II

Kulovalkean tavoin levisi kirkolta, koululta ja Jykkälästä samaan aikaan tieto poliisikoiran saapumisesta, eikä koko paikkakunnalla sinä päivänä muusta puhuttu.

Kun muurari Kinnari tuli mökilleen, olivat hänen vanhemmat poikansa kuten tavallista vastoin kieltoa kavunneet navetan katolle ja pommittivat sieltä nuorempia veljiään kalikoilla, kivillä ja kävyillä. Nuoremmat kiljuivat ja parkuivat kiukusta havaitessaan olevansa huonommalla puolella ja huomatessaan, etteivät heidän viskelemänsä kivet osuneet katolla olijoihin.

— Jopahan ovat taas joutuneet tappeluun nuo pennut! totesi Kinnari asiaintilan aidan yli kavutessaan. Sitten hän kiljaisi:

— Pääsettekö sukkelaan alas sieltä katolta, pakanan eväät! Ettekö te osaa yhtä siunaaman aikaa olla siivolla? Minä kun otan remelin ja alan sillä huidella, niin lähtee teistä ne riettaan ilveet!

Vanhemmat pojat laskeutuivat salvoimia myöten alas katolta ja katsoivat sitten parhaaksi lymyillä toistaiseksi saunan kodassa, kunnes pahin myrsky olisi ohi mennyt.

Pienemmille jälkeläisilleen, jotka mielihyvällä näkivät, miten vihatuille vanhemmille veljille kävi, sanoi hän:

— Tupaan paikalla siitä paleltumasta, taikka minä kun usutan poliisikoiran paljaisiin kinttuihinne! Ihan ovat sinisinä koko pennut, kun siinä ovat alasti pakkasessa kaiken päivää.

Lapset juosta kipittivät tupaan, jonne Kinnarikin meni.

Hän ripusti lakkinsa naulaan ja asettui uunin ääreen mielityöhönsä, päreitä kiskomaan.

Tarkasteltuaan ensin epäluuloisesti pärepuukon terää — Kinnari oli mitä ankarimmin kieltänyt kenenkään koskemasta hänen pärepuukkoonsa, jota pidettiin lakkinaulan alla terä seinänrakoon pistettynä — katseli hän kotvasen arvostelevasti oksatonta pärehalkoa, latasi senjälkeen piippunsa, sytytti sen ja alkoi kiskoa päreitä.

— Antoivatko ne siellä koululla edes kahvia? tiedusteli Kinnarin vaimo
Mari, joka tuhersi lieden ääressä kahvinkeittohommissa.

— Ei noilla näkynyt olleen kahvin aika… sanoi Kinnari kotvasen perästä.

Tuvassa vallitsi jonkin aikaa syksyisen iltapäivän unettava äänettömyys. Liesi vain silloin tällöin risahteli, ja uunille kavunneet paljassääriset lapset nuhisivat hiljaa keskenään. Kinnarin kotona ollessa ei tuvassa saanut telmiä — eikä paljon muuallakaan. Se nyt ei kuitenkaan merkinnyt lapsille kovin suuria vapauden rajoituksia, sillä isä oli pitkät päivät poissa kylällä, vaikka ei töitäkään olisi ollut.

Viimein kysyi Mari:

— Saitko sinä työtä sieltä koululta?

— Sainhan minä sitä… ja saunan kiuaskin kuuluu olevan rikki. Eivät ole älynneet ennemmin korjauttaa, vaikka tuo lie jo kuukausimääriä rempallaan ollut. Ei siihen nyt ole hyvä uusia löylykiviä saada, kun on jo tuo maanpintakin kyynärän syvältä jäässä.

— Ka anna olla vanhoilla kivillään — mistä sinä ne uudet kivet siihen talvella saat?

Kotvasen oli taas äänetöntä. Mari asetti nyt kahvivehkeitä pöydälle ja valitti:

— Tuo kahvikin on taas lopussa…

Kinnari myönsi:

— Milloinkapas se ei olisi kahvi lopussa.

Ja pistäen puukon paikalleen seinänrakoon lausui hän toivomuksen:

— Kun tulisi tämä köyhä Kinnarikin vielä niin äveriääksi, että jaksaisi jonkun kerran ostaa tuota kahvikultaa sen verran yhdellä kertaa, ettei se olisi lopussa, ennenkuin on ensimmäisen pannullisen keittänyt.

— Eihän sitä taida tulla Kinnarille puutosta — tuosta köyhyydestä, valitteli Mari. Mikä se liekin kirous rehellisillä ihmisillä, etteivät ne vain rikastu, vaikka sivut kipeinä raataisivat — kun taas semmoiset rihmurosvot kuin tuo Kukkosen joukko kuuluvat joka päivä vehnäskahvia juovan, vaikk'ei ole suinkaan heidän mökkirötiskönsä sen parempi kuin meidänkään…

— Eikö nuo pian loppune Kukkosen mökistä vehnäskahvit! ennusti
Kinnari, puraisten sokeripalan kahtia ja hörppien kahvia teevadilta.

Mari katsahti Kinnariin vähän ihmeissään, mutta ei kumminkaan ryhtynyt sen paremmin tiedustelemaan hänen tarkoitustaan.

