IX

— Nyt ne menevät! ilmoittivat ikkunoissa vahdissa olleet lapset poliisien lähdön.

Tuvassaolijat työntyivät heti oven täydeltä ulos seuratakseen poliisikoiran esiintymistä ja puuhia.

Poliisit olivat jo veräjällä menossa, kun huomasivat jäljessään tulevan mies- ja poikajoukon.

Makkonen huusi tämän nähtyään:

— Mikäs kansainvaellus tämä on? Ei saa tulla perässä!

Joukko pysähtyi vähän hämillään, jääden katselemaan, miten poliisit
Jykkälän isännän kanssa kääntyivät koululle menevälle tielle.

Mutta Kuorelammin kestikievarin isäntä, joka oli noussut kärryilleen, huomautti halveksivasti:

— No on siinä miestä koko läjä — hyvääkin ihmettä töllistelemässä!

Ja käänsi hevosensa kotimatkalle.

Väkijoukko tunsi itsensä loukatuksi, mutta ei kukaan keksinyt sopivaa vastausta, ennenkuin kuorelampilainen jo oli kuulomatkan ulkopuolella.

Koulun lähellä tuli proviisori Löfman vastaan koirineen, pyssy olkapäällä riippuen.

— Sieltäpä se näyttää tulevan se toinen poliisijoukko, sanoi Jykkälän isäntä Löfmanista ja hänen koiristaan.

— No jos nuokin ovat poliisikoiria, niin kyllä ei sitten tällä kylällä paljon muita koiria olekaan, kun nytkin tulee samalla kujalla kolme vastakkain, arveli Ratilainen.

— Hyvää päivää! sanoi Makkonen Löfmanin kohdalle tultuaan.

Löfman pysähtyi ja vastasi tervehdykseen.

— Koulultako herra tulee? kysyi Makkonen vähän epäröiden ja luoden vieraaseen tutkivan silmäyksen.

— Koulultahan minä.

— Taitaakin herra olla se sama, joka siellä kuuluu poliisitutkintoa pitäneen? jatkoi Makkonen tiedusteluaan.

— Minähän se olin! naurahti Löfman. Tai oikeastaan opettaja, kuinka sen nyt vain ottaa.

— Niin, me vain kuultiin tuolla naapurissa, jatkoi Makkonen. Mistä kaukaa tämä poliisi on tullut?

— Ei etempää kuin Savonlinnasta.

— Jokos sitä sielläkin on poliisikoiria? kysyi Makkonen epäilevästi.

— No siellähän nyt vasta onkin vaikka mitä…

Nyt katsoi Makkonen parhaaksi pamahduttaa valttinsa pöytään:

— Saisikohan nähdä herran poliisikortin?

Löfman ihmetteli:

— Mitä kuulustelijoita te oikeastaan olette?

— So, so, sanoi Makkonen kylmästi. Taidatte ollakin joku petturi.
Näyttäkää vain paperinne rimpuilematta!

— Onpas tämä nyt juutas! ällisteli proviisori. Mitäs väkeä te itse olette?

— No me ollaan kyllä poliiseja kaupungista… ja tämä tässä on poliisikoira, esitteli Makkonen Bellan.

— Vai olette te poliiseita, sanoi Löfman. No on tässä sitten järjestysvaltaa liikkeellä yhden Kytölän kylän osalle.

— Mitenkäs se on niiden papereiden laita? kiirehti Makkonen.

— Menkää hiiteen papereinenne! sanoi Löfman suuttuen. Mitä tekemistä teillä on minun kanssani? Alkakaa hyvän sään aikana laputtaa, ennenkuin tässä tulee toinen ääni kelloon!

— Pidä varasi Ratilainen! sanoi Makkonen juhlallisesti. Tämä näyttää olevan vakava asia.

— En minä mikään poliisi ole! ärjäisi Löfman kiukkuisesti.

— No sitähän minäkin olen koko ajan epäillyt, riemastui Makkonen. Kuulkaa vieraat miehet päältä, että hän on itse tunnustanut, ettei hän ole poliisi.

— Milloinkas minä olen itseäni poliisiksi väittänyt? sanoi Löfman edelleen kiukkuisessa äänilajissa.

— Sepä ihme! vastasi Makkonen arvokkaasti. Mies pitää poliisitutkintoja ja nyt on tässä meille puolen tuntia vakuuttanut olevansa poliisi, mutta nyt sitten pölähdyttää päin naamaa, ettei hän muka ole poliisiksi itseään väittänytkään. Herra ei taida tietää, että laittomasti poliisina esiintymisestä on iso edesvastuu.

— Kuulkaas nyt hyvät miehet, sanoi Löfman koettaen rauhoittua. Koettakaahan toki käsittää, etten minä ole nyt enempää kuin muulloinkaan itseäni poliisiksi väittänyt…

— No kukas sitten?

— No kukas sitten? Tietysti te itse!

— Mekö itse? Älkää nyt helkk…

— Te juuri. Tehän minua rupesitte poliisiksi tituleeraamaan. Minä en kieltänyt enkä myöntänyt. Luulin teidän leikkiä ymmärtävän.

— Laki ei leikkiä ymmärrä, sanoi Makkonen painavasti.

— Ei näy ymmärtävän, myönsi Löfman.

— Ja olkoonpa kuinka tahansa, niin olette te myöntänyt pitäneenne koululla poliisitutkintoa.

— Sekin oli leikkiä.

— Vai oli sekin leikkiä. Te taidatte olla hyvin leikkisä mies? lisäsi hän ivallisesti.

— Juuri kotitarpeiksi, myönsi Löfman.

— Se on vaarallista leikkiä, huomautti Makkonen vakavasti.

— Tokkopa tuo nyt niin vaarallista lie, väitti Löfman vastaan. Sitäpaitsi oli koko juttu opettajan keksintöä. Hän pelotteli saunan ikkunan rikkojat tunnustamaan sillä, että uskotteli koulupojille minun olevan salapoliisin ja näiden koirien poliisikoiria. Mitäs pahaa siinä nyt oikeastaan oli?

— No eihän siinä nyt juuri lainrikosta tainnut tapahtua, myönsi Makkonen vihdoin armollisesti ajateltuaan asiaa. Kun nyt vain juttu on sillä lailla, kuin te kerroitte.

— Kyllä se sillä lailla on.

— Ka, sittenpä meillä ei taida koululle muuta asiaa ollakaan, päätti
Makkonen kuulustelun. Jäniksiäkö se herra on menossa säikyttelemään?

— Niitähän minä.

— No onnea ja lykkyä nyt sitten vain! toivotti Makkonen vilpittömästi. Me käännytäänkin sitten Jykkälään. Ollaan tässä lähdössä rosvojen jäljille, lisäsi hän selitykseksi Löfmanille.

Ja molemmin puolin erottiin sulassa sovinnossa.