XI

Juuso Paakkula oli tullut mökilleen, syönyt eilistä kalakukkoa, ryypännyt kahvia palanpainikkeeksi, käynyt korjaamassa niityn aitaa, palannut kotiin ja ryhtynyt paikkaamaan Jykkälän Annastiinan lyhytvartisia navettalapikkaita.

Hänen vaimonsa Kaisa karttasi villoja.

— Kuuluikos sinne Jykkälään erikoisia? kysyi Kaisa.

— Kuuluihan sinne vähäsen.

— Joko ne rosvot on saatu kiinni?

— Eihän niitä vielä, mutta eivätkö nuo pian joutune kiinni, kun on sinne tuotu oikein kaupungin poliisit ja poliisikoirat.

— Ohoh, vai että oikein kaupungin poliisit ja koirat! Itsekö se isäntä ne on sinne toimittanut?

— Eikö tuo lie itse.

— Katsohan näet sitä Jykkälän isäntää, kun aloitti isoisesti! ihmetteli Kaisa. Oikein poliisikoirat! Näitkö sinä ne koirat?

— Eihän niitä oikeastaan ollut kuin yksi koira ja kaksi muuta poliisia. Sikolammin mäen alla ne minua vastaan tulivat. Minä korjasin siinä kuorelampilaisen hevosen rinnustinta, kun se oli auennut.

— Itsekö se oli kuorelampilainen kyydissä?

— Itsehän tuo taisi olla. Niitä oli kaksi poliisia, vaikk'ei niillä ollut vormua, ja sitten vielä se poliisikoira. Se oli kanssa kärryissä niinkuin iso herra.

— Vai oikein ne sitä koiraakin kärryissä kuljettivat! Minkä näköinen se oli?

— Taisihan tuo olla semmoinen keskikokoinen lyhytkarvainen koira.
Vähän hontelolta se minusta näytti, minkä kerkesin siinä sitä katsella.

— Kun et kääntynyt takaisin Jykkälään katsomaan, miten ne sillä koiralla…

— Mitähän katsomista tuossa sitten olisi ollut. Koira kuin koira. Ja oli tuolla sitä väkeä jo minuttakin tarpeeksi… sitä oli siellä ukkoa kuin kuntakokouksessa.

— Vai niin oli paljon tullut katsojia! ihmetteli Kaisa.

— Niinhän noita oli. Ne poliisit ihan noitumaan rupesivat, kun kuulivat, että sinne oli niin paljon sitä väkeä kertynyt.

— No mitähän ne nyt siitä?

— Sanoivat, että sotkevat kaikki jäljet sekaisin… ja taitaahan se vähän semmoista ollakin.

— Voipihan se olla… terveenäkö se oli se emäntä?

* * * * *

Poliisit seurasivat sillä aikaa koirineen jälkiä.

Jykkälän karjatien reunaa kulki seurue opotalle asti, missä poikkesi heti oikealle ja läksi aitoviertä etenemään. Bella ryntäsi suoraan eteenpäin maata tuskin nuuhkaistenkaan, niin että konstaapeli Ratilainen, joka talutusnuorasta kiinnipitäen lönkytti puolijuoksua perässä, huomautti hengästyneenä:

— Ihanpahan näet hikeen asti juoksuttaa, peijakas!

Johon Makkonen lisäsi:

— Hiton tuoreiltapa ne jäljet tuntuvat, kun ei sen tarvitse niitä tuon enempää nuuhkia.

— Eikö liene jouduttu juoksemaan jäniksen jäljille… ei tämä ole oikeata menoa, epäili Ratilainen.

Vähän matkan päässä oli noustava aidan yli, jonka jälkeen matka jatkui pellon piennarta pitkin, kunnes taas oli noustava aidan yli maantien vieressä.

— Riettaan kuvatus, kun hyppyyttää joka aidan yli! juonitteli Makkonen
Bellalle.

Nyt oli tultu oikotietä sille samalle maantielle, jota myöten poliisit olivat saapuneet Kytölän kylälle, ja Bella alkoi kulkea takaisinpäin maantien reunaa pitkin.

— Näinköhän sinä juutas viet meidät takaisin kaupunkiin? alkoi Ratilainen epäillä Bellan aikeita, kun oli kuljettu pari kilometriä maantietä pitkin.

Melkein samassa poikkesi Bella kuitenkin eräälle metsätielle. Siltäkin se pian pyörähti louhikkojen ja ryteikköjen välitse mutkittelevalle jalkapolulle.

— No tämähän tuo jo alkaa viettää vähän kuin rosvojen pesälle päin, arveli Makkonen.

Polun päässä aukeni metsä sen verran, että jätti tilaa pienelle perunamaalle ja sen takana olevalle mökkirähjälle.

— Mitähän väkeä tuolta tulee? ihmetteli Kaisa nähdessään Bellan,
Ratilaisen ja Makkosen lähenevän mökkiä.

— Siinäpähän se nyt sitten on se poliisikoira, ilmoitti Juuso
Paakkula, joka oli juuri saanut toisen lapikkaan paikatuksi.

— Hyvä isä! siunasi Kaisa. Mitähän ne nyt tänne?

— Sittenpähän tuon kuulee, kun sisälle tulevat, murahti Juuso levollisesti.

Pitkään ei sitä tarvinnut odottaakaan. Ovi avattiin, ja Bella edellään työntyivät Ratilainen ja Makkonen sisään.

— Päivää! sanoivat poliisit, mutta Bella syöksähti kiivaasti haukkuen
Juusoa kohti.

Juuso tempaisi rahin vierestä sen Jykkälän Annastiinan paikkaamatta olevan lapikkaan ja hosui sillä Bellaa, uhaten:

— Tulepas päälle sinä vietävä, niin kuonoosi saat!

— Ka eikös tämä ole se sama mies, joka tuli meitä vastaan maantiellä tänä aamuna? tunnusteli Makkonen.

Bella teki kiivaan rynnistyksen Juusoa kohti, jolloin Juuso suuttui ja sanoi:

— Jos ette saa sitä koiraanne asettumaan, niin ajakaa se pellolle… syöpi tässä viattoman ihmisen omassa mökissään kitaansa!

— So, soh! rauhoitti Ratilainen Bellaa vetäen talutusremmiä lyhemmäksi.

— Niin, eikös se juuri tämä mies tullut tänä aamuna meitä vastaan? uudisti Makkonen äskeisen kysymyksensä.

— Ka enkö tuota liene minä ollut.

— Saakeli sentään! kirosi Ratilainen. Nyt se on juoksuttanut tuo koira meidät niitä sinun jälkiäsi myöten tänne hittoon asti… mitä tekemistä sinulla oli siellä Jykkälän kylmässä tuvassa?

— Emäntä antoi voita, niin minä menin perässä, ettei emännän tarvinnut ruveta sitä minulle kantamaan.

— Kyllä te olette yksiä tolvanoita niin emännät kuin isännätkin! julmistui Ratilainen. Näillepä sitten vielä poliisikoirat, hyväkkäille! Eivät ne ymmärrä sen vertaa kuin tuo lapikas tuossa, Tule pois Makkonen!

Ja poliisit läksivät hyvästiä sanomatta ulos.

— Nuuhki nyt vietävä niitä samoja jälkiä myöten takaisin! ärjäisi
Ratilainen Bellalle, ettei tänne korpeen eksytä!