VIII
Mitä väenkokoukseen varkauspaikalla Jykkälässä tulee, niin oli Juuso siinä suhteessa puhunut pääasiassa totta.
Kytölässä harvoin tapahtui mitään erikoista, ja jos jossain jotain tapahtui tai odotettiin tapahtuvan, niin keräännyttiin sinne miehissä. Sen ei tarvinnut olla pelkkää uteliaisuutta. Se oli myös tavallaan kohteliaisuuden osoitus naapuria kohtaan, ja todistus, ettei häneen ja hänen talonsa tapahtumiin nähden oltu välinpitämättömällä kannalla.
Niinpä nyt, kun harvinainen ja mieltäkiinnittävä rikostapauksen selvittely oli kysymyksessä, oli aivan luonnollista, että naapuritalojen väkeä aamuhämärissä alkoi kertyä Jykkälän avaraan perhetupaan, miehiä ja puolikasvuisia poikiakin, jotka asettuivat istumaan pitkin seinävieriä ja vähitellen aloittivat keskustelun, mikä alkoi ilmoista ja muista yleisistä asioista, kuten tapa vaati, mutta siirtyi vähitellen varkaisiin ja varkauksiin ynnä muihin rikoksiin omistusoikeutta vastaan.
Kun jokainen vuorostaan oli kertonut kokemiaan ja kuulemiaan, syntyi pitkä, torkuttava äänettömyys. Tupakoitiin vain niin, että ilma oli savusta sakeana, ja kokous vaipui jonkinlaiseen horrokseen.
Mutta sitten tuli sisään talon nuorin poika, viisivuotias Pekka, joka ilmoitti:
— Jo on ollut koululla se poliisikoira!
Se sai kaikki heti virkistymään.
— No mitä se sinne koululle meni? ihmetteli Jykkälän isäntä. Eihän sieltä ole mitään varastettu.
— Onpas varastettu! väitti Pekka. Saunasta ovat varastaneet ja ikkunasta menneet.
— Mitä se tuo poika höpsii? sanoi siihen emäntä, joka puuhaili suurimman kahvipannunsa ääressä. Jykkälässä naapurit aina kahviteltiin, vaikka niitä olisi enemmänkin kerralla karttunut, kuten nyt oli laita.
— Saunassa oli muurari Kinnari ollut ja ikkunan oli särkenyt, ja poliisikoira oli ottanut kiinni… selitti pikku Pekka.
— Se on vale! vakuutti nuorekas ääni oven nurkasta. Ääni oli Kinnarin pojan, joka oli saapunut katsomaan poliisikoiraa eikä voinut vaieten kuunnella isäänsä vastaan singahdutettua raskasta syytöstä.
— Mitä ihmettä se sieltä tyhjästä saunasta olisi varastanut? sanoi emäntä.
— Kiuaskivet kaiketi, murahti joku kuulijoista yksikantaan.
— Niin, ja mitä se sinne ikkunasta olisi mennyt, kun ei ovessakaan lukkoa ole, lisäsi isäntä.
— Renki-Pekka kertoi, sanoi poika-Pekka lyhyesti, vierittäen edesvastuun mahdollisesta väärästä uutisesta tukevammille hartioille.
Renki-Pekka, joka oli ollut heinässä, ilmestyi hänkin tuokion kuluttua tupaan ja antoi nyt oikeamman kertomuksen asiasta. Että nimittäin saunan ikkuna oli rikottu, kun Kinnari siellä sisällä kiuasta tarkasteli, ja Kinnaria heitetty halolla selkään. Poliisikoiran avulla oli syylliset saatu kuitenkin kohta kiinni. Koulun ohi kulkiessaan oli Pekka ehtinyt kuulla tapahtumasta, joka oli vielä aivan tuores.
— No kyllä ne nyt sitten ovat kohta täällä, sanoi isäntä. Vaikka on noita tässä saanut odottaakin…
— Eikö liene paha siinä missä mainitaan, arveli joku naapureista, katsoen ulos ikkunasta. Kyllä tuossa kuitenkin yhtä koiraa tuodaan oikein miesjoukolla.
Poliisit ajoivat juuri pihaan.
Poliisien saapuessa pihaan töytäsivät kaikki alle kymmenvuotiaat ikkunoihin painaen nenänsä littiin ruutuihin, mutta sitä vanhemmat istuivat liikkumattomina paikoillaan mahdollisimman välinpitämättömän näköisinä. Siinä suhteessa oli Kytölän miespuolisessa väestössä vallalla intiaanien katsantokanta, että liiallisen uteliaisuuden osoittaminen asioissa, etenkin sellaisissa, jotka pian kyllä hätiköimättäkin jokaiselle selvenisivät, on miehen arvoa alentavaa. Ja miesten luokkaan lukivat myöskin puolikasvuiset pojat itsensä, kuten muutoin asianlaita lienee muissakin paikoin kuin Kytölässä.
