VII
— Yhäkö niillä herroilla unta riittää? tiedusteli Kuorelammin kestikievarin isäntä kahdeksan tienoissa aamulla saatuaan tutkituksi sanomalehtensä ilmoituksia myöten.
— Eiköhän nuo jo liene nousemaan päin, koska ovat kahviakin tilanneet, arveli emäntä.
— Kolmellako ne tilasivat kupilla?
— Eikä, — mitäs ne kolmella?…
— Ka onhan niillä se koiran kehveli… eikö tuo liene yhtä iso virkamies kuin ne itsekin…
Samassa tuli palvelustyttö porstuan läpi kamarista ja sanoi, että olivat käskeneet koiralle antaa ruokaa.
— Siinä se nyt oli, sanoi isäntä. Koira niillä on aina ensimmäisenä.
Tokko ne itse syönevätkään?
— Eivät kuulu syövän ennenkuin Kytölässä. Käskivät panna hevosen valjaisiin, että pääsevät kohta lähtemään, selitti palvelustyttö.
— Vai jo niille nyt tuli kiire! ihmetteli isäntä pahantahtoisesti. Kun on saanut tässä koko aamupuhteen vuottaa ja vahdata mokomiakin herroja… nukkua pötköttävät kuin mitkäkin kenraalit puolillepäivin — ei tässä enää kerkeä omille töilleen…
Isäntä sylkäisi vihaisesti, otti rukkaset naulasta ja nurkasta tallilyhdyn, jonka lasit koirat tapellessaan porstuassa olivat rikkoneet, ja läksi valjastamaan hevosta.
Matkalle lähdettäessä tuli huonolla tuulella olevan isännän kanssa taas sananvaihtoa, kun toinen poliiseista käski koiran hypätä rattaille.
— No jopa nyt on hitto! sanoi isäntä. En minä vielä ennen ole koiria kyydinnyt. Eikö tuo tuommoinen votkale jaksa perässä juosta?
Mutta poliisit sanoivat, ettei sitä perässä juoksuteta. He ovat vastuussa koirasta, ja heidän on kuljetettava sitä rattailla. Vai luuleeko se isäntä, että tämä Pella on joku tavallinen rakki tai muu juoksulas?
Lopuksi kolme miestä ja koira jotenkuten sijoittautuivat ahtaille rattaille, ja sitten alettiin mennä kolistella routaista, kuoppaista maantietä pitkin Kytölään päin.
Mukavaa siinä ei ollut kenelläkään, mistä aiheutui pitkin matkaa vähän kahdenpuolista nälvimistä, minkä poliisit kohdistivat rattaiden ahtauteen, isäntä itsepäisellä ilkeämielisyydellä Bellaan, jota vastaan hän oli ruvennut tuntemaan syvää, voittamatonta vastenmielisyyttä.
Puolimatkassa, muutaman mäen alla tuli vastaan torppari Juuso Paakkula,
Kuorelammin isännän sukulainen.
— Kytölästäkö sinä tulet? kysyi kestikievarin isäntä pysähdyttäen hevosen.
— On siinä miestä jos koiraakin! ihmetteli Juuso kaivellen tulitikkuja taskustaan. Kaupungistako päin ne nämä vieraat ovat tulossa?
— Eikö nuo liene kaupungista, arveli isäntä. Tuo koira kumminkin… sen jo näkee päältäkin, ettei se ole näitä tavallisia maantolloja.
— Ja rinnustin auki vain ajetaan, jatkoi Juuso mietelmiään. Setolkan varassa se vain kulkee noinkin suuri kuorma — jo siinä pitää setolkan istua niinkuin tavallista tiukemmassa…
— Älä pakana! hämmästyi isäntä. Niinpähän on rinnustin auennut — vaikka kyllä se on tapahtunut juuri nyt. Vetäise sinä se kiinni, kun kerran siellä ääressä olet!
Juuso koputti piippunsa kengänpohjaan ja sanoi:
— Ka raahtiihan tuon vetäistä.
Vedettyään rinnustimen kiinni sanoi Juuso vastaukseksi kestikievarin isännän äskeiseen kysymykseen:
— Kytölästä päinhän minä kävelen — se taitaa tuo olla se poliisikoira, jota ne sinne Jykkälään odottavat?
— Eikö tuo se liene, murahti isäntä. Sen sillä on ainakin tavat ja ilveet.
Juuso katseli koiraa uteliaasti ja totesi:
— Ei se ole aivan tavallisen maatiaisen näköinen — mutta muuten koira kuin koira.
— Niin, koira se on poliisikoirakin, sanoi siihen poliisi Ratilainen.
Ei se muuten koira olisikaan.
— Ka eihän se, myönsi Juuso. Sitä ne nyt ovat Jykkälässä vuottaneet niin, että tokko lie koko yönä talossa nukuttu. Minä kävin siellä tänä aamuna kengän paikkuuta hakemassa, niin siellä oli jo noita ihmisiä kuin kinkereillä, eikö lie ollut pian koko Kytölän kyläkunta koolla.
— No apu siitä sitten läksi koirasta, kiivastui poliisi Makkonen. On ne nyt tarsineet lapikkaineen pihan jos pientareetkin…
— Enemmänpähän on jälkiä mitä haistella, sanoi kyytimies ilmeisellä vahingonilolla. Sittenpähän saapi oikein näyttää taitonsa, kun siitä sotkusta sen varsinaisen rosvon jäljet löytää.
Mutta poliisit kiroilivat ja käskivät jatkaa matkaa. Juuso pani piippuun, loi vielä arvostelevan silmäyksen Bellaan ja sanoi:
— Vai tuo se sitten on se poliisikoira!
Sanoi ja lähti jatkamaan matkaa mökilleen päin.