III

Kello neljältä aamulla oltiin Jykkälässä jo jalkeilla.

— Eihän sitä tiedä, vaikka olisivat tuossa paikassa jo täällä, sanoi isäntä hörppien pöydän päässä aamukahviaan ja vilkaisten nurkassa harvakseen naksuttelevaan seinäkelloon.

Emäntä haukotteli mitään vastaamatta ja läksi sitten askareilleen.
Isäntä jäi yksin tupaan.

Oli raskasmielinen, pimeä syksyinen aamuyö ulkona, ja pöydällä palava lamppupahanen levitti vain niukkaa valoa tupaan.

Hiljaisuus alkoi vähitellen painostaa. Kovin olikin tullut ruvetuksi eilen illalla myöhään levolle, Jykkälän talon elämänjärjestykseen nähden.

— Kun eivät alakin jo joutua, harmitteli isäntä lopuksi. Johan tuota olisi kaupungista melkein jalankin tänne ennättänyt…

Aika kävi pitkäksi.

Isäntä veti viimein saappaat jalastaan ja heittäytyi vuoteelle venymään.

Hän mietti:

— Ihmeesti se onkin antanut tuo luonto viisautta eräille luontokappaleille, varsinkin noille koirille. Miten liekin niitä niin suosinut. Ne oikein hevosmiehet kehuvat sitä hevosen viisautta, mutta en minä kumminkaan ole vielä yhdessäkään hevosessa koiran viisautta havainnut — vaikka olen ikäni hevosia pitänyt ja hevosella ajanut. Muistihan sillä kyllä on, sillä hevosella, ja hevosen muisti onkin, mutta siinä se sitten kaikki on. Ei se omin nokkineen mitään osaa tehdä…

Isäntä haukotteli niin, että leuat naksahtelivat, ja vaipui puolihorroksiin. Havahtui siitä kumminkin ja sai hetkisen kuluttua jälleen langan päästä kiinni:

… vaikka eipä se taitaisi itse koirakaan mitään osata, jollei sillä olisi se vaisto ja haisti… ei sillä mitään järkeä ole — mitäs järkeä sillä järjettömällä luontokappaleella olisi, kun ei sitä ihmisilläkään tahdo riittävästi piisata — vaikka on koulunkäynnit ja muut sivistykset…

Emäntä tuli sisään maitoastioita kalistellen, ja isäntä seurasi hänen toimiaan puoliunessa, silmäluomet melkein kiinnipainuneina. Vahvisti vihdoin ääneen äskeisten mietelmiensä lopputuloksen murahtaen:

— Vaisto se on ja haisti… eikä mikään järki ja muu ymmärrys…

Emäntä katsahti sänkyyn päin ja tiedusteli:

— Unissasiko sinä horiset?

— Missä unissani minä… enhän minä tässä nyt nuku, vastusti isäntä.

— Etkö tuota liene nukkunut… ja mikäs ihme tuo olisi jos nukuttaisikin, kun puolille öin ylhäällä kukkuu ja muitakin valvottaa. Piiatkin ovat niin unentorroksissa vielä, että pihtipieliä vasten kävelevät.

Isäntä oli nyt vaipunut melkein uneen eikä kuullut emännän napinaa. Tai ei ollut kuulevinaan. Kun ei mitään vastausta saanut, jatkoi emäntä mietelmiään:

— Myllyynkin pitäisi lähteä, kun eivät rengit jouda. Kaikki on jauhot ihan lopussa, eikä muuta kuin maata pötköttää… Niitä vain vuottelee koiria ja muita urkkijoita… näistäpä se nyt sitten apu lähti — ja autuus…

Isäntä jo hiljalleen kuorsaili.

Emäntä meni pöydän ääreen ja koetti kiristää kahvipannusta, mutta ei saanut muuta kuin poroja. Huokasi:

— Ho-hoi, kahvinkin on särpinyt kaikki — joutessaan!

* * * * *

Mutta sillä aikaa vetelivät poliisit makeimpia aamu-uniaan Kuorelammin varsin vaatimattoman kestikievarin vierashuoneessa. Poliisit ja poliisikoira.

Olivat tulleet iltayöstä, mutta kuultuaan, että Kytölän kylään oli vielä lähemmäs peninkulman matka, oli vanhempi poliisi Sakari Makkonen sanonut että:

— Mitäs me siellä keskellä yötä tehdään?

Johon nuorempi, Kalle Ratilainen myönsi:

— Ka mitäs me… Jäädään vain tähän yöksi.