Isäntä kuitenkin katsoi asiakseen mennä pihalle vieraita vastaan.
Kuorelammin isäntä pysähdytti hevosensa veräjän pieleen.
Poliisit ja koira hyppäsivät maahan.
Jykkälän isäntä katseli koiraa hetkisen ja tunsi jonkinlaista pettymystä. Hän oli kuvitellut poliisikoiraa — no, eihän hän ollut osannut siitä mitään selvää kuvaa mielessään luoda, mutta joksikin aivan erikoiseksi, jo ulkomuodoltaan kunnioitusta rehellisissä ihmisissä ja kammoa roistoissa herättäväksi hän oli sitä luullut. Ja nyt olikin hänen edessään jokseenkin tavallinen koira.
Mutta se oli kuitenkin poliisikoira, jonka ihmeellisistä urotöistä hän oli sanomalehdistä lukenut, ja hän sanoi samat sanat kuin Paakkulan Juusokin oli sanonut:
— Vai tuo se sitten on se poliisikoira!
— Sehän se! vastasi Ratilainen.
Isäntä tervehti vieraita kädestä ja käski sisään.
Kyytimies kuitenkin sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Kyllä tässä on jo muutenkin saanut päivänsä hukata "tyhjään emättömään".
Isäntä sanoi, että kai nyt sentään kahvia saisi olla kylmästä tultua, ja taisteltuaan lyhyen, mutta ankaran taistelun sydämessään suostui kuorelampilainen tarjoukseen ja meni poliisien ja isännän perässä kamariin.
— Johan se tuo teidän koiranne kuuluu ennättäneen yhden urotyön tällä matkalla tehdä, rupesi isäntä ylistämään Bellaa, tarkoittaen koululla sattunutta kohtausta.
— No johan se! vahvisti kuorelampilainen ylistystä muistellen äskeistä rytäkkää heidän porstuassaan.
Poliisit kun eivät tajunneet, mitä isäntä oikein tarkoitti, eivät puolestaan vastanneet juuri mitään.
— Sillä tavalla kun aloittaa pienessä asiassa, niin kyllä siitä pian saa suuremmassakin kuulla, jatkoi isäntä kehumistaan.
— Se on vissi se! vahvisti taas leppymätön kuorelampilainen. Kyllä sitä tässä kohta tämän kylän koirien turkit pölisevät, niin että ilma on karvoja sakeana.
— He, he, he! nauroi isäntä kohteliaisuuden vuoksi, vaikka ei ymmärtänytkään kuorelampilaisen sukkeluutta. Mutta sitä minä vain ihmettelen, että se heti osasi lurjuksen niskaan käydä, vaikka oli juuri paikalle tullut.
Mutta siitä suuttui kuorelampilainen ja kysyi, että kuka se on sanonut, että se lurjusta hätyytti. Kyllä vissiin poliisikoirassa itsessään suurempi syy oli.
Isännästä tuntui, että asiassa oli jotain hämärää.
— No tottakai sitä lurjukseksi saa sanoa, kun se ne ruudut särki…
— Niin, vaan siitäpä se onkin kysymys, kuka ne särki. Ei suinkaan meidän koira mene oman talon tavaroita rikkomaan.
Nyt alkoi vähitellen itsekullekin selvitä, että toinen puhui pellosta, toinen pellon aidasta. Siitä syntyi molemminpuolisia selvittelyitä, kunnes tuli ilmi, etteivät poliisit olleet koululla käyneetkään.
— Sittenpä tällä kylällä on useampia poliisikoiria, arveli isäntä.
— Kyllä on sitten tällä kylällä rosvoilla tiukat paikat, ihmetteli kuorelampilainen.
Poliisit olivat ääneti hörppineet kahvinsa, mutta katsoivat nyt ajan tulleen sekaantua keskusteluun.
— Ei tässä läänissä ole muita poliisikoiria kuin tämä Pella, ilmoitti
Ratilainen. Niin että kyllä se on akkojen lorua koko se koulun juttu.
Isäntä piteli kuitenkin puoliaan. Renki-Pekka oli asian kertonut, eikä hänen tapansa ollut satuja keksiä.
Renki-Pekka kutsuttiin tuvasta, ja kertoi hän mitä asiasta tiesi. Oli itse nähnyt poliisikoiran koulun pihalla ja herrasmiehen, joka kuului olleen salapoliisi.
— Mikä liekin sitten petturi koko mies, arveli Ratilainen.
Poliisi Makkonen esitti toisen otaksuman:
— Mutta jos se olisi joku viipurilainen tahi helsinkiläinen etsivä, jolla on ollut asiaa tänne päin.
Se tuntui mahdolliselta. Makkonen sanoi kuitenkin:
— Kyllä tässä on sentään paras käydä koululla ensin ottamassa selvä asiasta.
Ja sille sanalle se jäi.
Hetken kuluttua tulivat poliisit ulos pihalle, Ratilainen taluttaen
Bellaa.