X
Poliisit palasivat takaisin Jykkälään, ja Makkonen, vanhempi konstaapeli, sanoi, että on tässä jo päivää alkuhommiin tarpeeksi hukattu. On aika ryhtyä varkaiden takaa-ajoon.
Väkijoukko seisoskeli vielä pihalla, ja heille konstaapeli Ratilainen antoi ystävällisen huomautuksen:
— Mitä te kaiken päivää turulla joutilaina seisotte? Menkää viinamäkiinne ja muille töillenne!
— Eikö tässä enää rauhalliset ihmiset saa siivolla olla? kuului kapinallinen kysymys miesjoukosta.
— Tarsitte siinä ja sotkette jäljet! kiljaisi Makkonen kiivastuen. Mikä koira niistä sitten enää selvän saa, vaikka sillä olisi elehvantin nokka!
— Ei suinkaan ne rosvot ole pihan halki kulkeneet, kun kerran ovat pellon piennarta myöten päässeet tuvan ikkunaan ja siitä ulos, vastusti toinen ääni joukosta.
— Suu kiinni! sanoi Makkonen jyrkästi, kun ei keksinyt muutakaan vastausta tähän huomautukseen.
— Jos mentäisiin katsomaan sinne, missä varkaus on tapahtunut, ehdotti hän sitten isännälle.
Ja väkijoukolle ilmoitti hän:
— Asiattomilta on pääsy laillisen edesvastuun uhalla kielletty!
— Maltetaanhan me pysyä täällä pihallakin, vakuutti eräs joukosta.
— Eikä ne kaiketi poliisitkaan siellä sisällä ikäänsä ole, lohdutteli toinen. Jos nimittäin aikovat rosvot kiinni saada, lisäsi hän varmuuden vuoksi.
Mutta isäntä meni poliisien kanssa kylmään tupaan.
— Onko täällä nyt kaikki siinä kunnossa, mihin rosvot tämän huoneen jättivät? kysyi Makkonen.
— No ihan siinä samassa, vakuutti isäntä. Ei ole mitään liikuteltu — ja akkoja kielsin täällä käymästä muuta kuin minkä ihan välttämättömimmällä asialla.
— Tuosta ikkunasta ne ovat sitten tulleet, totesi Ratilainen ilmeisen tosiasian katsellen rikottua ikkunaa.
— Siitä kai ne ovat tulleet, vahvisti isäntä, ja siitä myöskin menneet, senkin korvennettavat!
— Tässä on tyhjä tikkuaski ikkunan luona, ilmoitti Makkonen, joka teki tarkkoja tutkimuksia. Onko tämä talon tavaroita?
— Ei, sanoi isäntä, meillä käryytetään vain niitä tavallisia Hallmannin tikkuja. Nämä mitä lienevät olleet mäntsäläläisiä — tai muita ulkomaalaisia.
— No sitten se on jäänyt tänne rosvoilta. Ne ovat tehneet tikuilla tulta täällä hamuillessaan.
Todistuksena tämän väitteen uskottavuudesta oli ympäri lattiaa lyhyeksi poltettuja tulitikunpäitä.
— Ne ovat vääntäneet tuon tiinunkin kellariluukun päältä — paholaiset, lausui isäntä.
— Se on hyvä juttu, sanoi Ratilainen. Sitten niiden on pitänyt enemmältä kävellä tämän tiinun ympärillä, niin että siinä pitäisi jälkien hyvin tuntua.
Bella sai tutustua permantoon tiinun luona. Se nuuhki sitä tarkasti, ja
Makkonen yllytti:
— Hae rosvo, Pella, hae rosvo!
Sitten alkoi koira nykiä talutusnuoraansa ja Makkonen hellitti sitä senverran, että Bella pääsi vapaasti liikkumaan.
Koira alkoi kulkea ympäri: lattiaa kuono maassa, meni uunin luo ja pyrki sitten ovelle päin.
— Jopas taisi saada jäljistä kiinni, iloitsi isäntä. Ovella koira haukahti lyhyesti.
— Se tahtoo porstuaan, tulkitsi Ratilainen.
— Olisivatkohan ne porstuassa käyneet? arveli Makkonen.
— On ne voineet käydä, päätteli isäntä. Ja ovat voineet sitä kautta poiskin mennä, jos niikseen tulee. Mukavampihan se oli porstuan kautta iso kantamus viedä kuin ruveta sitä ikkunasta laahaamaan.
— Niin, ja kun tiesivät koko talon nukkuvan, lisäsi Ratilainen.
Asia tuntui olevan selvä.
Mentiin porstuaan, koira edellä, miehet perässä, koira aina vain kuono permannossa ja miesten suurella mielenkiinnolla seuratessa sen pienimpiäkin liikkeitä. Porstuasta siirryttiin kuistille ja siitä pihalle.
— Nyt sen näkee, ovatko nuo toljakkeet saaneet sotketuksi jäljet, sanoi Makkonen, pihalla seisoskelevaa joukkoa tarkoittaen.
— Jokos se sai koira jäljen päästä kiinni? kysyi eräs joukosta.
Poliisit eivät vastanneet. Isäntä vain yliolkansa murahti että:
— Pianhan sen näkee…
Koira kääntyi kuistilta heti vasemmalle karjapihaan päin, kulki nuuskien pitkin pihaton aitaviertä saunan eteen ja poikkesi siitä karjatielle.
Isäntä pysähtyi saunan luona ja sanoi:
— Minulla ei ole aikaa tulla pitemmälle, mutta selväthän tässä ovat tiet. Ja kun ei tiedä, miten pitkäksi teille se matka tulee…
— Niin, eihän sitä tiedä, myönsivät poliisit, vaikka tässä saisi juosta siihen maailman toiseen laitaan. Minne tämä tie oikein viepi?
— Se menee tästä ensin meidän karjamaille, mutta sitten tulee sieltä kyllä Korven kylä vastaan… ja sitten koko muu maailma…
— No osataanhan tässä sitten.
Isäntä toivotti onnea matkalle ja kääntyi takaisin pihaan, missä paikalle saapunut Kinnari nauravalle väkijoukolle teki selkoa Löfmanin "poliisikoiran" urotyöstä.
— Mutta kyllä tässä on toinen koira, vakuutti isäntä. Se kun kerran vain nuuhkaisi, niin kohta oli jäljen päässä kiinni, ja niin läksi rohkeasti kuin olisi syntymästään asti sitä tietä kulkenut…
Naapurit alkoivat hajaantua kukin taholleen, koska ei ollut luultavaa, että poliisikoirasta toistaiseksi pitkään aikaan mitään kuuluisi.
Poliisit sillä aikaa painuivat karjatietä myöten edelleen ja katosivat lopuksi metsikköön.