteen kannatukseksi mölisemään, ja seppä huusi sille välillä, että mölise nyt vietävä kerrankin, et sinä ole ennen näin totisessa asiassa mölissytkään. Levätessään seppä kuulosteli, eikö apua jo alkaisi kuulua, mutta muuta ei kuulunut kuin minkä välistä lehmän mölähdyksiä.
Sitten seppä taas huusi, että tulkaa auttamaan, täällä on kaksi sielua menossa, mutta ei tullut apua.
Silloin seppä näki, että jos apu vielä viipyy kymmenen minuuttia tai viisitoista, niin sitten saa sanoa hyvästi lehmälle ja terveisiä ja kiitoksia seurasta, ja vilkaistuaan levottomasti vielä kerran lehmäänsä, jolla silmät jo hyvin pahasti naljottivat päässä, läksi seppä hyppiä harppimaan mättäältä mättäälle ja kuivalle päästyään juoksemaan Ratilaisen poikien taloa kohti. Ja huusi vielä juostessaankin.
Parissa kolmessa minuutissa oli seppä perillä ja töytäisi tupaan, jossa istui puolenkymmentä miestä aivinaisillaan ja tupakoiden ja syljeskellen ja heinäveteläisiä asianhaaroja ja elinkysymyksiä käsitellen, ja joku huomautti, että seppähän se… mitäs tälle sepälle kuuluu?
Seppä oli niin hengästynyt, ettei aluksi saanut sanaa suustaan, mutta sitten kun alkoi saada niin sanoi, että: »tiällä työ istutta niinku hele—tissä… ettekö työ kuullunna, kun minä huusin apuu, niin jotta maha oli haleta?»
Ratilaisen talon miesväki tupakoi ja syljeskeli mietteliäänä kiinnittäen huomiota sepän kuraiseen ja mutaiseen ulkoasuun, ja vihdoin joku myönsi:
»Kyllähän myö kuultiin, kun sinä huusit, mutta myö arveltiin jotta jos ois ensin käyvä saunassa ja sitten männä kahtomaan, onko sinulla mikä hätänä, kun niin kovasti huuvat…»
Seppä ilmoitti, mikä oli hätänä, ja Ratilaisen pojat ja muut miehet sanoivat että: männään sitten nostamaan se sepän lehmä, jos se on niin kiireellinen.
Se lehmä nostettiin miesvoimalla, ja henki siinä vielä oli, ja sitten läksivät Ratilaisen miehet saunaan.
(1923.)