Porstuassa tapahtui kestikievarin koiran ja poliisikoira Bellan välillä esittely ja tutustuminen tavanmukaisine menoineen. Ne päättyivät äkkiä syntyneeseen rähinään ja tappeluun, jonka Bella aikaansai puraisemalla talon koiraa aivan aiheettomasti sääreen. Toinen ei tahtonut jättää tätä tuntemattomalta kulkurilta kärsimäänsä loukkausta kostamatta, ja siitä syntyi sellainen elämä, että tarvittiin molempien poliisien, isännän ja kyytimiehen yhteiset ponnistukset, ennenkuin rauha saatiin jälleen palautetuksi. Sisukas ja tappelutaidossa erityisen opetuksen saanut Bella oli kuitenkin sitä ennen ehtinyt pahanpäiväisesti pelmuuttaa talon koiraa, vaikka viimemainittu oli suurempi ja rotevampi.

— Mitä hiton hurttia te oikeastaan kuljetatte mukananne! kiivaili isäntä, kun Bella vihdoin oli saatu teljetyksi kamariin ja talon koira oli vetääntynyt porstuan pimeimpään nurkkaan nuolemaan vammojaan ja hautomaan mielessään synkkiä tuumia.

— Hurttia… mitä hurttia? sanoi Makkonen arvokkaasti ja päästeli vyötään turkin ympäriltä auki. Se ei olekaan mikään hurtta eikä rakki, vaan poliisikoira. Se Pella, jos isäntä on nimen kuullut?

— On sitä siinä sitten järjestyksen valvoja, kun aloittaa kohta talossa tappelun, kuin mikäkin hulikaani!

Poliisit eivät viitsineet vastata tähän Bellan kunnialle käypään letkaukseen, vaan alkoivat hankkiutua levolle.

— Olisiko sitoa tuo Pella sängyn jalkaan? oli Ratilainen ennen maatapanoa aprikoinut, mutta Makkonen oli sanonut, että antaa olla irrallaan; minnekkäs se nyt täältä menisi.

Bella, joka näköään lepäsi viattomuuden unta hyvin päätetyn päivätyön jälkeen uunin edessä, sai jäädä vapauteensa.

Se ei kuitenkaan käyttäytynyt sille osoitettua luottamusta vastaavalla tavalla, sillä muutaman tunnin kuluttua se herättyään ja haukoteltuaan väsyi kuuntelemaan hoitajiensa yksitoikkoisia kuorsauksia ja alkoi tassutella ympäri huonetta, nuuskien esineitä, kapusi sitten pöydälle ja kaasi sillä olevan vesilasin, latki veden suuhunsa ja kurkisti ikkunasta ulkonaiseen pimeyteen. Ratilainen oli havahtunut lasin kaatumisen aiheuttamaan kolinaan, mutta nukkunut kohta jälleen viitsimättä ryhtyä Bellan suhteen mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin.

Vihdoin Bella sai työnnetyksi porstuaan vievän oven auki ja pistäytyi ulos.

Mitä siellä sitten lieneekään aluksi tapahtunut, siitä ei ole varmaa tietoa, mutta lopuksi heräsi koko talo helvetilliseen meluun.

Mahdollista ja luultavaakin on, että talon koira, nähdessään vihatun vieraan koiran taas ilmestyvän porstuaan, ei voinut hillitä itseään, vaan päätti koettaa uudelleen sotaonneaan. Ja kun Bella tietysti riemulla otti haasteen vastaan, niin syntyi mellakka, jollaista ei sitä ennen eikä sen jälkeen Kuorelammin kestikievarissa ole nähty eikä kuultu.

Lopuksi olivat sitä todistamassa sekä koko talon väki että vieraat. Isäntä totesi, että tappelijat olivat särkeneet tallilyhdyn ja tehneet yhtä ja toista muutakin vahinkoa, eikä hän suinkaan säästellyt äänivarojaan enempää kuin voimasanavarastoaankaan ilmaistessaan mielipiteensä vieraistaan yleensä ja heidän koirastaan erityisesti. Poliisit kuuntelivat isännän esityksiä puoliunessa olevien miesten välinpitämättömyydellä, mutta kun hänen puheensa alkoi sisältää huonosti peitettyjä uhkauksia Bellan henkeä vastaan, käskivät he hänen pitää suunsa kiinni ja sanoivat, että kyllä he vastaavat, jos koira on jotain vahinkoa tehnyt.

— Mutta jos se vielä tänä yönä tappelun tekee, niin tapan minä sen paholaisen, vaikka hän sitten olisi kymmenen kertaa poliisikoira ja mitaleita rinta täynnä, julisti isäntä kiukkuisesti.

— Tapappas! uhitteli Ratilainen, ja Makkonen ennusti:

— Silloin sitä et olisikaan enää omalla asiallasi!

Molemmat puolueet vetäytyivät kylmäkiskoisen mielialan vallitessa jatkamaan keskeytynyttä lepoaan. Bella sai pari hyvin ansaittua läimäystä ja sidottiin enempien selkkausten välttämiseksi sängynjalkaan. Loppuyö kuluikin sitten rauhallisesti.