Kinnari joi kupin tyhjäksi, ja kun ei Mari ruvennut puhetta jatkamaan, sanoi hän, suolivyötään kohentaen:

— Se tuleekin nyt näille Kytölän rosvoille semmoinen helinä, että saavat vain katsoa, jos housut jalassa pysyvät… kun tulee kaupungista poliisiverikoirat niiden jälkiä nuuskimaan.

Tämä tieto herätti mökissä suuren hämmästyksen, kuten kaikkialla muuallakin Kytölän kylässä.

Marilta oli pudota kuppi kädestä, navetan katolla olleet pojat, jotka vihdoin olivat uskaltaneet tulla sisään, istuivat karsinapenkillä silmät pystyssä, ja uuninpäällä olijat kurottivat henkeään pidättäen kaulojaan.

Kinnari veti lapikkaan vasemmasta jalastaan, tarkasteli sitä kantapään kohdalta ja sanoi:

— Johan minä arvelin, että eikö lie sauma ratkennut, kun tuntui jalka vettyvän rapakkoon polaistessani… ja niinpähän onkin sauma ratkennut… se on sitä suutari Simosen työtä… ja työ on semmoista kuin mieskin.

Kinnari sylkäisi halveksivasti yli permannon uuninnurkkaan, katseli sitten vielä tovin lapikastaan ja uhkasi vihdoin:

— Mutta kyllähän tässä on semmoinen Kinnari, että se kuroo sen kiinni.

Kinnari löysi nurkkahyllyllä olevasta rojulaatikostaan pikilankaa harjaksineen ja ryhtyi korjaamaan ratkennutta saumaa. Sitä tehdessään alkoi hän harvakseltaan kertoa poliisikoirasta:

— Ovat olleet rosvot Jykkälässä menneenä yönä ja vieneet leipänsä jos särpimensäkin, niin minä sanoin sille Paavolle aamulla koululla, että kysyisit häntä vaikka poliisikoiraa — kun siellä kaupungissa kuuluu semmoinen peto olevan — niin antaisi hänen haistella rosvojen jälkiä, jos se niistä mitä ymmärtäisi. Siitä se lie kai sitten Jykkäläinen höynäytynyt, koska oli pyytänyt opettajan kysymään telehvoonissa sitä koiruutta… ja olivat ilmoittaneet, että huomisaamuna ne ovat Jykkälässä niin poliisit kuin poliisikoiratkin…

— No voi hyvä isä tokiinsa! päivitteli Mari. Vai jo ne on koiratkin päässeet ruununmiehiksi…

— Ka jo… murahti Kinnari.

— Ja mitä ne kertovat, että olisi kaupungissa poliisihevosiakin? tiedusteli Mari edelleen.

— On… onhan niitä poliisihevosiakin, myönsi Kinnari.

— Taitaa siellä olla sitten poliisilehmiäkin ja poliisilampaita — ja sikoja… ja vaikka mitä, mietiskeli Mari kaupungin poliisilaitosta ihmetellen.

— Mitä heillä lie… arveli Kinnari ja ähki lapikkaansa ääressä. Pahusko ne on nuo vanhat reiät tukkoon ajanut — vai vieläkö ruvennee tämä Mansikkivainaan nahka vanhoilla päivillään kasvamaan…? Ei tässä auta muu kuin ottaa naskali käsille.

* * * * *

Uunilla nuhisivat lapset kaikenlaisen romun ja rättien joukossa. Sinne pujahtivat nyt vanhemmatkin pojat, ja pian alkoi siellä lämpöisessä, puolipimeässä loukossa innokas supattelu.

— Huomenna minä jo pimeän aikaan karkaan Jykkälään, niin siellä minä saan nähdä sen poliisikoiran, uskoi vanhin poika Aatu salaisuuden aseenkantajalleen ja uskotulleen Jussille.

— Minä tulen kanssa, supisi Jussi asiaan innostuneena.

— Älä sinä tule… se voi purra, vastusti vanhempi veli.

— Eikö se voi sinuakin purra? tenäsi Jussi.

— Ei se pure näin suuria poikia — ja minä kun otan seipään ja sillä vetäisen…

— Etpäs vetäise! intti Jussi.

— Vetäisenpäs!

— Etpäs vetäise!

— Minkätähden?

— Sentähden!

— Minkä sen?

— Et uskalla!

— Uskallanpas! Uskallanpas vetäistä seipäällä pitkin sivuja niin että ovat kylkiluut poikki koko koiralla!… innostui Aatu.

Mutta Jussi ei hellittänyt:

— Et uskalla vetäistä, et vaikka mikä olisi. Jos sinä vetäisisit, niin poliisit panisivat sinut linnaan…

Aatu joutui sanattomaksi. Hän ei ollut tullut katselleeksi asiaa siltä kannalta.

Hänen tarkemmin miettiessään tuntui Jussin väite hyvinkin totuudenmukaiselta. Tietysti eivät poliisit antaisi lyödä poliisikoiraa.

Mutta mitä hän sitten tekee, jos se koira hyökkää hänen kimppuunsa?

Lopuksi hän päätti noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Ei mene likelle, mutta katsoo vaikka aidan takaa tai aidalta.

* * * * *

— Siihen kun vielä pyyhältää talia päälle, niin eikö tuo pitäne vettäkin tämä oma parsima sauma… sanoi isä Kinnari lapikastaan tarkastellen. — Ja jollei pidä, niin olkoon pitämättä!

Tuntia myöhemmin lepäsi Kinnarin mökki syvässä unessa.